Luominen ja tiede (osa 8) - Jumala koeputkessa

Viime aikoina on Suomessakin keskusteltu paljon, voiko Jumalan olemassaoloa testata tieteellisesti. Voidaan periaatteessa asettaa hypoteesi, että Jumala on luonnontieteellinen ilmiö, jota voidaan luonnontieteellisesti testata. Tällöin sanotaan, että Jumala on luonnontieteellinen hypoteesi.

Ajatus on joiltakin osin vanha. Jo antiikin kreikassa keskusteltiin, missä määrin Jumalan olemassaolo on luonnossa nähtävissä. Kristinuskoonkin kuuluu ajatus yleisestä ilmoituksesta, jonka mukaan Jumala on jollakin tavalla ymmärrettävissä kaikille, myös ilman erityistä ilmoitusta eli Raamattua. Käsitys yleisestä ilmoituksesta ei tarkoita sitä, Jumala olisi ihmisille ilmiselvä, eli todistettavissa oleva asia. Kosmologinen Jumalatodistus tosin lähestyy asiaa siten, että maailman olemassaolo olisi vahva perustelu ajatella, että Jumala on olemassa.

Uudestaan asian ovat tuoneet esille uusateistiset luonnontieteilijät, mm. Richard Dawkins ja Daniel Dennett. Heillä on ajatus siitä, että (a) Jumalaa voidaan testata, ja (b) uskonnon olemassaolo voidaan tyhjentävästi selittää evoluutiolla. Ajatuksen mukaan uskonto on tukenut ihmislajin selviytymistä. Uskonto on siis luonnonilmiö, jota voidaan tutkia ja selittää luonnonilmiönä.

On toki eri asia, että Jumala on luonnonilmiö kuin että uskonto on luonnonilmiö. Uskonnot ovat empiirisesti havaittavia asioita, ja niitä voidaan tietysti tutkia. Niillä on kehityskulkunsa. Juutalais-kristillisellä jumalakuvallakin on kehityskulkunsa. Uskontoja on tutkittu ja arvioitu omallaan tavallaan aina.

Tiede antaa tietoa Jumalasta?

Kuinka paljon silmin nähtävissä Jumala sitten on, tai pitäisi olla?

Kerrotaan, että ensimmäinen kosmonautti Juri Gagarin oli avaruuslennolta palatessaan sanonut, ettei nähnyt Jumalaa. Se oli ateistiselle neuvostoliitolle tärkeä ideologinen kommentti. Sen oli tarkoitus vahvistaa tieteellistä ateismia.

Jos olisin tuolloin elänyt, olisin osannut sanoa jo ennen Gagarinin lähtöä, että hän ei tule näkemään Jumalaa 300 km korkeudessa. Ajatus, että Jumala asuisi avaruudessa, on mielestäni jotenkin lapsellinen. Sellaisesta käsityksestä ei kuitenkaan ole loogisesti pitkä matka ajatukseen, että Jumalan pitäisi olla näkyvissä teleskoopilla, tai jotenkin muuten koeputkessa.

Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen (Vartija 5-6/2008) on kommentoinut yhdenlaista Jumala luonnonilmiönä -teoriaa. Hän lähtee liikkeelle Tuomas Akvinolaisen kosmologisesta jumalatodistuksesta, ja toteaa, että katoliseen teologiaan on kuulunut jonkinlainen Jumalan todistettavuuden ajatus. Pyysiäinen lainaa Tuomaan esittämiä Jumalan ominaisuuksia, joka erottaa Jumalan jokseenkin täysin empiirisestä maailmasta. Jumala on ruumiiton, Jumalalla ei ole luonnon ominaisuuksia, aksidenssaja, Jumala ei ole aineen ja muodon (forma - materia) yhdistelmä. Näillä määritelmillä Tuomas sanoi lähinnä sen, että Jumala on toisenlainen kuin empiirinen maailma, tai että Jumala ei ole tämän maailman kaltainen eikä sidoksissa tähän mailmaan. Jumalan olemuksesta voidaan puhua vain vertauksin ja analogioin.

Tämä ei ole erityisen hassua. Pyysiäinen kuitenkin tekee seuraavan päättelyketjun: (1) Se mikä on empiiristä todellisuutta, ei ole Jumala; (2) tiede lisää loputtomasti tietoamme empiirisestä maailmasta; ja (3) tiede sen vuoksi lisää tietoamme Jumalasta, eli siitä mitä Jumala ei ole. Lisäksi hän viittaa historialliseen perusteluun, että kristillinen teologia on muovautunut suhteessa tieteen kehitykseen niin, että teologiassakin Jumala on väistynyt yhä enemmän taka-alalle, pois tieteen tieltä. Tiede siis lisää tietoa Jumalasta niin, että Jumala väistyy aina tieteen tieltä.

On totta, että Jumalalla on aikojen saatossa selitetty paljon sellaista, mitä nykyään tiedämme luonnontieteellisenä ilmiönä. Tämähän on aukkojen Jumalan ongelma, josta olen aiemmin kirjoittanut. Kun ei ole tiedetty jonkin asian luonnetta, on se selitetty Jumalalla. Kun asian luonne on selvitetty, on Jumalan paikka väistynyt yhä kauemmas tuonpuoleisuuteen. Aukkojen Jumalaan uskominen vähentää vääjäämättä Jumalan "elintilaa". On vaarallista ankkuroida käsitystämme Jumalasta siihen, mitä emme (vielä) tiedä.

Tiede antaa uutta tietoa sikäli kuin jumalakäsitys on ankkuroitu käsitykseen aukkojen Jumalasta, eli siihen, miten Jumalan ajatellaan toimivan maailmassa. Pyysiäinen viittakiin yksinkertaiseen asiaan, että Jumalan olemassaoloa ei tarvita minkään fysiikan ilmiön tai biologian teorian selittämiseen. Näinhän varmasti on. Pohdin tosin, että olettaako arvostettu uskontotieteilijä, että mikäli Jumala olisi olemassa, maailman kulun pitäisi olla sellaista, että Jumalan toiminta olisi sen ilmiöissä jotenkin ilmeistä. Aivan kuin Jumalan sormi putkahtaisi arkiseen elämäämme, tai fysiikan laboratoriossa jumalallinen valo välähtäisi koeputkessa, kun banaanikärpäsiä risteytetään. Eihän niin tietenkään ole.

Jos ajatellaan, että Jumala oikeasti olisi olemassa, niin kuinka sen pitäisi maailmassa näkyä? Ilmeisesti jotenkin fyysisesti havaittavalla tavalla.

Olen lisäksi eri mieltä siitä, että luonnontiede lisäisi tietoamme Jumalasta, varsinkaan sellaista tietoa, joka auttaisi ratkaisemaan kysymyksen, onko Jumala olemassa vai ei. Tiede lisää tietoamme tästä maailmasta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se lisäisi tietoamme Jumalasta.

Käytän kahta kuvaa. Sallitaan hetkeksi pieni antropomorfinen mielikuva Jumalasta: Jumala on kuin pikkupoika, joka pitää maailmankaikkeutta käsissään kuin jalkapalloa. Ihmiskunta jalkapallon sisällä tutkii kosmosta. Kun ihmiskunnan käsitys jalkapallon sisäisistä asioista lisääntyy ja tarkentuu, lisääkö se tietoa pikkupojasta, joka pitää jalkapalloa käsissään? Mielestäni ei. Vaikka jalkapallon sisäinen maailma saataisiin kuinka tarkasti selville, ei se kerro pojasta oikeastaan mitään. Tiedon lisääntyminen lisää tuntemusta jalkapallosta, mutta ei sen pitäjästä.

Jos asian oikein yksinkertaistaa, niin pöydällä voisi katsoa omenaa ja appelsiinia. Kun tutkimme omenaa oikein tarkasti, lisääkö se tietoamme appelsiinista. (Unohdetaan tosiasia, että niillä on geneettisiä yhtymäkohtia ja yhtymäkohtien tuntemisella voisi päätellä jotakin myös toisesta). Mielestäni omenan tilaa tukimalla emme vielä saa tietoa appelsiinista. Ne ovat eri kohteita

Mielestäni luonnontieteellisen hypoteesin virhe on siinä, että se ajattelee Jumalan joko olevan läsnä tässä maailmassa jotenkin yliluonnollisella tavalla, tai sitten luonnon negaatio. Aivan kuin se mitä tiedämme omenasta, kertoisi sen mitä appelsiini ei ole. Eihän näin ole. Tietomme omenasta kertoo vain sen, mitä omena on.

Tietomme tästä maailmasta ei lisää tietoamme siitä, mitä Jumala ei ole. Se kertoo vain siitä, miten tämä maailma toimii luonnonlakiensa mukaan. Luonnonlait tosin viittaavat lähinnä fysiikan ja kemian alaan, koska muilla tieteen aloilla kausaliteetin ja tieteellisen selittämisen mallit ovat monimutkaisempia. Tästä on mielenkiintoinen professori Risto Saarisen artikkeli Kanava-lehdessä (Kanava 2/2009).

