Muokattu 5.10.2010
Argumentti.fi -sivustolla esitetään mielenkiintoinen kvantti-ilmiöihin perustuvan ajatus, jonka tarkoituksena on esittää luonnontieteellista näyttöä sen puolesta että kaikkitietävää Jumalaa ei voi olla olemassa. Kyseessä on vahditun kattilan paradoksi. Sivuston mukaan alun perin kosmologi Kari Enqvist on esittänyt esittänyt sen kirjassaan Olemisen porteilla, ilmeisesti sopivasti hymyssä suin :-)
Teosta en ole lukenut, ja käsittelen ajatusta tässä sellaisena kuin se esitetään argumentti-fi -sivustolla.
Kvanttimekaniikan ilmiöihin kuuluu kvanttien tilan ja paikan epämääräisyys. Se muistuttaa jossain määrin heisenbergin epätarkkuusperiaatetta, jonka mukaan kappaleen paikkaa ja liikemäärää ei voida yhtä aikaa tietää äärettömän tarkasti. Kvanttien energian ja paikan tilaa kuvataan schrödingerin yhtälöllä, joka on luonteeltaan aaltoyhtälö.
Kvanttimekaanisen periaatteen mukaan kvantit voivat olla yhtä aikaa useammassa eri tilassa. Näitä tiloja kutsutaan kvanttisuperpositioiksi. Jos järjestelmän tila mitataan, saadaan tulokseksi näistä superpositioista aina vain yksi. Kvantin aaltofunktio kuvaa kvantin tilan eli sen superpositiot. Mikäli kvantin tila oikeasti mitataan ja saadaan tulokseksi jokin mahdollisista superposition tiloista, sanotaan että aaltofunktio romahtaa. Tällöin se lakkaa kuvaamasta kvantin tilaa superpositoiden kautta ja ikään kuin pelkistyy yhdeksi tilaksi, joka sillä mittaamishetkellä oli.
Aaltofunktion romahtamista mittaamisen yhteydessä kuvaa Schrödingerin itsensä kehittämä paradoksi, Schrödingerin kissa. Ajatuskokeen mukaan kissa on myrkkyastian sisältävässä laatikossa ja kuolee siellä 50 % todennäköisyydellä. Kun emme katso laatikkoon, emme tiedä onko kissa elävä vai kuollut. Kissalla on kvanttimekaanisesti ajatellen kuin kaksi tilaa, jotka ovat molemmat yhtä todennäköisiä. Kun laatikko avataan, näemme joko kuolleen tai elävän kissan. Tämä kuvaa aaltofunktion romahtamista, kun kvantin tila mitataan: näemme sen tilan, joka kissalla mittaamishetkellä oli, joko elävä tai kuollut.
Argumentti.fi-sivun ajatuskoe liittyy vahditun kattilan paradoksiin. Beryllium-ionit voivat olla kahdessa erilaisessa viritystilassa. Kattilaan laitetaan perustilassa olevia ioneja. Ne viritetään korkeampaan tilaan radioaaltopulssin avulla.
Ennen kuin mittaamme ionien energian, emme tiedä kummassa tilassa ioni on, perustilassa vai virittyneessä tilassa. Yksittäistä ionia ajatellen se voi olla kummassa tilassa vain, kvanttimekaanisesti ajatellen kummassakin tilassa yhtä aikaa. Kun ionien tila mitataan, saamme selville onko ioni perustilassa tai virittyneessä tilassa. Tällöin ionin aaltufunktio romahtaa yhdeksi vastaukseksi.
Nyt sitten seuraa Jumalan olemassaoloon liittyvä johtopäätös:
Mikäli ioneja mitattaisiin jatkuvasti, niiden aaltofunktio romahtaisi jatkuvasti. Tällöin kävisi niin, että ne eivät ehtisi virittyä lainkaan. Kun ionien virittyminen kestää 256 millisekuntia, voidaan ajatella, että mikäli niitä mitattaisiin vaikka nanosekunnin välein, aaltofunktio romahtaisi aina ennen kuin virittyminen olisi mahdollista. Näin siis tarkkailija tosiasiassa estäisi ionien virittymisen.
