Luominen ja tiede (osa 4) - Sattumaa ja suunnittelua

Luomisuskon ja luonnontieteellisen tiedon suhteessa on julkisuudessa jännitettä. Yhtäältä kreationistit ovat esittäneet, että luomisusko ja Raamatun luomiskertomus tuovat älyllisesti uutta ja merkittävää tietoa, joka on myös luonnontieteelliseesti merkittävää ja tulisi ottaa tieteissä huomioon. Toisaalta luonnontieteet ovat pitäneet kreationismia ja sen edustamaa älykkään suunnittelun teoriaa (intelligent design) lähinnä näennäistieteenä, koska se ei tuo uutta tieteellistä tietoa eikä muodosta teoriaa, jolla voisi ennustaa maailmankaikkeuden ilmiöitä.

Kun piispa Eero Huovinen julkaisi syksyllä 2008 kirjoituksensa uusateismista Kanava-lehdessä (9/2008), pidettiin sitä tärkeänä puheenvuorona luomisuskon ja luonnontieteen välillä. Muistan nähneeni uutisen, jossa professori Esko Valtaoja piti hienona, että viimeinkin löytyy puheenvuoro, jossa tiede ja uskonto voivat keskustella. Valtaoja kuitenkin penäsi vähän tuskastuneen tuntuisena vastausta, mikä luomisuskon älyllinen anti luonnontieteille voisi olla. Valtaojan kysymys on varsin ymmärrettävä siitä näkökulmasta, että älykkään suunnittelun teorian kannattajat ovat voimakkaasti pitäneet esillä luomisuskon myönteistä merkitystä luonnontieteitä ajatellen. Vettä myllyyn toi myös professori Tapio Puolimatkan saama huuhaa-palkinto kirjoistaan uskon, tieteen ja Raamatun suhteesta.

Uskon suhde tieteeseen

Uskon ja tiedon suhteesta on kirjoitettu paljon. Kyseessä on vanha filosofinen ongelma, missä mielessä uskonnollinen usko ja tieto ovat samanlaisia tai erilaisia. Uskon ja tieteen suhde liippaa tätä kysymyksenasettelua. En kuitenkaan varsinaisesti ole kiinnostunut siitä, missä mielessä uskonnollinen lause muistuttaa tiedollista esitystä. Olen kiinnostunut erityisesti siitä, mitä annettavaa luomisuskolla voisi olla tieteelle, ja ehkä tieteellä uskonnolle; millainen niiden älyllinen suhde toisiinsa on.

Augustinuksen älyä

Kirkkoisä Augustinukselta on säilynyt kaksi ajatusta, joilla on edelleen merkitystä, kun luomisusko kohtaa luonnontieteen. Ne kertovat jotakin kristinuskon asenteesta suhteessa näkyvään maailmaan, ja myös tieteeseen, joka näkyvää maailmaa tutkii.

Augustinuksen mukaan

• "fides quaerens intellectum", usko etsii ymmärrystä; sen lisäksi
• "credo ut intelligam", uskon jotta ymmärtäisin;

Lauseet puhuvat vähän eri asioista. Kun usko etsii ymmärrystä, ihmisen mieli haluaa pukea uskonsa ymmärrettävään muotoon, sellaiseen, jonka voi selittää toiselle ja olla toiselle ymmärrettävä. Kristillinen teologia, erityisesti dogmatiikka, on syntynyt tarpeesta esittää uskon ajatuksia tiedollisesti ymmärrettävänä muotona. Eräs uskon lause on uskontunnustuksen virke: "Me uskomme yhteen Jumalaan, Kaikkivaltiaaseen Isään, taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan." Tässä tiedollisesti ymmärrettävässä lauseessa on väitteitä, joihin luonnontieteilija voisi suhteuttaa omia havaintojaan ja ottaa niihin kantaa. Abstrakti usko on tullut käsitteelliseksi tiedoksi, josta on mahdollista keskustella älyllisesti.