Ilkka Pyysiäinen on tietyllä tavalla oikeassa siinä, että kun keskustelemme Jumalan olemassaolosta, Jumalan määritelmä ja perustelu näyttää kulkeutuvan deistiseksi. Jumala on vain kaukainen ja tuonpuoleinen Jumala, joka ei vaikuta tähän maailmaan. Myönnän oikeaksi sen, että kun on kysymys Jumalan olemassaolosta, ja tarkastelu tapahtuu kovien luonnontieteiden näkökulmasta, perustelun luonne muuttuu deismin kaltaiseksi.

Viittaus deismiin on sikäli turhan vahva, että mielestäni voidaan mielekkäästi puhua vain siitä, vaikuttaako Jumala empiirisesti ja luonnontietein havaittavalla tavalla, eli luonnonlakeja rikkovalla tavalla. Luonnontieteilijälle toki kaikki vaikuttamismenetelmät ovat lähtökohtaisesti luonnontieteellisiä, tai niiden pitäisi olla sellaisia. Olen kuitenkin itse sitä mieltä, että vaikka olisimme yhtä mieltä siitä, että Jumala ei vaikuta maailmassa luonnontieteellisesti havaittavalla tai siitä poikkeavalla tavalla, se ei vielä tarkoita sitä, että Jumala olisi välttämättä vain deistinen Jumala.

Jumalan testaaminen

Vapaa-ajattelija Jussi K. Niemelä ja dosentti Tapani Hietaniemi kirjoittivat Kanava-lehdessä (Kanava 2/2009) vastauksen piispa Eero Huovisen kirjoitukseen uusateismista. Kirjoitus on luettavissa myös Niemelän virjassa.

Kirjoituksessa viitataan vahvasti Jumalaan luonnontieteellisenä hypoteesina. Kirjoituksen mukaan Lähi-idän monoteistisissa uskonnoissa väitetään Jumalasta (kohtuullisen oikein), että Jumala:

• a) on luonut maailmankaikkeuden - ja samalla luonut sen ihmiskunnan pelastusnäyttämöksi
• b) johtaa maailmankaikkeuden kehitystä
• c) sekä kaitselmuksena johtaa ihmiskunnan historiaa
• d) on ilmoituksessaan älyllisesti ja moraalisesti oikeassa
• e) on moraalin välttämätön lähde
• f) vastaa ihmisten rukouksiin.

Kirjoituksen mukaan kaikkia näitä väitteitä voidaan testata empiirisesti, ja on testatukin. Kirjoituksessa viitataan Victor J. Stangerin kirjaan, johon en ole tutustunut.

Rukouksen vaikuttavuutta on tutkittu tieteellisesti pätevillä kaksoissokkokokeilla. Rukouksella ei ole todettu olevan kausaalista suhdetta esim. paranemiseen. En tosin tiedä, miten tämä vaikuttaa kristilliseen rukouskäsitykseen, joka aivan yleisesti lähtee siitä, että Jumalaa ei voida pakottaa eikä käskeä. Aabrahamin uskonnoissa ei lähdetä siitä, että rukous olisi edes toteutuessaan asian kausaalinen syy, magiaa tai voimaa (may the force be you!). Jumala ei ole näiden uskontojen itseymmärryksen mukaan sellainen, että Jumalasta tulisi kuin vaikuttavia biljardipalloja rukousten yhteydessä. Rukouksen toteutumista voi tietyllä tasolla mielekkäästi testata, mutta siitä ei mielestäni voi tehdä sitä johtopäätöstä, että onko Jumala olemassa? Jumala voi olla olemassa riippumatta siitä, miten ihmiset kokevat rukouksiinsa vastatun. Aabrahamin uskontoihin liittyy vahva käsitys Jumalan suvereniteetista ja kaikkivaltiudesta, ja Jumala toimii ihmisiin nähden suvereenisti, vailla pakkoa.

Sen sijaan en pysty ymmärtämään, miten muita edellä mainittuja asioita voitaisiin pätevästi empiirisesti tutkia. Jo kohta (a) - luominen, lienee empiirisen todentamisen ulkopuolella. Kun Jumalan olemassaoloa ei voi empiirisesti tutkia, kuinka voidaan tutkia siitä loogisesti seuraavia asioita, jotka edellyttäisivät olemassaolon todentamista. Lisäksi etiikan ja moraalin kysymykset ovat ylipäätään sellaisia, joita on erittäin vaikea todistaa tieteellisesti oikeaksi. Vaikka eläisimme täysin uskonnottomassa maailmassa, kuinka jotkin moraaliset käsitykset voitaisiin osoittaa tieteellisesti pätevämmäksi kuin toiset? Mieleeni tulee kysymys, että olettavatko kirjoittajat jotakin sen kaltaista, että mikäli maailma olisi uskonnoton, kaikilla ihmisillä olisi omaksuttuna moraali, joka on tieteellisesti osoitettu päteväksi. Että olisi ylipäätään jokin tieteellisesti oikea moraali, joka tieteen kautta omaksuttaisiin tai voitaisiin todentaa. Tuskinpa viisaat miehet sellaista ajattelevat ja tulkitsen heitä vähän liikaa, koska sellainen olisi jokseenkin älytön ajatus. En kuitenkaan tavoita sitä, kuinka voitaisiin empiirisesti testata sitä, että Jumala esim. on moraalisesti oikeassa.

Luulen, että en ylipäätään tavoita sitä, mitä kirjoituksessa tarkoitetaan yllä mainittujen asioiden empiirisellä testaamisella. Pitäisi varmaankin lukea Stangerin kirja.

Kirjoittavat liittyvät Ilkka Pyysiäisen ajatukseen, että Jumala, joka ei selitä mitään empiirisessä maailmankaikkeudessa, on puhtaasti deistinen luomus, ja oikeastaan tehnyt jo ateistien työn eli osoittanut itsensä tarpeettomaksi. Jos Jumala ei selitä eikä vaikuta empiirisessä todellisuudessa, ei häntä oikeastaan ole tässä maailmassa. Jumala on silloin vain tuonpuoleisuudessa, ja saattaa, profeetta Elian pilkkaavin sanoin, olla halunsa mukaan nukkumassa tai tarpeillaan, eikä vaikuttaisi mitenkään tähän maailmaan.

Perusvirhe on mielestäni seuraava: jotta Jumala ei olisi deistinen Jumala, Jumalan pitäisi vaikuttaa tässä maailmassa empiirisesti havaittavalla tavalla. Joko olisi siis niin, että Jumala on vain deistinen, tähän maailmaan mitenkään vaikuttamaton, tai sitten on niin, että jos Jumala vaikuttaa (ei-deistinen), hän vaikuttaa luonnontieteellisesti havaittavalla tavalla tai jotenkin yliluonnollisen selittämättömästi, joka tapauksessa havaittavalla tavalla.

Luonnontieteellinen havaittavuus kaiketi tarkoittaisi kolmea vaihtoehtoa. Joko (a) näyttäisi tapahtuvan luonnonlakeja rikkovia tapahtumia, tai sitten (b) tapahtuisi jotakin sellaista, jota ei mitenkään voitaisi selittää, tai (c) koeputkessa näyttäisi hääräävän jonkinlainen Jumalan sormi. Jumala ikään kuin näyttäytyisi koeputkessa tai hiukkaskiihdyttimessä ohjaavan fysikaalisia prosesseja. Tämä jälkimmäinen ajatus lienee melko outo. Oletan, että ateistiset luonnontieteilijät odottaisivat sitä, että mikäli Jumala on olemassa ja vaikuttaa maailmaan, pitäisi havaita luonnonlakeja rikkovia tapahtumia. Tällainen odotus on kuitenkin melko vahvaksi viritetty, koska ei mielestäni ole olemassa erityistä syytä sille, että mikäli Jumala vaikuttaa maailmaan, sen pitäisi tapahtua luonnonlakeja rikkomalla. Olen jo aiemmin koettanut kuvata, että mikäli kaitselmuksellista ohjausta on olemassa, se tuskin tapahtuu luonnonlakeja rikkomalla. Kaitselmus tapahtuu siten, että vieressä oleva havaitsija ei välttämättä vakuutu Jumalan olemassaolosta.

On siis mielestäni aiheellinen kysymys, että minkälaisen pitäisi periaatteessa luonteeltaan olla luonnontieteellinen havainto, joka todistaisi Jumalan olemassaolon? Olisiko se luonnonlain puutetta, luonnonlain rikkoutumista, täydellistä sattumaa vai jämäkkään luonnonlain alaisuutta. Vai pitäisikö meidän löytää Hubblella Jumalan koti ja nähdä Jumalan kasvot. Millanen havainto puhuisi Jumalan puolesta, periaatteessa? Kysymys mielestäni palautuu uskonnonfilosofiseen todentamattomuuden ongelmaan.

[Lisäys: näyttää siltä, että uusateistien mielestä Jumalan olemassaolosta pitäisi seurata se, että maailma toimisi jotenkin poikkeavasti tai selittämättömästi. Jos maailma toimii luonnonlakien mukaan, tai maailman toiminta voidaan selittää, on se ateistien mukaan todiste Jumalan olemattomuudesta. Tämä oletus on perustelematon. Jos Jumala on olemassa, miksi maailma ei voi olla sellainen, että sillä on vahvat luonnonlait, joita ihminen voi ymmärtää.]