Tästä tehdään seuraavanlainen johtopäätös: "Tämä merkitsee sitä, että jos olisi olemassa kaikkinäkevä, olevaista jatkuvasti tarkkaileva jumalolento ei maailmassa voisi tapahtua mitään koskaan, vaan olevaisuus olisi kuin ikuinen, eloton, liikkumaton patsas. Planeetat eivät kiertäisi Aurinkoa, ei olisi sääilmiöitä eikä elämääkään (Kari Enqvist: Olemisen porteilla, s. 173-174)."
Tähän johtopäätöksen haluaisin tehdä yhden kysymyksen, ja sitten esittää yhden jumalakuvaa koskevan vastaperustelun.
En ole aivan varma siitä, mitä aaltofunktion romahtaminen oikeasti vaikuttaa kvanttien todelliseen olemassaoloon ja tilaan. Aaltofunktion romahtaminen liittyy mittaamiseen ja tietämiseen. Kun mittaamme ionin tilan, sen aaltofunktio romahtaa siinä merkityksessä, että superpositioiden sijaan saamme selville sen tilan joka sillä on. Vastauksien pilvi ikään kuin pelkistyy yhdeksi. Aaltofunktio on matemaattinen suure, joka kuvaa kvantin tilaa. Jos olen ymmärtänyt oikein, edes fyysikot eivät ole aivan varmoja siitä, mitä aaltofunktion romahtaminen oikeasti tarkoittaa.
Voimme ehkä ottaa esimerkiksi schrödingerin kissan. Laatikko on määrä avata vasta tunnin päästä, jolloin kissa on siis on kuollut 50 % todennäköisyydellä. Mitäpä jos avaamme laatikon aiemmin? Mitä jos romahdutamme aaltofunktion vaikka joka minuutti katsomalla missä tilassa kissa on? En ole vakuuttunut siitä, että laatikon avaaminen saa kissan pysymään ikuisesti hengissä, vaikka olemme superposition laukaisseet. Tarkoitan sitä, että vaikka mittaamisessa aaltofunktio pelkistyy superpositiosta yhden tilan kuvaukseksi, estääkö se todella fyysisen maailman ja sen hiukkasten toiminnan?
Varsinainen ajatukseni liittyy kuitenkin Jumalakuvaan. Esitetyn paradoksin mukaan, mikäli Jumala jatkuvasti tarkkailisi maailmaa (vaikkapa planckin ajan välein), estäisi se koko kosmoksen kvanttitapahtumat. Siitä huolimatta mitä yllä olen sanonut, oletetaan nyt että jatkuva tarkkailu romahduttaa aaltofunktion nimenomaan myös siinä merkityksessä, että se estäisi kvanttimaailman tapahtumat.
Päättely perustuu sellaiseen jumalakuvaan, joka ei osu juuri ollenkaan kristilliseen käsitykseen Jumalasta. Vähän luulen, ettei se osuisi vakuuttavasti edes kreikkalaisen mytologian olymposlaisiin polyteistisiin jumaliin.
Kristinuskossa on tapana ajatella, että Jumala on koko luodun kosmoksen ulkopuolella. Hän on kaikkitietävä ja kaikkinäkevä. Tästä seuraa se, että Jumala ei ole millään tavalla sidottu tähän kosmokseen ja luonnonlakeihin.
Jos siis Jumala on kaikkitietävä ja kaikkinäkevä, miksi se tapahtuisi luonnontieteellisellä tavalla? Miksi sen pitäisi tapahtua sillä tavalla, että kvantin elämä häiriintyy ja aaltofunktio romahtaa? Käyttäisikö Jumala kaikkitietävyytensä välineenä radioaaltoa tai muuta mittalaitetta, jolla hän saa selville maailman tilan? Tällainen ajatus sopii huonosti kristilliseen käsitykseen Jumalasta. Jopa kreikan mytologian olymposlaiset jumalat ovat ominaisuuksiltaan sellaisia, etteivät luonnon lainalaisuudet niitä valtavasti haittaa.