Toinen lause on ehkä vieläkin mielenkiintoisempi. Uskon jotta ymmärtäisin. Se sisältää ajatuksen, että usko lisää ymmärrystä. Usko selittää maailmaa sellaisena kuin sen havaitsemme. Augustinus oli vakuuttunut siitä, että usko ei johda tiedon kieltämiseen eikä vähättelemiseen. Usko ei myöskään johda silmien kääntämiseen pois tiedosta tai havaittavasta maailmasta. Päin vastoin, usko katsoo havaittavaa maailmaa, ja auttaa ymmärtämään sitä. Usko tuo älyä, järkeä, ymmärrystä (intellectum) sinne, missä sitä ei ole.

Uskon ja tieteen vastakkainasettelu?

Alister MacGrath on kirjoissaan melko hyvin osoittanut (esim. Ateismin lyhyt historia), että kristinusko on valtaosan olemassaolostaan elänyt erinomaisesti rinnakkain filosofian ja tieteen kanssa. Törmäysjaksot uskon ja tieteen välillä ovat olleet poikkeuksia. Kaksi merkittävää vastakkainasettelun aikaa sijoittuu 500-700 -luvuille ja uuden ajan kynnykselle 1400-1500 -luvuille. Lännen kirkossa pääsi 500-luvulla vallalle varsin merkittävä maallisen tieteen vastainen suunta, minkä johdosta paljon antiikin kirjallisuutta suoranaisesti tuhottiin, eikä opiskelua erityisesti kannustettu. Kaarle Suuren Ranskassa virkamiesten oppineisuuden rappio pakotti hallitsijaa palauttamaan oppineisuutta, joka löydettiin lopulta syrjäiseltä saarelta Irlannista. Siellä munkit opiskelivat sujuvasti latinaa ja kreikkaa tietämättömänä manner-Euroopan asioista. Osa antiikin tieteestä saatiin palautettua keskiajalla arabioppineiden avulla. Keskiajan tiede ja yliopistot olivatkin sitten kirkon ja tiedon yhteistä kulta-aikaa. Siitä oli pimeys kaukana.

Uuden ajan kynnyksen pimeä jakso on sikäli harmillinen, että se koskee nimenomaan kirkon suhdetta luonnontieteisiin. Aurinkokeskeisen maailmankuvan esiinmarssi kohtasi merkittävää kirkollista vastustusta. Se on ehkä vähän erikoista, koska pannukakkumaailma oli jo todistettu löytöretkien avulla vääräksi. Maailmankuvan murroksen olisi olettanut antaneen aihetta pohdintaan. On ehkä kuvaavaa, että katolinen kirkko on myöhemmin ottanut lujasti opikseen. Paavi Benedictus XIV palautti Galilein arvon 1741, ja heliosentrismin kielto kumottiin 1758. Vielä paavi Johannes Paavali II vuonna 1992 pyysi anteeksi Galilein kohtelua. Katolisella kirkolla on nykyään varsin mittavat luonnontieteen tiederesurssit, uskonnolliseksi yhteisöksi!

Protestanttisten kirkkojen pimeä aika alkoi kunnolla vasta Darwinista 1859. Erityisesti reformoidun kirkon perinteelle tunnustautuvat kirkot, joille Raamatun sanainspiraatio-oppi on rakas, ovat näihin aikoihin asti pitäneet yllä uskon ja tieteen vastakkainasettelua, kun tieteen tulokset ovat irtautuneet Raamatun kirjoittajien maailmankuvasta.

Luterilainen kirkko on vastakkainasettelulta paljolti säästynyt. Kehitysopista käytiin melko lujaa väittelyä Suomessakin 1800-luvun lopulla, mutta pelastushistoriallinen raamatuntulkinta on säästänyt sen ylilyönneiltä. Suomessa ei ole juuri koskaan ollut merkittävää uskon ja tieteen vastakkainasettelua. Orastava kreationismin aalto olisi melkeinpä ainutlaatuinen vaihe.

Mainittuja poikkeuksia lukuunottamatta kristinusko on ollut vähintäänkin kohtuullisissa väleissa vallitsevan tieteen kanssa, usein jopa erinomaisissa väleissä. Sille on syynsä. Usko etsii ymmärrystä. Usko ja tieto eivät varsinkaan sulje toisiaan pois. Niillä voisi olla jopa myönteistä vuorovaikutusta.