Oma monimutkaisuutensa asiaan tulee sitä kautta, että ihmisen jumalasuhteen keskiössä eivät yleensä ole luonnonilmiöt, vaan ihmisiin ja olemiseen liittyvät asiat. Risto Saarinen viittaa kirjoituksessaan osuvasti Platonin päätökseen juoda myrkkymalja. Ihmisten väliset syysuhteet, harkinta sekä hyvän ja oikeudenmukaisuuden kysymykset ovat paljon fysikaalisia ilmiöitä monimutkaisempia.

Monta teismiä?

Ilkka Pyysiäinen viittaa siihen, että teistiset uskomukset ovat erilaisia. Ei ole vain yhtä teismiä, vaan monta, ja ne ovat erilaisia. Myös kosmologi Kari Enqvist on viitannut tähän tosiasiaan yhtenä merkittävimmistä perusteista, miksi jumalauskoa on vaikea hyväksyä.

Pyysiäinen vetää tästä sikäli oikean johtopäätöksen, että erilaisten teististen järjestelmien kesken Jumalasta voidaan puhua kielellä, joka menee melko käsitteelliseksi, abstraktiksi. Mikäli teistien kesken haetaan yhteistä nimittäjää, jää melko tuonpuoleinen ja mauton, abstrakti Jumala, joka ei enää sano ihmiselle paljoakaan.

En pidä tätä kuitenkaan odottamattomana. On mielestäni melko tavanomaista, että kun erilaiset näkemykset kohtaavat, tai humanistinen tiede selittää erilaisia ilmiöitä, niiden takaa löytyvä rakenne ja yhteinen kieli on jonkinlainen metakieli. Se menettää välittömän yhteytensä tarkasteltaviin ilmöihin, mutta kertoo jotakin yhteisistä rakenteista ja päämääristä.

Noin muuten olen sitä mieltä, että teistit eivät ole keskenään yhtä yhteismitattomia kuin ateistinen keskustelu antaa olettaa. Yhden sortin teisti ei ole suhteessa toiseen teismiin samanlainen kuin teismin kieltävä ateisti. Juutalainen ei ole ateisti suhteessa muslimiin. Tällaisen lauseen merkityksen voi ymmärtää, mutta se ei ole samanlainen vaite kuin ateistin väite siitä, että hän on ateisti.

Teistien kesken voi mielekkäästi keskustella esim. luomisesta. Vaikka eri uskontojen jumalakuvat ovat erilaisia, usko luomiseen ei johda siihen, että olisin ateisti suhteessa islamin Jumalaan, tai hindulaisten Brahmaniin. Teistien kesken on luontevaa keskustella luomisesta.


Ristiriita tieteen kanssa?

Ilkka Pyysiäinen lopettaa artikkelinsa toteamukseen, että uskonnot rakentuvat uskomuksille, jotka ovat ristiriidassa tieteen kanssa. On hyviä syitä pitää tieteen käsityksiä oikeina ja uskonnon käsityksiä pääsääntöisesti virheellisinä.

Tällainen väite on pätevä vain, mikäli Jumalan ajatellaan toimivan empiirisessä maailmassa luonnontieteellisesti havaittavalla tavalla. Ehkä vähän hämmästelen, että miksi Jumalan ajatellaan toimivan siten, että sen pitäisi olla luonnontieteellisesti todennettavissa, tai toimivan niin, että luonnontiede selvästi näkisi jonkinlaisen fysikaalisen mekanismin aukon, jossa jokin "jumalan kaltainen" nähtävällä tavalla häärää.

Kreationismin malli

Jumala luonnontieteen hypoteesina -malli on luultavasti jonkin verran velkaa Yhdysvaltojen kristityille. Kreationistiset kristityt ja evidentialistisesti suuntautuneet älykkään suunnittelun teorian kannattajat ovat lanseeranneet ajatuksen, että kysymys Jumalan olemassaolosta on luonnontieteellisesti ratkaistavissa. Tällön oletetaan, että Jumalan olemassaolo on todistettavissa ja todennettavissa luonnontieteen keinoin.

On jossain määrin luonnollista ja ymmärrettävää, että luonnontieteilijät ja varsinkin ateistit vastaavat tällaiseen haasteeseen. Pidän haastetta melko helppona.

Harmillista on kuitenkin se, että tästä helposta nyrkkeilysäkistä on mitä ilmeisemmin juontunut yleisempikin käsitys, että kysymys Jumalan olemassaolosta ja luomisesta olisi helposti ratkaistavissa teleskooppiin tai koeputkeen katsomalla.

Lopuksi

Edelleen pidän pätevänä uskonnonfilosofista käsitystä, että sekä kysymys Jumalan olemassaolosta että vaikutuksesta maailmassa on periaatteeessa todentamaton asia ja mahdotonta osoittaa vääräksi. Kyse on hienosti sanottuna uskon verifioimattomuudesta ja falsifioimattomuudesta. Se pätee kaikkiin maailmankatsomuksiin.

Kun on kysymys luomisuskosta, emme ajaudu täyteen fideismiin, eli uskonnollisen ajattelun erottamiseen tieteestä. Sekä luomisuskon että tieteen lähtökohta on yhteinen havaittava maailma, ja se, että voimme siitä järjellisesti tehdä havaintoja. Vanhan testamentin luomiskertomuksen ihmiskäsityksen yksi korostus on se, että ihminen on Jumalan kuva, joka voi ymmärtää luojansa tarkoitusta ja luotua maailmaa.

Yhtä kaikki, olen sitä mieltä, että maailmankuvan ja maailmankatsomuksen erottaminen on pätevä tapa puhua tieteestä ja uskonnoista. Käsitys, että Jumala olisi luonnontieteellisesti todennettavissa oleva hypoteesi, olettaa Jumalan olevan liian yksioikoisesti sidottu luonnontieteellisesti havaittaviin vaikutusmekanismeihin. Tällöin oletetaan, että maailmankuva selittäisi maailmankatsomuksen pätevyyden.

Jos usko perustuisi luonnontieteellisesti todennettaviin asioihin, olisiko se ikinä ollut uskoa? Jumala luonnontieteen hypoteesina olettaa, että maailmankatsomuksellinen väite voitaisiin tuoda maailmankuvan kentälle absoluuttisesti todennettavaksi. Voisi kuvitella, että tällaisen oletuksen seurauksena esim. panteistiset uskonnot olisivat helpostikin todennettavissa vääräksi, koska ne jo lähtökohtaisesti ovat tämänpuoleisia. En kuitenkenkaan ole vielä tavannut perusteluja, joilla edes panteistiset uskomukset voitaisiin kumota empiirisen tieteen avulla.

(Tähtien sota -sarjan ensimmäinen osa, Pimeä uhka, kaiketi tarjoaa ratkaisun, jota ateistiset luonnontieteilijät odottavat. Siinähän jedien salainen voima osoittautuu mikro-organismiksi, midiklorianiksi, joka voidaan ihmisen verestä mitata. Voima on Tähtien sota - maailman keskeinen metafyysinen ilmiö, jonka avulla voi vaikuttaa fyysisiin asioihin ja paljastaa salattuja asioita. Voima on tässä maailmassa oleva, vähän hindulaistyyppinen panteistinen ilmiö, joka sitoutuu elämään. Pimeä uhka -elokuvassa immanenttinen metafyysinen Voima muuttuu empiirisesti havaittavaksi ja mitattavaksi. Samankaltainen todentaminen lienee ateististen luonnontieteilijöiden mielessä. Mielenkiintoista on, että midklorianeista ei Episodi I:n jälkeen puhuta mitään. Luonnontieteeksi muuttuva metafysiikka oli varsin epäonnistunut ajatus. Kyse on elokuvasta, mutta kertoo jotakin uskon ja tieteen suhteesta.)

i Héru as elye

Henri



Käytetty kirjallisuus

• Ilkka Pyysiäinen, Missä Hän on nyt?, Vartija 5-6 / 2008
• Risto Saarinen, Uskonto luonnonilmiönä, Kanava 2/2009
• Jussi K. Niemelä ja Tapani Hietaniemi, Uusateismin "uskontunnustus", Kanava 2/2009
  

Luominen ja tiede (osa 7) - Aivan alussa

Tässä kirjoituksessani esittelen lyhyesti paria teoriaa maailmankaikkeuden synnystä. En luultavasti esitä periaatteessa paljoakaan uutta. Käytän niitä kuitenkin esimerkkinä siitä, mitä luonnontieteen teorioista voi luomisuskon näkökulmasta ajatella.

[Luonnontieteilijät saattavat havaita tässä artikkelissa paljon tahattomia epätäsmällisyyksiä. Pyydän, että humanistille sitä jonkin verran sallitaan.]