Mikäli Jumalan kaikkitietävyys häiritsisi kvanttien elämää siten kuin ajatuskokeessa ajatellaan, silloin Jumala kaiketi olisi muutenkin sidottu fysikaalisiin asioihin. Se kaiketi tarkoittaisi myös sitä, että kaikkitietävyys voisi tapahtua vain korkeintaan valon nopeudella. Eli Jumala saattaisi saada kosmoksen reunalle vasta muutamien miljardien vuosien kulutta selville, mitä täällä oikeasti tapahtuu. Se että valon nopeus jotenkin rajoittaisi Jumalan kaikkitietävyyttä, on kristinuskon jumalakuvan kannalta jokseenkin älytön ajatus. Ihan samalla tavalla erikoinen olisi asetelma, että Jumalan kaikkitetävyys tässä mielessä häiritsisi kvanttien toimintaa. Kyse on siitä, että kristillisen jumalakuvan mukaan Jumala yksinkertaisesti ei ole sidottu tähän maailmaan eikä ole sen rajoituksista riippuvainen. Jos siis Jumala on kaikkitietävä, mikä siis häiritsisi kvanttien toimintaa, on Jumala samalla myös siinä merkityksessä kaikkivaltias, ettei se oikeastaan haittaa.
Poreilevan kattilan paradoksi on melko kuvaava esimerkki siinä mielessä, että siinä käytetään valtavasti sofistikoitunutta luonnontieteellistä energiaa tavalla, joka ei aidolla tavalla kohtaa kysymystä jumalan olemassaolosta. Luulen, että vaikka esim. Athanasios Aleksandrialainen ei tiennyt kvanttimekaniikasta mitään, hän olisi hyvin osannut vastata siihen, miksi poreilevan kattilan paradoksi ei kohtaa kristinuskoa. Siinä määrin tärkeä hänelle oli creatio ex nihilo.
Saattaa kyllä olla, että luonnontieteilijää tällainen kismittää. Tässähän käy niin, että luonnontieteellinen perustelu ei kovin helposti kaada kristillistä jumalakuvaa. Käy kuin aikoinaan Aapo Heikkilän luennoilla Oulussa, että mittavan kaavan jälkeen tulee orto-operaattori ja supistaa kaiken nollaksi. Luonnontieteen näkökulmasta käsitys jumalasta onkin melko pitkälle sekä verifioitumaton että falsifioitumaton asia. Keskustelun leikkauspisteessä on tämä maailma, näkyvä maailma, jota kaikki katsomme ja siinä elämme.
[Kohtaamattomuusongelmaa alleviivaa vähän se, että kristinuskon mukaan Jumala ei ole pelkästään kaikkitietävä, -näkevä ja -valtias, vaan lisäksi aktiivinen luoja. Jumala ikään kuin kannattelee ja pitää yllä maailmankaukkeutta siinä merkityksessä, että se joko ei raukea tyhjiin, tai, voisi ehkä jopa sanoa, että koko kosmos luodaan joka hetki aina uudelleen. Jumala ei vain tiedä kvanttien tilaa joka hetki, vaan saa ne olemaan joka hetki yhä uudelleen. Tällaiseen käsitykseen ei oikeastaan ole vaikutusta sillä, romahtaako kvantin aaltofunktio vai ei.]
i Héru as elye!
Henri
maanantai 4. lokakuuta 2010
maanantai 6. syyskuuta 2010
Valtaoja ja Pihkala
Professori Esko Valtaoja ja emerituspiispa Juha Pihkala jatkavat tieteen ja uskon vuoropuhelua. He ovat kirjoittaneet uuden kirjan "Tiedän uskovani, uskon tietäväni". Arvoisien herrojen edellinen kirja "Nurkkaan ajettu Jumala" vuodelta 2004 on ehkä parastasoisinta tieteen ja uskon syvätasoista pohdintaa, mitä Suomessa on harrastettu.
Esko Valtaoja on harvoja luonnontieteilijöitä, jotka vahvasta perusskeptisyydestään ja agnostimistaan käsin suostuvat käsittelemään jumala- ja luomisuskoa ideologisesti neutraalilla tavalla. Piispa Pihkala puolestaan on humanistiksi harvinaisen perehtynyt luonnontieteisiin, vaikka papeille tähtitieteen ja kosmologian harrastus on varsin perinteinen ja vanha huvi!
Aamulehti kunnostautuu erinomaisesti pitämällä yllä tieteen ja uskon välistä keskustelua. Vain muutama päivä Hawkings-uutisen jälkeen se julkaisi lyhyen kirjoituksen arvoisien herrojen uudesta teoksesta sunnuntaina 5.9.2010 (s. B15).
Aamulehden uutinen kertoo kirjasta todella vähän. Joudun siis ostamaan pian kaksi kirjaa, Hawkingsin ja Valtaoja-Pihkalan.
Kirjoituksessa on kuitenkin tuotu muutama varsin mielenkiintoinen näkökohta haastattelemalla kumpaakin miestä.