Tieteen lähtökohdat

On ymmärrettävää, että luonnontieteen edustajat ovat silmät kurtussa kuunnelleet ajatusta, että luomisusko toisi jotakin tiedollisesti uutta tieteen tuloksiin. Tiede perustuu empiirisiin havaintoihin. Niin kauan kuin esitetään väitteillä, jotka eivät perustu havaintoihin, joko suoriin tai epäsuoriin, ne ovat vain väitteitä. Väitteet toki voivat perustua johonkin teoriaan ja olla sikäli vielä todentamattomia. Teorian on kuitenkin perustuttava toistettaviin ja koeteltaviin havaintoihin. Luonnontieteet ovat maailmansisäisiä järjestelmiä ja ne perustuvat maailmansisäisiin perusteisiin.

Tieteellisen teorian määritelmän mukaan teorian pitää perustua havaintoihin, sitä pitää voida testata, ja se tulee olla periaatteessa havainnoin vahvistettavissa tai kumottavissa (verifioinnin ja falsifioinnin vaatimus). Teoria antaa mahdollisuuksia yleistää havaintoja ja ennustaa ilmiöitä. Väljästi voidaan puhua myös sellaisesta teoriasta, joka ei ole ristiriidassa havaintojen kanssa. Tällaista teorian määrittelyä pidän huonona. Älykkään suunnittelun teoriaa on tieteenpiiristä kritisoitu nimenomaan sillä, että älykästä suunnittelijaa ei voi testata eikä edes periaatteessa kumota nykyisillä tiedon välineillä. Kritiikillä on perinteisistä teorian kriteereistä lähtevä oikeutuksensa. Samalla on kuitenkin merkittävää, että erityisesti kosmologiassa on käytössä teorioita, jotka ovat vahvasti todentamattomia ja luultavasti jopa periaatteessa testaamattomia. Tällaisia ovat nykyiset säieteoriat. Silti niistä puhutaan teorioina, koska ne ovat luonteeltaan matemaattisia, vaikka eivät olekaan empiirisesti testattavia. Matematiikka on tieteen vahva kaveri. Pidän itsestäänselvänä, että tietessä luodaan matemaattisia malleja. Mikäli kuitenkin pelkkä deduktiivis-matemaattinen malli kelpaa tieteelliseksi teoriaksi myös silloin, kun se ei ole ristiriidassa havaintojen kanssa, vaikka ei ole empiirisesti testattavissa, on aivan aito kysymys, mikä on tieteellisen teorian kriteeri, joka sulkee älykkään suunnittelun tieteellisen teorian ulkopuolelle. Itse en haluaisi antaa kummallekkaan tieteellisen teorian nimeä. [Lisäys: säieteorian kaltaisia asioita kutsuisin paljon mieluummin matemaattiseksi malliksi kuin tieteelliseksi teoriaksi.]

Kreationismin ja älykkään suunnittelun teoriaa pidetään näennäistieteenä (silloin kun sitä tieteenä esitettään), koska se ei tuo uusia havaintoja, sen mekanismeja ei voi kokeellisesti testata eikä se tuo uutta teoriaa, joka auttaisi selittämään maailmankaikkeutta. Itse pidän käsitettä näennäistiede vähän huonona, koska älykkään suunnittelun teoria on mielestäni maailmankatsomuksellinen asia. Se antaa selityksiä, tulkintoja ja merkityksiä, jotka perustuvat Raamatun maailmankatsomukseen. Toki sitä voi sanoa näennäisteeksi, mikäli halutaan ottaa kantaa nimenomaan siihen väitteeseen, älykkään suunnittelun teoria olisi tiedettä.

Älykkään suunnittelun teorian kannattajat pyrkivät keskustelemaan tiedemiesten kanssa. Tämä sekä hyvä että huono asia. Keskustelu on aina hyväksi, erityisesti tieteelle. Huono vaikutus on ollut kuitenkin sillä, että se on saanut tiedepiirit varpailleen ja kovaan puolustukseen. Älykkään suunnittelun teorian luonteva keskustelukumppani ei olekaan empiirinen tiede, vaan sellainen naturalistinen ateismi, joka oman maailmankatsomuksensa perusteeksi tukeutuu luonnontieteen väitteisiin. Naturalistinen ateismi ja älykäs suunnittelu puhuvat samaa kieltä. Ne molemmat tukeutuvat luonnontieteen tuloksiin maailmankatsomuksensa tueksi. Näissä keskusteluissa varsinainen tiede on kuin neutraali osapuoli, jota kuitenkin viedään halukkaasti sinne tänne.