Luomisuskon peruslähtökohta on maailmankuvan ja maailmankatsomuksen erottaminen toisistaan. Teoriat maailmankaikkeuden synnystä kuuluvat maailmankuvaan. Kristillisen luomisuskon maailmankatsomukseen kuuluu käsitys, että (a) Jumala on maailman luonut, ja (b) luomisen tarkoitus on hyvä. Tämä maailmankatsomus on siirrettävissä periaatteessa mihin tahansa maailmankuvan kehittyneeseen vaiheeseen. Voidaan ehkä ajatella, että maailmankuva todistaisi tuonpuoleisuuden, transsendenssin, hölynpölyksi, mutta uskonnonfilosofisesti ajatellen se tuntuu kaukaiselle mahdollisuudelle.

Suomalaisessa keskustelussa ateistisia näkökantoja esittäneet ihmiset edustavat varsin usein näkemystä, että kysymys Jumalasta on maailmankuvaan liittyvä asia, ja siten empiirisesti näytettävissä vääräksi tai oikeaksi. Kysymys Jumalasta luonnontieteellisenä hypoteesina on mielestäni melko outo ajatus. En käsittele sitä tässä, mutta ehkä joskus myöhemmin. Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että empiirinen tiede on jumalauskoon tai ateismiin nähden neutraali väline, joka ei sellaisenaan vie kumpaankaan suuntaan. Usko Jumalaan ja ateismi ovat tulkinnallisia, maailmankatsomuksellisia asioita.

Alkuräjähdys - big bang

Nykyisen kosmologian mukaan maailmankaikkeus on syntynyt alkuräjähdyksessä n. 13,7 miljardia vuotta sitten. Maailmankaikkeus laajenee. Se voidaan havaita galaksien lähettämän valon punasiirtymästä. Ympäröivä avaruus etääntyy meistä. Maailmankaikkeuden laajenemista ja välimatkoja koskevasta tiedosta voidaan laskea taaksepäin, että 13,7 miljardia vuotta sitten maailmankaikkeuden aine ja energia oli pakkautuneena yhteen pisteeseen. Koko avaruus, aine, energia ja aika oli tuolloin yhdessä pisteessä. Pisteen ulkopuolella ei ollut paitsi ainetta ja energiaa, ei myöskään luonnonlakien muodostamaa avaruutta.

Kun aine ja energia pakkautuu yhteen pisteeseen, se kuumenee. Maailmankaikkeus oli alussa hyvin kuuma, ja on sen jälkeen sekä laajentunut että jäähtynyt. Yhtäältä pakkautuneen energian räjähdysvoima on pakottanut sen laajenemaan, toisaalta aineen perusvuorovaikutus, painovoima, pyrkii pitämään aineen yhdessä ja vastustaa laajenemista.

Kosmologian eräs tärkeä kysymys on koskenut sitä, laajeneeko maailmankaikkeus ikuisesti, vai riittääkö maailmankaikkeuden massan aiheuttama painovoima pysäyttämään laajenemisen. Luonnontieteessä puhutaan siitä, mikä on kosmologisen vakion suuruus, koska se määrää maailmankaikkeuden kohtalon. Negatiivinen kosmologinen vakio johtaa painovoiman yliotteeseen, ja lopulta maailmankaikkeus romahtaa jälleen kasaan.

On kuitenkin havaittu, että maailmankaikkeus laajenee edelleen. Laajeneminen ei kuitenkaan hidastu, vaan päin vastoin kiihtyy. Kosmologinen vakio on siis lähellä nollaa, mutta positiivinen. Maailmankaikkeuden kohtalo näyttää olevan ääretön laajeneminen, jolloin lopulta kaikki aine ja energia hiipuu harvenemalla jättimäiseen kosmokseen. Maailmankaikkeuden loppu on äärettömän laaja ja kylmä. Lienee niin, että maailmankaikkeus ei energiatiheytensä suhteen ole sykkivä. Maailmankaikkeus ei räjähdä ja supistu, räjähtääkseen jälleen uudelleen.

Singulariteetti

Alkuräjähdysteorian teoreettinen alkupiste on äärettömän tiheään pakkautunut maailmankaikkeus, jonka läpimitta on nolla. Tätä kutsutaan singulariteetiksi. Singulariteetti on lähinnä teoreettinen käsite, koska siinä ei päde mikään tunnettu luonnonlaki. Singulariteetin tiheys on teoreettisesti ääretön. Heisenbergin epätarkkuusperiaate estää luomasta mitään erityistä fysikaalista teoriaa tällaisista olosuhteista. Kyse on kuin absoluuttisesta nollapisteestä, jota koskaan ei voida saavuttaa.

Fysikaaliset teoriat eivät pidä singulariteetista. On kuitenkin oletettu, että mustien aukkojen keskustassa olisi singulariteetti. Nykyvälinein ei kuitenkaan tiedetä, millaiset olosuhteet mustassa aukossa on.

Inflaatioteoria

Nykyisessä kosmologiassa on vallalla teoria, että hyvin varhaisessa maailmankaikkeudessa kuuma ja laajeneva maailmankaikkeus on syntynyt erittäin nopeasti laajanevasta kylmästä maailmankaikkeudesta. Tätä kutsutaan inflaatioteoriaksi. Teorian mukaan aivan aluksi olisi ollut eräänlainen energeettinen kenttä, inflaatiokenttä, joka olisi kenttänä sisältänyt kaiken kosmoksessa olevan energian. Energia ei kuitenkaan ollut ainetta eikä sähkömagneettista säteilyä, vaan aivan muuta olomuotoa. Maailmankaikkeudessa ei olisi ollut tällöin tuntemaamme ainetta ja energiaa, vaan pelkästään kyseinen kenttä. Kentän luonnetta ei tarkemmin tunneta, mutta ns. Higgsin kenttä on eräs tarjokas inflaatiokentäksi.

Alussa maailmankaikkeus oli ensin laaja ja kylmä. Oli vain kyseinen laajeneva kenttä ilman ainetta ja säteilyä. Kenttää kutsutaan inflaatiokentäksi, koska sen aikana maailmankaikkeus laajeni erittäin voimakkaasti, yli valon nopeudella. Tavattoman lyhyessä ajassa, sekunnin mitättömässä murto-osassa, maailmankaikkeus oli galaksin kokoinen. Laajenemisen aikana kenttä purki energiaansa, ja purkamisen lopputuloksena oli tuntemamme kuuma aineen ja energian muodostama maailmankaikkeus. Kyseessä on eräänlainen olomuodon muutos, jossa kenttä vapauttaa energiaansa toisenlaiseen muotoon. Vähän kuin lämmin vesi jäähtyessään luovuttaa energiaa ja lopulta jäätyy.

Inflaatioteoria on sikäli mielenkiintoinen, että sen luonteesta ei ole minkäänlaista käsitystä. Inflaatiovaihe kuitenkin selittäisi monta nykyiselle maailmankaikkeudelle ominaista asiaa. Tällaisia ovat maailmankaikkeuden avaruudellinen litteys ja "tasakoosteisuus". Alkuräjähdyksen olisi myös pitänyt tuottaa suuri määrä erittäin raskaita hiukkasia, joista ei ole havaintoa. Inflaatioteorian empiirisenä lähtökohtana on nykyisin havaittava maailmankaikkeus. Pelkkä alkuräjähdys toisi monta ongelmaa, jotka voidaan selittää pois, mikäli maailmankaikkeus on alkuvaiheessa käynyt läpi erittäin nopean laajenemisen. Kyseessä on teorianmuodostus, jossa itse ilmiöstä ei ole juuri muuta empiiristä näyttöä kuin nykyisen maailmankaikkeuden ominaisuudet, eli havaittava maailmankaikkeus.

Inflaatioteorian logiikka on seuraava:

• Maailmankaikkeus nykyään on avaruudeltaan litteä, tasakoosteinen ja vailla raskaita hiukkasia


• Tuntemillamme luonnonlaeilla on erittäin vaikea selittää, miksi maailma on tasakoosteinen, miksi avaruudellinen kaareutuminen on niin lähellä litteää ja miksi siinä ei ole raskaita hiukkasia, edellyttäen että maailma on alussa ollut hyvin kuuma ja tiheä singulariteetti.


• Alkuräjähdyksestä muovautuisi tuntemamme kaltainen maailmankaikkeus, mikäli alkuräjähdyksen alussa on ollut tavanomaisia fysikaalisia olosuhteita huomattavasti nopeampi laajenemisen vaihe.

Inflaatioteoria on otettu erittäin hyvin vastaan. Siitä on tullut tavanomainen ja yleisesti hyväksytty osa kosmologian kehitystä kuvaavaa teoriaa.

Luonnontieteilijät eivät luultavasti pidä ajatuksesta, mutta kyseessä on loogisesti jossain määrin samankaltainen ajatus kuin älykkään suunnittelun teoriassa. Älykkään suunnittelun teorian mukaan oletus älykkäästä suunnittelijasta selittää sitä, miksi maailmankaikkeus on tällainen kuin havaitsemme. Kyse on ns. antrooppisesta periaatteesta: miksi maailmankaikkeus on sellainen, että elämää on voinut syntyä.