Valtaoja ihmettelee, kuinka uskonnollisuus voi jäädä kenellekään päälle. Häneltä kun se katosi yläasteen ja lukion kynnyksellä. Näyttää siltä, että Valtaoja omasta lähtökohdastaa olettaisi, että kun aivot alkavat olla täyteen ladattuna, uskonnollisuus väistyy. Ajatuksessa on pieni vivahde, että uskonnollisuus on lapsellista ja järjetöntä. Jos vain ihmiset lukisivat, opiskelisivat ja olisivat viksuja, niin uskonnollisuus häviäisi. Tämä ajatushan oli myös Ranskan ateistisen vallankumouksen perusajatuksia 1790-luvun alussa. Kun kaiken paikalle pannaan järki, uskonto kaikkoaa. Vähän samaa ajatteli aikoinaan Marx ja hänen seuraajansa, kun tieteellisen materialismin piti hävittää kaikki taikauskoinen uskonnollisuus.
Valtaoja ei toki vie ajatustaan aivan valistuksen ja marxilaisuuden lähteille saakka. Hän sanoo avoimesti, että sekä hänellä että hänen pappistutuillaan on sama maailmankuva. He eivät siis ole yhtään erimieltä siitä, millainen maailma on. Mutta, he antavat sille eri tulkinnan. Valtojakin näkee sen, että vakaumus olla näkemättä Jumalaa ja olla uskomatta siihen on tulkinnallinen asia, ei siis itse maailmankuvan looginen seuraus. Valtaoja osoittaa selvästi hyvää kykyä nähdä maailmankuva ja maailmankatsomuksen ero, ja ymmärtää myös oman ajattelunsa tulkintoja.
Valtaoja näyttää ajattelevan uskonnollisuutta jonkinlaisena alttiutena uskoa yliluonnollisia selityksiä. Kun asia esitetään noin, tulee tietysti jälleen vastaan jonkinlainen vastakkainasettelu luonnollisen selityksen ja yliluonnollisen selityksen välillä. Sen taustalla on alussa häivähtänyt ajatus, että jos ihmiset vain tietäisivät, ei yliluonnollista tarvittaisi eikä sen kaltaisia selityksiä. Minulle syntyy pieni vaikutelma, että Valtaoja ei aivan ymmärrä, mistä uskonnollisessa maailmankatsomuksessa on kysymys. En ainakaan tunnusta, että uskonnollisuuden luonteeseen kuuluisi perustellun tiedon hylkiminen ja sen tilalle yliluonnollisen selityksen asettaminen, siis uskon ja tiedon vastakkainasettelu.
Valtaoja tekee myös erittäin oleellisen kysymyksen, joka tieteentekijälle jää: "miksi olettaa sellaista, jota ei tarvitse olettaa?" Tuolla kysymyksellä ratkaistaan maailmankuvan ja maailmankatsomuksen linjaus.
Pihkala tarttuu Valtaojan kysymyksiin juuri maailmankatsomuksen näkökulmasta. Hän tekee miksi-kysymyksen. Jos kysytään, miksi maailmaa pitäisi rakentaa, ei luonnonlaeista, siis maailmankuvasta, löydy siihen vastausta.
Pihkala myös tarttuu kysymykseen maailmankatsomuksen paikasta. Jos on vain pelkkä maailmankuva, pelkkä kylmä maailma, jonka toiminnan tunnemme, eikö ihmisen kannattaisi ottaa lyhyen hetkensä aikana elämästä kaikki irti. Ihminen pystyy kyseenalaistamaan puhtaan itsekkään toiminnan, eikä se Pihkalan mukaan johdu pelkästään järjestä. Ihminen pystyy moraaliseen vaihtokauppaan, mutta tarvitseeko puhtaan itsekäs toisen hyväksi toimiminen kuitenkin motiivikseen täysin puolueettoman instanssin, eli Jumalan. Pihkala siis kysyy, mikä voi olla täysin naturalistisen moraalin pitävä kulmakivi. Pihkala myös esittää kysymyksen, että vaikka evoluution myötä lajit ovat kehittyneet, ovatko ne kehittyneet edellistä korkeammiksi lajeiksi. Pihkalan mukaan lajien ylevyyden kasvu evoluution myötä on toiveajattelua.