Mitä kaaos tai harmonia todistaa?

Luomisusko saattaa tuoda ymmärrystä. Millaista ymmärrystä?

Mikä todistaisi parhaiten, että maailma on luotu. Sekö, että maailmassa näyttäytyy järjestystä ja harmoniaa, vai se, että maailma näyttäytyy kaaoksena ja selittämättömänä? Entä toisin päin. Kumpi, kaaos vai harmonia, todistaa paremmin, että Jumalaa ei ole olemassa.

Kysymys kaaoksesta ja harmoniasta palautuu antiikin keskusteluihin. On jo vanha kysymys, onko maailma enemmän ihanassa järjestyksessä vai älytön kaaos. Järjestyksen puolesta puhuvat säännölliset vuodenajat, päivänkierto, luonnon ihmeelliset "tarkoituksenmukaisuudet". Kaaoksen puolesta puhuvat rajuilmat, vaihtuvat säät, tulivuoret, petojen armoton saalistus ja vahvemman voima. Kuinkas on?

Aiheen kannalta on merkityksellistä, että kumpaakin perustetta ovat käyttäneet hyväkseen sekä Jumalan puolesta että sitä vastaan ajattelevat. Historiallisesti on ollut niin, että tietämättömyyttä, kaaosta, on pidetty todisteena Jumalan puolesta. Tieteen kehittyminen johti maailman omalakiseen selittämiseen ja sen koettiin vievän pohjaa luomisuskolta. Sittemmin maailman järjestyksestä vedettiin myös luomisuskoa puoltavia johtopäätöksiä. Viimeisin vaihe, postmodernin moninaisuuden ja heisenbergin epätarkkuusperiaatteen, on koettu tuoneen perusteita Jumalan puolesta. Aivan kuin moninaisuus, epävarmuus ja epätarkkuus todistaisi Jumalasta.

Kysymykseen, onko Jumala olemassa vai ei, ei tuo ratkaisua se, onko maailman kaaos vai harmonia, koska kumpaakin asioiden tilaa voidaan tulkita kumminkin päin.

• Jumala - järjestys: Jos maailmassa on järjestystä, voidaan se selittää Jumalan antamaksi järjestykseksi. Luonnonlait ja maailman tarkoituksenmukaisuus puhuvat sen puolesta, että Jumala on olemassa ja ne sellaiseksi luonut.
• Jumala - kaaos: Jos maailma on kaaos, tarvitaan Jumalaa tuomaan kaaokseen järjestystä. Jos kaikkea ei voi selittää kausaalisuhteilla, ne selitetään Jumalalla. Klassinen demiurgi-jumala loi maailman kaaoksesta. Jumala selittää sen, mitä ei muuten ymmärretä. Tämä on myös aukkojen jumalan lähtökohta.
• Ateismi - järjestys. Jos maailmassa on järjestystä, selittää maailman järjestys itse itsensä eikä tarvita selittävää Jumalaa. Tämä oli uuden ajan ateistien pääargumentti. Kun luonnontiede selittää kaiken tarpeellisen, ei Jumalaa tarvita enää mihinkään. Kyseessä onkin aukkojen Jumalaa vastaan suunnattu perustelu.
• Ateismi - kaaos. Jos maailmassa on kaaosta, todistaa se siitä, että ainakaan järjestystä luovaa Jumalaa ei ole olemassa. Tämä johtaa myös klassiseen teodikean ongelmaan. Jos maailmassa on järjestöntä ja suunnittelematonta pahaa, kuinka Jumala voisi olla olemassa.