Inflaatioteoria on luonnontieteen vastaus siihen, miksi maailmankaikkeus on sellainen kuin on. Inflaatioteorian taustalla on matemaattinen malli ja käsitys havaittavista luonnonlaeista. Sikäli sen taustalla on lujaa havaintoaineistoa nykymaailmasta ja näistä ominaisuuksista laskettuja malleja siitä, millainen maailmankaikkeus olisi pelkän alkuräjähdyksen voimasta. Inflaatioteoria sanoo lähinnä sen, että maailmankaikkeus syntyy nykyisen kaltaiseksi, mikäli oletetaan valtavan nopea ja äkillinen laajeneminen aivan maailmankaikkeuden alussa. Siitä ei kuitenkaan ole havaintoa, eikä oikeastaan muutakaan käsitystä, mitä se on.

Empiirisesti ajatellen älykkään suunnittelun teorian hypoteesi ei ole juuri kummempi. Siinäkin on lähtökohtana nykyinen maailmankaikkeus, ja kysymys, kuinka maailma on muotoutunut tuntemamme kaltaiseksi. Älykkään suunnittelun teoria tahtoo sanoa, että älykäs suunnittelija selittäisi tuntemamme maailman sellaisena kuin se nyt on.

Inflaatioteoria osoittaa, miten vahvoja teoreettisia lähtökohtia tieteellinen kosmologia voi omaksua, mikäli ne selittävät maailmankaikkeutta ja ovat luonteeltaan tämänpuoleisia. Näin on siitä huolimatta, että itse inflaatiokenttä ei perustu empiiriselle havainnolle. Inflaatiovaiheen selittävä voima on kuitenkin vahva. Älykkään suunnittelun teorian kuvaama älykäs suunnittelija on muutoin aivan yhtä vahvoin empiirisin todistein osoitettu selitys kuin inflaatio, paitsi että se on tuonpuoleinen selitys. Siksi se ei voi olla tieteellinen teoria. Tosin myönnän, että myös oma mieleni janoaa paljastaa asialle tämänpuoleinen mekanismi, mikäli se vain on löydettävissä.

(Inflaatioteorialla on luultavasti yksi empiirinen havaintoperuste. Inflaatioteoria ennustaa, että kentän purkautumisen aikoihin syntyvässä aineessa on kvanteista johtuvaa epätäsmällistä jakautumista. Tämän pitäisi näkyä kosmisessa mikroaaltotaustassa fraktaalin kaltaisena lämpötilaerojen vaihteluna, jossa on sisäkkäisiä hyvin pieniä lämpötilaeroja. Havainnot mikroaaltotaustasta ilmeisesti tukevat sitä, että mikroaaltotaustassa on pieniä lämpötilaeroja, ja ne ilmeisesti sopivat teoriaan inflaatiokentästä. Mikroaaltotaustan lämpötilaerot ovat sikäli varsin odotettu tulos, että se lähinnä toteaa vain sen, että 380.000 vuotta sitten, eli mikroaaltotaustan synnyn aikoihin, kosmoksessa oli aineen ja energian tihentymiä. Se on hyvin odotettavaa, koska näistä tihentymistä ovat syntyneet nykyiset aineen tihentymät, galaksit ja galaksijoukot. En siis osaa arvioida sitä missä määrin mikroaaltotaustan lämpötilaerot ovat todiste nimenomaan inflaatioteorian mukaisesta inflaatiosta. Ne ovat kuitenkin todiste aineen pienen pienestä kasautumisesta jo silloin kuin mikroaaltotausta syntyi. Todiste on odotettu, koska kosmoksessa on aineen tihentymiä. En pysty ottamaan kantaa siihen, miksi kvanttiporeiluun liittyvä epätasainen aineen jakautuminenon mahdollista nimenomaan inflaatioteoriassa eikä perinteisessä alkuräjähdysteoriassa ilman inflaatiota. Ongelma on tavallaan kahtalainen: yhtäältä maailmankaikkeus on isotrooppinen, tasaisesti jakautunut, mutta aineen jakautumisessa on kuitenkin sellaista epätasaisuutta, että on voinut syntyä paikallisia aineen ja energian keskittymiä. On siis aineen ja energian keskittymää, mutta vain vähän ja sopivasti!)

Inflaatioteorialla on eräs bonus. Se selvittää myös singulariteetin ongelman. Mikäli inflaatioteoria on totta, aivan alussa kaikki aine ja energia ei ollut yhdessä pisteessä, vaan alussa oli inflaatiokenttä. Kenttä oli kuin aineeton energian olomuoto, joka laajetessaan purki energiaansa aineeksi ja energiaksi, ja sai syntymään kuuman maailmankaikkeuden. Siinä vaiheessa avaruudella oli jo mittaa. Näin selvitään matemaattisesti vaikeasta tilanteesta, että kosmoksen tulisi olla aineena ja sähkömangneettisena säteilynä pakattuna äärettömään tiheään pisteeseen. Inflaatio ratkaisee sekä havaittuja että teoreettisia ongelmia. Vaikeus on vain siinä, että inflaatiokenttä on varsin teoreettinen konstruktio.

Pre big bang

Teoreettisesti on mahdollista tarkastella, mitä oli ennen alkuräjähdystä ja inflaatiota. Teoriat perustuvat ennen kaikkea matemaattisten mallien hyödyntämiseen.

Säieteoriaoissa esiintyy kuuman ja laajenevan maailmankaikkeuden matemaattisena ratkaisuna malli, jossa maailma on syntynyt hyvin harvasta avaruudesta, joka romahtaa kasaan kohti singulariteettia (Enqvist: Kosmoksen hahmo, 2003).

Mallin mukaan avaruus on ennen alkuräjähdystä erittäin harva, lähes tyhjä aineesta. Harva avaruus hitaasti romahtaa kasaan (syystä jota en tiedä). Kun se romahtaa, säieteorian mukaan romahtaminen pysähtyy blanckin mittaan. Tällöin ainesäikeiden ominainaisuudet estävät romahtamisen singulariteettiin asti ja avaruus ikään kuin ponnahtaa takaisin kuumana ja laajenevana. Kylmästä ja harvasta avaruudesta romahtaa kasaan ja ponnahtaa kuumaa avaruutta.

Humanistin mieleni ei pysty ymmärtämään, millainen on harva ja romahtava avaruus. Ymmärrän ajatuksen, että painovoiman vaikutuksesta maailmankaikkeus alkaa supistumaan ja siten romahtamaan, mutta en tiedä, miten harva avaruus romahtaa. Se ei nyt kuitenkaan ole pääasia. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että mikäli nykyinen maailmankaikkeutemme jatkaa kiihtyvää laajenemistaan ja lopulta laajenee mittaamattoman harvaksi ja kylmäksi, kyseessä on loputon prosessi. Sen ei teoreettisesti odoteta, äärettömän harvanakaan, ryhtyvän jollakin tavoin romahtamaan uudelleen kasaan.

On kuitenkin matemaattisesti mahdollista, että ennen nykyisen maailmankaikkeutemme laajenemisvaihetta avaruus on ollut toisessa muodossa, äärettömän harva ja romahtava, ja on jonkinlaisen romahtamisvaiheen kautta aloittanut nykyisen laajenemisen juuri ennen päätymistään singulariteetiksi.

Vuonna 2006 on kyetty luomaan matemaattinen malli, kuinka tuntemamme kosmoksen aine ja energia käyttäytyvät kvanttitasolla, kun lähestytään maailmankaikkeuden alkua. (Ks. uutinen täältä!) Yleinen suhteellisuusteoria ei pysty ennustamaan tapahtumien kulkua siinä vaiheessa, kun avaruus oli vielä hyvin pieni. Tällöin astuvat voimaan kvanttimaailman ilmiöt. Kvanttimekaniikkaa ja suhteellisuusteoriaa on pyritty yhdistämään kvanttigravitaatioteorialla.

Mallin mukaan lähellä singulariteettia tapahtuu eräänlainen kvanttipomppu. Malli kuvaa myös kvanttipomppua edeltävän aika-avaruuden geometrian. Sen mukaan ennen alkuräjähdystä on olemassa gravitaation voimasta luhistuva maailmankaikkeus, joka luhistuu lähelle singulariteettia. Sen jälkeen, kvanttivaiheessa, tapahtuu pomppu, jossa painovoiman vetovoima muuttuu hylkiväksi. Ei synnykään singulariteetti, vaan uudelleen laajeneva maailmankaikkeus. Malli kuvaa sitä, että nykyisen kaltainen maailmankaikkeus voi nykyisen teoreettisen tiedon mukaan syntyä kokoonvetäytyvästä, supistuvasta maailmankaikkeudesta. Edeltävän maailmankaikkeuden aika-avaruuden geometria voidaan laskea.