Kahden miehen puheenvuorot avaavat mielenkiintoisen väylän maailmankuvan ja maailmankatsomuksen väliin.
Valtaojan on selvästi vähän vaikea hahmottaa maailmankatsomuksen merkityksiä. Hän ymmärtää itsellään olevan tulkinnan tästä maailmasta, siis maailmankatsomuksen. Silti hän kysyy, miksi täytyy olettaa sellaista, mitä ei tarvitse olettaa.
Maailmankatsomus on ihmislähtöinen. Ellei ole ihmistä ja ihmisen kysymyksiä, ei ole maailmankatsomuksia. Maailmankatsomus on vastaus ihmisen kysymykseen, joka koskee merkitystä ja tarkoitusta. Voisi sanoa, että maailmankatsomus on humanistinen ilmiö, siis ihmisen synnyttämä ilmiö. Sen vuoksi maailmankatsomus koskee niin usein kysymyksiä kuten hyvä ja oikeudenmukaisuus. Maailmankatsomus synnyttää etiikan ja moraalin kysymykset. Myös uskonnon.
Kun valtaoja kysyy, miksi pitää olettaa sellaista mitä ei tarvitse olettaa, hän kysyy aivan kuin hän puhuisi maailmankuvasta. Kun kuvaamme tämän maailman objektiivista toimintaa, ei varmaankaan tarvitse olettaa sellaista mitä ei tarvitse olettaa. Tosin yhden poikkeuksen myönnän. Se on kysymys maailman äärimmäisestä alkuperästä ja maailman olemassaolon perustasta. Tosin, sekin on mielestäni maailmankatsomuksellinen kysymys siltä osin kuin tiede ei voi kysymystä kaiken alkuperästä saavuttaa. Havaittavan maailman olemassaolo on yhteinen leikkauskohta empiiriselle tieteelle ja luomisuskolle.
Kun siirrymme maailmankatsomuksen puolelle ja kysymme elämän mieltä ja merkityksiä, tietysti oletamme paljon. Silloin ei oleteta sellaista mitä ei tarvitse olettaa, vaan on välttämätöntä jokaisen olettaa jotakin, joka jää vain olettamukseksi. Jokaisella on ajatus elämän tarkoituksesta ja merkityksestä. Siihen vastaavia maailmankatsomuksia on valtavasti: aatteita, ideologioita, poliittisia suuntia, epäilemättä myös talous ja talousjärjestelmät vastaavat jossain määrin merkityksen kysymyksiin.
Voisimmeko siis sanoa kokoomuksesta tai sosiaalidemokraateista, että miksi olettaa sellaista mitä ei tarvitse olettaa. Tai sanoisimmeko niin martoista tai SPR:stä? Sanoisimmeko samalla tavoin näistä samoista, että miksi joillakin jää maailmankatsomus päälle vielä 15-ikävuoden jälkeenkin? Luulen, että emme sanoisi. Emme sano, koska tämän kaltaiset maailmankatsomukset vastaavat elämän tarkoitusta ja merkitystä koskeviin kysymyksiin, ja kaikki tietävät, että se ei ole vain tavallista ja normaalia, vaan että jossain määrin ihmisen kuuluu niin tehdä. Mutta siitä huolimatta Valtaoja ihmettelee tätä samaa ilmiötä uskonnon osalta. Valtaoja näyttää ajattelevan, että uskonto kuuluu maailmankuvan ilmiöksi ja ihmettelee, miten se siellä vielä on. Siksi minulle jää epäselväksi, mihin hän uskonnon sijoittaa maailmankuvan ja maailmankatsomuksen kentällä.
Uskonnon ja maailmankuvan suhde on toki vähän toisenlainen kuin minkä tahansa poliittisen aatesuunnan. Uskontoihin liittyy yleensä erottamattomasti ajatus tuonpuoleisuudesta ja tuonpuoleisesta voimasta. Siihen liittyy Valtaojankin ihmettelemä yliluonnollisuus. Mutta se on yliluonnollisuutta, joka vastaa maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin, elämän tarkoitukseen, ja kyllä, kaiken alkuperään, joka on myös maailmankatsomuksellinen asia.