Olennaista on nähdä, että sekä luomisusko että ateismi ovat maailmankatsomuksia. Niitä ei lopultakaan hetkauta se, millainen maailma on. Mitä tahansa maailmasta löytyykin, molemmat maailmankatsomukset voivat käyttää maailmankuvaa hyväkseen ja perusteenaan. Maailmankatsomusten paremmuus ei ratkea maailmankuvan perusteella. Yliopisto ei kerro sitä, olisiko äänestettävä kokoomusta vai sosiaalidemokraatteja, ei myöskään sitä, onko luomisusko vai ateismi oikeassa. Samalla tavalla kuin poliittiset puolueet ottavat perustelunsa mistä vain kykenevät ne saamaan, samoin toimivat muutkin maailmankatsomukset, ateismi mukaan lukien. Ateismiin pätee sama uskonnonfilosofinen verifioimattomuuden ja falsifioimattomuuden periaate kuin uskonnolliseen uskoonkin. Tietysti toivoisin, että oman maailmankatsomukseni perusteleminen olisi luonteeltaan sivistynyttä ja loogista.

Uskon ja ymmärryksen lähtökohdat

Edellisen kappaleen perusteella voisi tulla johtopäätökseen, että kaikki tiede on myös luomisuskolle vain propagandan väline. Toki näin on siinä merkityksessä, mikä koskee kaikkia muitakin maailmankatsomuksia. Saattaa tulla kiusaus hakea perusteluja mistä vain niitä saa, millä hinnalla tahansa, naurettavuuksiin asti. Richard Dawkinsin kirja Jumalharha on juuri tällainen otan kiinni mistä saan -kirja. Ainakin luomisuskon näkökulmasta tiede on kuitenkin enemmän kuin perustelujen ämpäri.

Kristinuskon oman itseymmärryksen mukaan Jumala on luonut älyn ja järjen. Ne ovat ihmisille annettuja lahjoja, joita on syytä käyttää. Sen vuoksi järjen käyttäminen ja maailman tutkiminen ovat periaatteessa myönteisiä ja toivottavia asioita. Luonnontiede on kristityn perusharrastus, jossa ihminen toteuttaa luotuisuuttaan. Näin kristinuskon ja tieteen välillä on pysyvä ja perustavanlaatuinen myönteinen suhde.

Mutta antaako luomisusko erityisiä välineitä tieteen tekemiseen? Haluaisin olla sitä mieltä, että tieteen tekemisen tasolla ei, mutta metateoreettisesti kyllä. Luomisuskoon sisältyy perusvakaumus, että ihmisen äly ja järki kykenee tavoittamaan tämän maailman asioita, ja että ihminen periaatteessa voi niitä ratkaista, ja että järkeen ja havaintoihin voi jollakin perusmyönteisellä asenteella luottaa.

Aivan perustavin on Descartesin kysymys, miten voin olla varma siitä, että ylipäätään olen oikeasti olemassa. Mistä tiedän, että en elä matriisissa, jossa kaikki havainnot ovat syötettyä tai tarkoituksetonta harhaa?

Tieteeseen kuuluu metodisen epäilyn periaate. Tiede kuitenkin lähtökohtaisesti nojaa siihen, että empiiriset havainnot voivat antaa oikeaa ja luotettavaa tietoa. Tämä vakaumus nojautuu historiallisesti teistiseen ajatteluun. Ankara naturalismi ei loppuun saakka vietynä helposti selviä kysymyksestä, miksi havainnot voisivat olla tosia ja miksi niihin voisi luottaa. Tieteessä havaintojen riippumattomuus perustuu interpersoonalliseen dialogiin ja toistettavuuteen. Ne vahvistavat havaintoja, tai sitten yhteistä harhaa. Tieteessä oletetaan havaintojen tuovan todellista tietoa, mutta sen perustelu on aksiomaattinen, jopa pragmaattinen: niin tehdään kun ei muuta voida. Luomisusko, joka sinänsä ei kelpaa empiirisen tieteen perusteluksi, vahvistaa yksilön vakaumusta siihen, että hänen olemisensa maailmassa on mielekästä ja olemisella havaintoineen on mielekäs suhde siihen, millainen maailma oikeasti on.

Tieteellä on pyrkimys selittää asioita yksinkertaisesti. Occhamin partaveitsenä tunnetun periaatteen mukaan selitys on sitä parempi, mitä yksinkertaisempi se on, tai mitä vähemmän siinä joudutaan olettamaan tuntemattomia tekijöitä. Occhamin partaveitsen periaatteen mukaisesti Jumala raakataan selityksenä armotta pois. Nykyisenä tieteen aikakautena lienee melko selvää, että Jumalaa ei tarvita yksittäisen fysikaalisen tapahtuman kausaaliseksi syyksi.