Malli on sikäli mielenkiintoinen, että se todistaa matemaattisen menetelmien vahvuuden. Itse asiassa siinä ei ole paljonkaan uutta. On jo pitkään uumoiltu, että sykkivä maailmankaikkeus on mahdollinen. Minulle jää mallista ilmeinen kysymys, että jos aikaisempi maailmankaikkeus romahti kasaan, eli sen kosmologinen vakio oli negatiivinen, miksi nykyisen maailmankaikkeuden kosmologinen vakio on positiivinen. Ainetta ja energiaa kun ei pitäisi missään vaiheessa hävitä. Vaikka malli on aito, se synnyttää tuntemamme kaltaisen maailmankaikkeuden, se ei kaiketi kuvaa sellaista maailmaa, josta omamme on syntynyt. Oman maailmankaikkeutemme eräs vaikeus on siinä, että koska kosmologinen vakio on positiivinen, sykkivä maailmankaikkeus ei liene teoreettisestikaan mahdollinen.

Pre big bang ja luomisusko

Pitkään on ajateltu, että alkuräjähdyksen singulariteetti on kaiken tieteen loppu. Niin ei ole. On olemassa perusteltuja syitä olettaa, että kosmos ei koskaan ollut singulariteetti, tai ei ainakaan niin suoraviivaisella tavalla kuin on ajateltu. Perustelut ovat matemaattisia malleja, joihin on istutettu tietämyksemme aineen käyttäytymisestä ja luonnonlaeista. Tietokoneet ja tietokoneavusteinen mallinnus ovat näiden matemaattisten välinteitten edellytyksenä.

Kristityille alkuräjähdys on tarjonnut helpon tavan liittyä luonnontieteeseen. Luomisusko, luominen tyhjästä (creatio ex nihilo), on ollut helppo liittää alkuräjähdykseen, jota ennen ei ollut mitään. Toki tämäkin on ollut maailmankatsomuksellista tulkintaa, mutta liittyminen on ollut helppoa. Liittymisen alkukohta on jo alkurähdysteorian alussa. Teorian isä Georges Lemaitre itse ajatteli, että alkuräjähdys tarjoaa välineen ajatella, miten Jumala on maailman luonut.

Matemaattisilla malleilla on mahdollista luoda näkymiä siihen, mitä on voinut olla ennen alkuräjähdyksen mukaista viimeistä tiivistä nollakohtaa. Inflaatioteorian mukaan alussa ei ollut ainetta, oli vain eräänlainen energeettinen kenttä, joka purkautui hiukkasiksi ja sähkömagneettiseksi säteilyksi. Säieteorian mukaan on voinut olla hyvin harva ja hiipuva maailmankaikkeus, joka käpertyy kokoon ja purkautuu alkuräjähdyksenä. Uusimman mallinnuksen mukaan taustalla voi olla painovoiman vaikutuksesta romahtava universumi.

Näyttää siltä, että näitä alkuräjähdyksen taakse kurkistavia malleja halutaan käyttää myös ateismin välineenä. Ajatus on, että alkuräjähdyskään ei edellytä Jumalan olemassaoloa, vaan sekin voidaan selittää aikaisemmalla vaiheella. Varmaankin on niin, että nykyisen laajentumisvaiheen alkuun päästään kurkistamaan entistä tarkemmin. Matemaattisiin malleihin on syytä suhtautua riittävällä kriittisyydellä, mutta se ei ole luomisuskon kannalta olennaisinta. Ei ole tarvetta eikä syytä mitätöidä matemaattisilla malleilla toimimista.

Peruskysymys on, miksi mitään on olemassa. Olemassaolo vaatii selityksen. Saatan tulkita Raamatun kirjoittajien olotilaa aivan liikaa, mutta Jumalauskon taustalla lienee mitä luultavimmin yksinkertainen kysymys siitä, että mistä maailmamme on tullut, miksi se on olemassa. Kysymys Luojasta ei edellytä uskon ilmoitusluonnetta, vaan on jokaisen silmien edessä, joka aamu. Raamatun luomiskertomuskaan ei julista, että tiesittehän että Jumala loi maailman, tiesittehän varmasti. Luomiskertomus kuvaa maailman sellaisena kuin se siihen aikaan ajateltiin olevan, ja toteaa yksinkertaisesti: alussa Jumala loi. Jumala on Raamatun mukaan hienosti sanottuna maailman alkusyy, prima causa.

Kysymys maailman alkusyystä ei ratkea siihen, pystymmekö kurkistamaan laajenevan alkuräjädyksen taakse vai emme. On ehkä vähän harmillista sanoa, mutta kysymys vain siirtyy toisaalle: mistä inflaatiokenttä tuli; mistä tuli se onnettoman harva ja hiipuva, kokoon kääriytyvä maailmankaikkeus; tai mistä tuli se universumi, joka painovoiman vaikutuksesta romahti kasaan ennen nykyistä laajenemista. Perinteinen prima causa -ajatusta vastaan suunnattu perustelu on ollut, että maailmankaikkeus voi olla sykkivä ja syklinen. Vaikka niin olisi, vaikka nykyistä maailmaamme ennen olisi ollut ääretön määrä universumeja, silti kysyn, miksi mitään on olemassa. Tyhjästä kun ei paljoa synny, ei ainakaan nykytutkimuksen valossa.

Joku voi kysyä, miksi tällä tavalla yksinkertaisia asioita pitää sanoa. Ateistissävyinen, luonnontieteeseen nojautuva luomisuskon kritiikki olettaa usein, että tässä maailmassa pitäisi olla havainnoin näytettävä Jumalan kokoinen aukko, jotta luomisusko voisi olla varteenotettava vaihtoehto.

Jos Jumala on luonut tämän maailman, miksi havaittavassa maailmassa pitäisi olla jokin erityinen salaisuuksien graali, jonka löytyessään kaikki ymmärtäisivät olevan jotenkin omituinen ja erityinen, ja joka selittäisi kaiken kulun. Miksi sen pitäisi olla tämän maailman osa? Uskallan sanoa, että sellaista graalia ei tästä maailmasta löydy.

Kaikki mallit ja tietomme perustuvat siihen, millainen nykyinen maailmamme on. Myös luomisusko perustuu siihen, millainen maailmamme on, ja että se on olemassa. Tämä on ehkä liian yksinkertainen lähtökohta. Luomisusko ei ole kiinnostunut sellaisesta kritiikistä, joka perustuu tietomme lisääntymiseen tästä maailmasta. Tiedon lisääntyminen on erittäin hyvä asia, eikä usko Luojaan perustu tietämisen aukkoon, vain siihen, että olemme olemassa. Luomisen lähtökohta on se, mitä on, ei se, mitä emme tiedä.

i Héru as elye!

Henri

Luominen ja tiede (osa 6) - Todistuksen taakka

Luomisuskon ja tieteen välillä vallitsee eripura todistamisen taakasta. Jos Jumala on olemassa, kenen se pitäisi todistaa ja millä tavalla? Normaali tieteellinen todistamisen taakka kulkee siten, että joka väittää jotain, pitää todistaa väitteensä. Väitteen kohteena voi yleensä olla vain positiivinen propositio, väitelause, jossa jotakin väitetään olevaksi tai väitetään jonkinlainen seuraussuhde. Tyypillisiä propositioita voisivat vaikka olla, että "jääkaapissa on maitoa", tai että "maito on valkoista", tai että "maidossa on ihmisen käytettävää energiaa".

Kielteisen proposition tilanne on vähän vaikeampi. On mahdollista osoittaa, että jollakin asialla ei ole yhteyttä johonkin, mutta se on jo paljon vaikeampaa. On nimittäin joskus vaikea tietää, onko kaikki mahdolliset vaikutusmekanismit otettu huomioon. Väitteen "jääkaapissa ei ole maitoa" voisi tutkia avaamalla jääkaapin, mutta samalla pitäisi ottaa kantaa, tutkitaanko maitotölkkiä vai molekyylitasoa. Tulokseksi voitaisiin antaa, että näytteissä ei havaittu jälkiä maidosta, mutta tuloksen pätevyys riippuisi näytteitten kattavuudesta. Jääkaapin maidottomuutta voisi edelleen epäillä, mikäli yksikin maitopreteiinimolekyyli riittäisi myönteiseen vastaukseen. On siis huomattavan vaikeaa todistaa, että jossakin ei ole jotakin, tai että asia X ei vaikuta asiaan A.

Jos väitämme, että Jumala on olemassa, pitäisi se periaatteessa olla helposti näytettävissä. Todisteeksi riittää riittävän moni toisistaan riippumaton havaintotulos. Jos taas väitämme, että Jumala ei ole olemassa, tavallaan riittää, että Jumalaa ei havaita missään, eikä Jumalasta näytä olevan havaittavia vaikutussuhteita.

Tällaisessa ajattelussa on kristinuskon lähtökohdista yksi vaikea ongelma: todistamisen taakka ja todistamisen tapa määritellään silloin luonnontieteellisellä tavalla. Luonnontiede tutkii, kuten tiedämme, empiiristä, havaittavaa maailmaa. Kristinuskon Jumala ei kuitenkaan ole osa empiiristä maailmaa. Kristinuskon oman itseymmärryksen mukaan Jumala on täysin transsendenttinen, tuonpuoleinen. Jumala ei ole eikä asu tässä maailmassa, eikä Jumalaa saa koeputkeen.