Maailmankatsomukset ovat henkilökohtaisia. Minulle on erittäin keskeisiä kysymyksiä, miksi ihmisillä on yhtälainen merkitys ja jakamaton ihmisarvo, tai mikä on ihmisen merkitys ja paikka täydellisen epäonnistumisen jälkeen, tai mikä on elämän arvo ja paikka sen jälkeen, kun viimeinen henkäisy on otettu. Oletan ja luulen, että nämä kysymykset eivät ole harvinaisia tai outoja, eivätkä niitä tee pelkästään alle 15-vuotiaat. Juuri sen vuoksi olen uskonnollinen ihminen ja oletan sellaista mikä luo maailmaan merkitystä. Ja, kun katson näidenkysymysten kanssa maailmaa, Pihkalan ajatuksin, näen siellä Jumalan.
i Héru as elye!
Henri
Esko Valtaoja on harvoja luonnontieteilijöitä, jotka vahvasta perusskeptisyydestään ja agnostimistaan käsin suostuvat käsittelemään jumala- ja luomisuskoa ideologisesti neutraalilla tavalla. Piispa Pihkala puolestaan on humanistiksi harvinaisen perehtynyt luonnontieteisiin, vaikka papeille tähtitieteen ja kosmologian harrastus on varsin perinteinen ja vanha huvi!
Aamulehti kunnostautuu erinomaisesti pitämällä yllä tieteen ja uskon välistä keskustelua. Vain muutama päivä Hawkings-uutisen jälkeen se julkaisi lyhyen kirjoituksen arvoisien herrojen uudesta teoksesta sunnuntaina 5.9.2010 (s. B15).
Aamulehden uutinen kertoo kirjasta todella vähän. Joudun siis ostamaan pian kaksi kirjaa, Hawkingsin ja Valtaoja-Pihkalan.
Kirjoituksessa on kuitenkin tuotu muutama varsin mielenkiintoinen näkökohta haastattelemalla kumpaakin miestä.
Valtaoja ihmettelee, kuinka uskonnollisuus voi jäädä kenellekään päälle. Häneltä kun se katosi yläasteen ja lukion kynnyksellä. Näyttää siltä, että Valtaoja omasta lähtökohdastaa olettaisi, että kun aivot alkavat olla täyteen ladattuna, uskonnollisuus väistyy. Ajatuksessa on pieni vivahde, että uskonnollisuus on lapsellista ja järjetöntä. Jos vain ihmiset lukisivat, opiskelisivat ja olisivat viksuja, niin uskonnollisuus häviäisi. Tämä ajatushan oli myös Ranskan ateistisen vallankumouksen perusajatuksia 1790-luvun alussa. Kun kaiken paikalle pannaan järki, uskonto kaikkoaa. Vähän samaa ajatteli aikoinaan Marx ja hänen seuraajansa, kun tieteellisen materialismin piti hävittää kaikki taikauskoinen uskonnollisuus.
Valtaoja ei toki vie ajatustaan aivan valistuksen ja marxilaisuuden lähteille saakka. Hän sanoo avoimesti, että sekä hänellä että hänen pappistutuillaan on sama maailmankuva. He eivät siis ole yhtään erimieltä siitä, millainen maailma on. Mutta, he antavat sille eri tulkinnan. Valtojakin näkee sen, että vakaumus olla näkemättä Jumalaa ja olla uskomatta siihen on tulkinnallinen asia, ei siis itse maailmankuvan looginen seuraus. Valtaoja osoittaa selvästi hyvää kykyä nähdä maailmankuva ja maailmankatsomuksen ero, ja ymmärtää myös oman ajattelunsa tulkintoja.
Valtaoja näyttää ajattelevan uskonnollisuutta jonkinlaisena alttiutena uskoa yliluonnollisia selityksiä. Kun asia esitetään noin, tulee tietysti jälleen vastaan jonkinlainen vastakkainasettelu luonnollisen selityksen ja yliluonnollisen selityksen välillä. Sen taustalla on alussa häivähtänyt ajatus, että jos ihmiset vain tietäisivät, ei yliluonnollista tarvittaisi eikä sen kaltaisia selityksiä. Minulle syntyy pieni vaikutelma, että Valtaoja ei aivan ymmärrä, mistä uskonnollisessa maailmankatsomuksessa on kysymys. En ainakaan tunnusta, että uskonnollisuuden luonteeseen kuuluisi perustellun tiedon hylkiminen ja sen tilalle yliluonnollisen selityksen asettaminen, siis uskon ja tiedon vastakkainasettelu.