Pyrkimyksenä yksinkertaisuuteen tiede pyrkii luomaan yksinkertaisia ja helppoja selityksiä, luonnonlakeja. Luonnonlakien laadinta vaatii älyä, yleensä ottaen matemaattista älyä. Humanistisissa tieteissä nämä lait ovat yleensä vähän monimutkaisempia ja epätarkempia. Luonnonlait ovat matemaattisesti ilmaistavissa olevia lakeja. Monet luonnonlait ovat uskomattoman yksinkertaisia ja matemaattisesti kauniita.

Mitä kertoo se, että luonto näyttää olevan matemaattista? Luonnontieteessä ei välttämättä ollenkaan tarvitsisi olla niin, että luonnonilmiöt olisivat luonnonlain kaltaisia. Periaatteessa voisi hyvin olla, että painovoima käyttäytyisi yhtä sattumanvaraisesti kuin luonnonvalinta, sokeasti ja ennustamattomasti. Minun on jonkin verran vaikea tavoittaa päättelyä, jossa yhdellä sivulla tiedemiehet ihailevat kosmoksen matemaattista kauneutta ja toisella sivulla sanovat luomisuskon olevan hassua. Tässäkin keskustelussa näkyy kaaoksen ja harmonian perusteiden kahtalainen luonne. Kun luonnon kauniit teoriat uhkasivat viedä kristinuskolta kaiken kaaokseen perustuvat perustelut, oli moni kristitty innoissaan Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta, joka jätti epäselvän aukon hienoon teoriaan. Joskus on vaikea päättää, mikä mitäkin todistaa, kaaos vai harmonia. Jostakin syystä julkisessa keskustelussa on niin, että kosmologiassa näyttää teorioiden kauneus ja järkähtämättömyys todistavan Jumalaa vastaan, mutta elämän äärelle tultaessa Darwinin sattuma samoin Jumalaa vastaan. Olipa tilanne kummin päin vain, lujaa luonnonlakia tai epäselvää sattumaa, aina tulee luomisuskolle turpaan.

Vaikka on niin, että luonnon järjestys ei suoranaisesti todista Jumalan puolesta, älykkään suunnittelun teorian kannattajat tuovat esille tietynlaisen perusmotivaation, joka seuraa myös Augustinuksen credo ut intelligam -ajatuksesta. Jumala, joka on luoja, ihmisen mielessä selittää maailman järjestystä. Tiedemiesten ei tarvitsisi kavahtaa tätä, koska havainto perustuu juuri siihen järjestykseen ja matemaattiseen kauneuteen, joka on tieteen hankkimaa. Se liittyy tieteen perusvakaumukseen, että matemaattisesti voidaan selvittää luonnon ominaisuuksia. Luonnonlait ja järjestys kohtaavat ihmisen järjen ja vakaumuksen siitä, että Jumalan hyvä tahto on luonut sen. Ajattelen siis niin, että tieteen valtava edistys, ihmisen kyky ymmärtää maailmaa ja pukea se hyvin tiiviiksi esitykseksi, tukee luomisuskoa, ja luomisusko tukee ihmisen motivaatiota ottaa maailmasta yhä enemmän selvää. Luomisuskosta päin voi katsoa, että luonnontieteen teoriat tukevat ajatusta älykkäästä suunnittelijasta.

Älykäs suunnittelu ei ole tieteen korvike eikä tieteen osa. Se on maailmankatsomuksellinen väline ilmaista, että luomisusko auttaa ihmistä sisimmään ymmärtämään näkemäänsä. Se antaa merkityksiä ja tarkoituksia, joita tiede itsessään ei voi antaa. Ihminen kokee sen lisääntyneenä viisautena ja varmuutena. Luomisuskosta käsin on mielekästä puhua älykkäästä suunnittelijasta. Toki myönnän luonnontieteilijöiden huolen siitä, että havaitsematonta ei pitäisi tuoda havaintojen selittäjäksi, tieteen sisäiseen apparaattiin.

Älykäs suunnittelu lienee tällä hetkellä katolisessa kirkossa kovassa kurssissa. En ihmettele. Siinä luonnontieteen havainnot ja luomisusko kohtaavat.

i Héru as elye!

Henri