Kun moni ateistissävytteinen luonnontieteilijä tuskailee, että Jumalasta ei ole kertakaikkisen mitään havaintoa missään, eikä mikään viittaa Jumalan olemassaoloon, ovat he tehneet aivan oikean johtopäätöksen myös kristinuskon omasta itseymmärryksestä käsin. Moni kristillinen teologi on ajatellut, että Jumalasta on kosmoksessa jälkiä, viitteitä, mutta nämä jäljet eivät ole vääjäämättömiä todisteita, eivät ainakaan luonnontieteellisiä, empiirisiä havaintoja, jotka johtaisivat sen kaltaiseen lopputulokseen kuin että "havaitsimme Jumalan" tai "Jumala vaikutti asian X".

Kuinka asetetaan todistamisen taakka silloin kun asia ei ole empiirisesti havaittavissa? Koko ajatus todistamisen taakasta on jossain määrin mieletön aina kun ollaan maailmankatsomusten äärellä. Ymmärtääkseni uskonnonfilosofit ovat oikeassa sanoessaan, että kysymys Jumalan olemassaolosta on todistamaton, sekä verifioimaton että falsifioimaton asia. Sama koskee kaikkia maailmankatsomuksia, myös ateisimia. Jumalan olemassaoloa ei voi osoittaa myöskään vääräksi. Yhteiskuntapoliittisesti voisi kysyä, että että onko kokoomus vai sosiaalidemokraatit oikeassa, tai todistaisiko joku meille, kumpi on oikeassa. Toki sekä kokoomuksen että sosiaalidemokraattisen puolueen olemassaolo voidaan todistaa, mutta itse maailmankatsomuksen todentaminen oikeaksi on mahdotonta.


Kosmologinen jumalatodistus

Jumalan olemassaolosta on esitetty lukuisia jumalatodistuksia. Perimmäinen kysymys on, miksi mitään on olemassa. Tämähän on myös kysymys, johon luomisusko vastaa. Filosofisesti tarkastellen luomisuskon vastaus on esitetty kosmologisessa jumalatodistuksessa. Osittain myös älykkään suunnittelun teoria palautuu kosmologiseen jumalatodistukseen. Kosmologisen jumalatododistuksen klassinen muotoilija on Tuomas Akvinolainen.

Kosmologisen jumalatodistuksen mukaan kaikella on syy. Myös maailman olemassaololla on syy, jonkinlainen alkusyy (prima causa). Tuomaksen mielestä alkusyy on olemassa, ja tämä syy on Jumala. Tuomas Akvinolainen käytti käsitettä kontingenssi. Kontingentti on asia, joka ei ole välttämätön eikä pysyvä. Koska tämä maailma on kontingentti, ei-välttämötön, muuttuva, eikä pysyvä, tarvitaan alkusyy, joka on ei-kontingentti, eli välttämätön ja pysyvä. Jumala on se, jota kutsutaan ei-kontingentiksi alkusyyksi.

Kosmologinen jumalatodistus ei ole filosofisesti pätevä. Se ei siis aukottomasti ja vääjäämättömästi todista, että Jumala olisi olemassa. Todistuksen ilmeinen virhe on se, että ei voida todistaa sitä, etteikö kontingenttien syiden ikuinen jatkumo voisi olla mahdollinen. Toisin sanoen, voi hyvin olla niin, että muuttivien ja tilapäisten asioiden syy-seuraus -ketju jatkuu ikuisesti. Kukin välivaihe on tilapäinen, mutta katkeamatontä ääretöntä ketjua ei voida osoittaa mahdottomaksi.

On tietysti myös mahdollista, että vaikka ensimmäinen syy olisikin olemassa, sen ei millään filosofisella välttämättömyydellä tarvitsisi olla Jumala. On periaatteessa mahdollista, että alkusyy on tämänpuoleinen, maailmankaikkeuden sisäinen asia. Vaikka se olisikin havaittavan kosmoksen ulkopuolinen asia, alkusyyn ei silti tarvitse olla se mitä kutsumme Jumalaksi. Prima causa -todistuksen ei sen vuoksi tarvitsisi olla ateistillekaan välttämättä paha painajainen, mutta paljon ruutia siihen on laitettu.

Kausaalisuhteen pätevyys

Luonnontieteen ja luomisuskon kannalta keskeinen kosmologisen jumalatodistuksen ongelma koskee kausaalisuhteen pätevyyttä. Voisimme olla kuin kuin Matrix-elokuvan Merovingi, joka rakentaa koko olemassaolon perustan syyn ja seurauksen laille, ja katsoo deduktiivisesti, mikä on kaiken syy ja mihin se johtaa.

Filosofi David Hume osoitti suhteellisen pätevästi 1700-luvulla, että kausaalisuhdetta ei voi todistaa. Merovingi hävisi jo ennen aloittamistaan, vai kuinkahan on?

Biljardi on kaikkien kausaalisuhteiden oppitunnin isä ja äiti. Biljardin pelaaminen edellyttää vahvaa vakaumusta siihen, että tietynlainen lyöntipallon lyönti vaikuttaa kohdepalloon juuri tietyllä tavalla, ja saa muut pallot kulkemaan juuri siten voisi kausaalisesti odottaa. Biljardin menestyksellinen pelaaminen osoittaa (olen nähnyt, että biljardin pelaaminen kausaalisuhdetta muistutavalla tavalla on mahdollista!), että kausaalisuhteen varassa pelaaminen toimii menestyksellisesti.

Hume kuitenkin kysyi, voimmeko todistaa, että kohdepallon käyttäytyminen johtuu lyöntipallon tietynlaisesta osumasta. Tarkasti ottaen emme voi! Meistä toki näyttää siltä, ja luultavasti tuntuukin siltä, että kohdepallo liikkui lyöntipallon vuorovaikutuksesta. Pystymme jopa pelaamaan siten, että annamme itsellemme vallan ajatella, että kausaalisuhde toteutuu. Emme kuitenkaan voi (a) todistaa asiaa jälkeenpäin, että pallo liikkui lyöntipallon vuorovaikutuksesta, emmekä (b) etukäteen voi olla varmoja siitä, että lyöntipallon osuma vaikuttaa kohdepalloon kausaalisuhteen mukaisesti. Emme voi havaita kausaalisuhdetta filosofisena oliona, jonka olemassaolosta olisi järkiperusteita. Humen mukaan kausaalisuhde johtuu tunteista, tavoista ja tottumuksesta, eivätkä järjestä tai niin kutsutuista luonnonlaeista.

Kosmologinen jumalatodistus ei siis ole pätevä myöskään sen vuoksi, että kausaalisuhde ei ole aukottomasti pätevä. Emme voi rakentaa filosofisesti pätevää todistusta sen varaan.

Hume oli tietoteoreettisesti pesunkestävä empiristi. Joskus voisi ajatella, että filosofinen idealisti keksisi näin vahvasti empiiristä tiedettä romuttavan periaatteen, mutta ei.

Mielenkiintoista tässä on se, että Humen esittämä kausaalisuhteen kritiikki tekee vakavasti otettuna kaiken empiirisen tieteen lähes mahdottomaksi. Voimme toki esittää ns. luonnonlakeja, mutta asioitten kulku ei johdu välttämättä niistä eikä mistään havaitsemastamme vuorovaikutuksesta.

Ehkä kaikkein mielenkiintoisinta on se, että lujimmat kosmologisen jumalatodistuksen arvostelijat ovat ainakin Suomessa olleet luonnontieteilijöitä. On veikeää lukea empiirisesti ravitsevaa ja hienoa teosta maailmankaikkeuden rakenteesta ja synnystä, joka perustuu erittäin herkille ja älykkäille mittalaitteille ja koejärjestelyille. Kosmosta selitetään yksityiskohtaisen tarkasti, sen vaiheita pikosekunnin tarkkuudella. Kuinka sitten käykään, kun siirrytään lähelle planckin aikaa ennen alkuräjähdystä ja kosmoksen alkuhetkiä, kohti kosmologisen jumalatodistuksen kriittisiä vaiheita? Silloin purkautuu kausaliteetin kritiikki, joka särkee kosmologisen jumalatodistuksen pirstaleiksi! Tulee harmillinen ajatus: miksikähän luin kirjan, kun ei kausaalisuhteeseen voi luottaa, tai miksi kirja ylipäätään oli kirjoitettu, kun havaintojen syy-seuraussuhteiden varaan ei voi luottaa.

[Lisäys: Yllä olevalla en tarkoita sitä, että haluaisin kritisoida kvanttimaailman epätäsmällisyyttä ja heisenbergin epätarkkuusperiaatetta, kun lähestytään maailmankaikkeuden alkua. Lähestyttäessä blanckin aikaa ennen alkuräjähdystä kvantti-ilmöihin liittyy aitoa satunnaisuutta ja tuntemamme kausaalisuhteet hämärtyvät heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaisesti. Kvanttigravitaatioteorian avulla voidaan luoda matemaattisia malleja siitä, kuinka aine ja energia käyttäytyisivät lähellä alkuräjädystä. Yllä olevalla tarkoitin sitä, että jostain syystä luonnontieteilijöillä on tapana kirjoittaa tarkkoja kausaalisuhteeseen perustuvia, erittäin hienoja ja perusteltuja kuvauksia kosmoksen kehityksestä, mutta keskusteltaessa kosmologisesta jumalatodistuksesta he kritisoivat sitä kausaalisuhteen yleisellä pätemättömyydellä. Esitetty kausaalisuhteen kritiikki kuitenkin samalla romuttaisi tuntemamme luonnontieteen.]

Humen kritiikki on musertavaa. Siitä huolimatta pragmatistiseen tieteenfilosofiaan tukeutuva tiede tekee havaintoja. Olennaista on mielestäni se, että kausaliteettia ajatellen sekä empiirinen luonnontiede että luomisusko ovat samalla puolella. Vaikka kosmologinen jumalatodistus ei ole pätevä, luomisuskon motiivi on sen kaltainen. Kausaalisuhde on sen tärkeä osa. Myös luonnontiede tukeutuu kausaliteettiin, joka tulkitaan suhteellisen harmittomasti päteväksi. Kuka tahansa empiristi voisi olla kanssani yhtä mieltä siitä, että biljardia voi pelata. Siitä lähdetään!

Todistus Jumalasta luonnossa

Jos haemme todisteita, millaisia todisteita voi olla? Sormeileeko Jumala tätä maailmaa niin, että voimme havaita luonnossa todisteita Jumalasta.

Väittäisin, että sellaisia todisteita ei ole. Ainoa empiirinen todiste on kosmoksen olemassaolo, sen eksistenssi, se että jotakin ylipäätään on olemassa. Kristillisessä luomisuskossa uskotaan, että Jumala on maailman alkusyy, sen luoja. Sen lisäksi ajatellaan, että Jumala jotenkin vaikuttaa positiivisella tavalla maailmassa. Jumala ei ole luomisen jälkeen vetäytynyt kammioonsa. Kristillinen Jumala on enemmän kuin deismin Jumala.

Jumalan kaitselmus ei kuitenkaan toteudu empiiristä todellisuutta rikkomalla. En myöskään usko, että se toteutuu sillä tavoin, että paikalle osuessamme voisimme todentaa luonnonlakien rikkoutuvan. Emme voi osoittaa toiselle pätevästi, että tapahtui jumalallinen väliintulo.

Tällainen kanta kaitselmuksesta ei ole vain moderni vastaus luonnontieteen kehitykseen. Väittäisin, että se on asiallisesti yhtä vanha kuin juutalais-kristillinen usko, vaikka luonnonlain käsitettä tai muutakaan modernia luonnontieteellistä käsitettä ei silloin ollut olemassakaan.

Jos nimittäin juutalais-kristillisessä uskossa olisi kysymys siitä, että Jumala aivan tavanomaisesti vaikuttaisi jotenkin havaittavan yliluonnollisella tavalla, olisi sitä käytetty jo ajat sitten Jumalan olemassaolon todistamiseen. Jos voisimme näyttää, että kaitselmus tai vastaus rukoukseen toimisi aivan yleisesti siten, että Jumalan sormi (kuvaannollisesti sanoen!) tulee paikalle, toki se olisi näytetty jo aikaa sitten kaikille todistukseksi Jumalan olemassaolosta.
[Kun sanon näin, toki myönnän, että Raamatussa on yksittäisiä kertomuksia, jotka epäilemättä olisivat fotorealistisesti ajateltuna suhteellisen vahvoja todisteita Jumalan olemassalosta, jos vain voisi omin silmin nähdä. Tällaisia olisivat ainakin Punaisen meren ihme, kolme miestä Nebukadnessarin tulisessa pätsissä, Elian kilpailu Baalin profeettojen kanssa ja monet Jeesuksen ihmeet, mm. veden päällä kävely ja kuolleen herättäminen eloon. Jeesuksella tuntui olevan seuraajia, mitä en oikeastaan ihmettele.]

Kun metso tulee metsästäjän eteen, ei sen polulla tarvitse aika-avaruuden w-bosonien virran rikkoutua. Kalan kulku katiskaan näyttää videoituna aivan luonnolliselta. Vaikka näin on, voin kristittynä ajatella, että Jumala ehkä vuorovaikutti asiaan. Ajatus kaitselmuksesta ei edellytä, eikä ole koskaan edellyttänyt, että vieressä oleva silmäpari voisi samalla vakuuttua kaitselmuksen olemassaolosta. Jumala ei antaudu empiriaan siten, että se tulisi empiirisesti testattavaksi.


Luonnon todistus Jumalasta

Luomisusko ajattelee asiaa toisin päin. Luonto viittaa Jumalaan päin. Juuri tämä on kaiketi myös älykkään suunnittelun teorian perusajatus.

Kosmoksen olemassaolo on ikään kuin viite, aihe ajatella, että Jumala on olemassa. Mikäli Jumalauskosta kysytään luonnontieteellistä todistetta, ainoa empiirinen todistekappale on kosmos itse. Sitä voi havainnoida. Olemme ainakin siinä luulossa, että kosmos on olemassa. Olemme myös suhteellisen varmoja siitä, että maailmankaikkeus on järjestäytynyt sellaisella tavalla, että siitä on mahdollista saada havainnoin ja järkiperäisesti tietoa. Kysymys luomisuskon todistuksen taakasta palautuu siihen, että jotakin näyttää olevan olemassa. On aihetta olettaa, että jotakin on joskus tullut olevaksi. En tosin tieteellisessä merkityksessä tiedä, onko kosmoksen olemassaolon alkusyy todella sellainen kuin kristillinen jumalakuva esittää.

Kristillisen luomisuskon taustalla ei ole eikä tarvitse olla tämän kummempaa motiivia. Pohdin, mistä pikkusormeni materia on tullut. Missä se oli 1 s alkuräjähdyksen jälkeen, millaisena inflaatiokentän alkuaikana, ja millaisena ennen sitä. Luomisuskon kysymys on sama kuin luonnontieteen. Ne ovat sukua keskenään. Ehkä juuri siksi on joskus vaikea ymmärtää, millainen poru luomisuskosta tieteen kentällä syntyy. Tiede on toki jätettävä rauhassa empiiristen asioiden pariin, mutta sama draivi meitä ajaa eteenpäin!

Vaikka en pidä älykkään suunnittelun teoriaa tieteellisesti mielenkiintoisena enkä tieteen osana, on siinä yksi minua hivelevä johtopäätös. Teoria esittää, että hypoteesi älykkäästä suunnittelijasta selittää maailmankaikkeutta sellaisena kuin sen näemme. Tällä älykkään suunnittelun teoria viittaa siihen, että maailma näyttää olevan monella tavalla järkiperäisesti järjesteytynyt, ja siitä voidaan esittää rationaalisia luonnonlakeja. Aivan kuin maailmassa olisi jotakin järkeä! Minua hivelee ajatus, että ihmisen mieli on paljastanut maailmasta niin paljon. Luen sen ennemmin asiaksi luomisuskon puolesta kuin sitä vastaan. Filosofisesti ajatellen luonnon älyllisyys on toki kaikin puolin neutraali asia, kuten luonnontiede ja sen tulokset yleensäkin.


Millaista Jumalaa ateisti odottaa?

Kun puhutaan todistamisen taakasta, ateisti heittää todistamisen taakan luomisuskoa kannattavalle ja sanoo, näytä Jumalasi. Kristitty ei kykene Jumalaansa näyttämään, ja se toki ateistin uskoa vahvistaa.

Ainakin Richard Dawkins näyttää ajattelevan, että Jumala on luonnontieteellinen hypoteesi. Luonnontieteen kenttä on empiirinen maailma. Kun luonnontiede liittyy ateistiseen mieleen, syntyy johtopäätös, että Jumalan ja sen vuorovaikutuksen tulee olla empiirisen maailman havaittava osa. Koska havaintoa ei ole, ei ole Jumalaakaan. Kristinuskon näkökulmasta tällainen luonnontieteellinen hypoteesi Jumalasta on outo. Jumalan ei kuulu olla sellainen. Jumala ei ole millään tavalla sidottu empiiriseen maailmaan.

Jos ajattelemme fideistisesti, että järki ja usko puhuvat aivan eri maailmoista ja aivan eri kielipelillä, olemme toki eri uskomusten välillä ratkaisemattomassa pilvessä. Tiede ei silloin ratkaise kristinuskon ja hindulaisuuden paremmuutta, niin kuin ei kokoomuksen ja sosiaalidemokraattienkaan paremmuutta.

Kun on kyse luomisuskosta, emme ole täysin fideismin armoilla. Kaikki ankkuroituu maailmankaikkeuden olemassaoloon. Siitä puhumme kaikki, ja siitä lähdemme liikkeelle. Tiede tutkii kaikkeuden maailmansisäistä toimintaa. Usko etsii sen alkusyytä, ja haluaa tarrautua Luojaan ymmärrystä tuovalla tavalla (fides quaerens intellectum).

i Héru as elye!

Henri