Valtaoja tekee myös erittäin oleellisen kysymyksen, joka tieteentekijälle jää: "miksi olettaa sellaista, jota ei tarvitse olettaa?" Tuolla kysymyksellä ratkaistaan maailmankuvan ja maailmankatsomuksen linjaus.
Pihkala tarttuu Valtaojan kysymyksiin juuri maailmankatsomuksen näkökulmasta. Hän tekee miksi-kysymyksen. Jos kysytään, miksi maailmaa pitäisi rakentaa, ei luonnonlaeista, siis maailmankuvasta, löydy siihen vastausta.
Pihkala myös tarttuu kysymykseen maailmankatsomuksen paikasta. Jos on vain pelkkä maailmankuva, pelkkä kylmä maailma, jonka toiminnan tunnemme, eikö ihmisen kannattaisi ottaa lyhyen hetkensä aikana elämästä kaikki irti. Ihminen pystyy kyseenalaistamaan puhtaan itsekkään toiminnan, eikä se Pihkalan mukaan johdu pelkästään järjestä. Ihminen pystyy moraaliseen vaihtokauppaan, mutta tarvitseeko puhtaan itsekäs toisen hyväksi toimiminen kuitenkin motiivikseen täysin puolueettoman instanssin, eli Jumalan. Pihkala siis kysyy, mikä voi olla täysin naturalistisen moraalin pitävä kulmakivi. Pihkala myös esittää kysymyksen, että vaikka evoluution myötä lajit ovat kehittyneet, ovatko ne kehittyneet edellistä korkeammiksi lajeiksi. Pihkalan mukaan lajien ylevyyden kasvu evoluution myötä on toiveajattelua.
Kahden miehen puheenvuorot avaavat mielenkiintoisen väylän maailmankuvan ja maailmankatsomuksen väliin.
Valtaojan on selvästi vähän vaikea hahmottaa maailmankatsomuksen merkityksiä. Hän ymmärtää itsellään olevan tulkinnan tästä maailmasta, siis maailmankatsomuksen. Silti hän kysyy, miksi täytyy olettaa sellaista, mitä ei tarvitse olettaa.
Maailmankatsomus on ihmislähtöinen. Ellei ole ihmistä ja ihmisen kysymyksiä, ei ole maailmankatsomuksia. Maailmankatsomus on vastaus ihmisen kysymykseen, joka koskee merkitystä ja tarkoitusta. Voisi sanoa, että maailmankatsomus on humanistinen ilmiö, siis ihmisen synnyttämä ilmiö. Sen vuoksi maailmankatsomus koskee niin usein kysymyksiä kuten hyvä ja oikeudenmukaisuus. Maailmankatsomus synnyttää etiikan ja moraalin kysymykset. Myös uskonnon.
Kun valtaoja kysyy, miksi pitää olettaa sellaista mitä ei tarvitse olettaa, hän kysyy aivan kuin hän puhuisi maailmankuvasta. Kun kuvaamme tämän maailman objektiivista toimintaa, ei varmaankaan tarvitse olettaa sellaista mitä ei tarvitse olettaa. Tosin yhden poikkeuksen myönnän. Se on kysymys maailman äärimmäisestä alkuperästä ja maailman olemassaolon perustasta. Tosin, sekin on mielestäni maailmankatsomuksellinen kysymys siltä osin kuin tiede ei voi kysymystä kaiken alkuperästä saavuttaa. Havaittavan maailman olemassaolo on yhteinen leikkauskohta empiiriselle tieteelle ja luomisuskolle.
Kun siirrymme maailmankatsomuksen puolelle ja kysymme elämän mieltä ja merkityksiä, tietysti oletamme paljon. Silloin ei oleteta sellaista mitä ei tarvitse olettaa, vaan on välttämätöntä jokaisen olettaa jotakin, joka jää vain olettamukseksi. Jokaisella on ajatus elämän tarkoituksesta ja merkityksestä. Siihen vastaavia maailmankatsomuksia on valtavasti: aatteita, ideologioita, poliittisia suuntia, epäilemättä myös talous ja talousjärjestelmät vastaavat jossain määrin merkityksen kysymyksiin.
Voisimmeko siis sanoa kokoomuksesta tai sosiaalidemokraateista, että miksi olettaa sellaista mitä ei tarvitse olettaa. Tai sanoisimmeko niin martoista tai SPR:stä? Sanoisimmeko samalla tavoin näistä samoista, että miksi joillakin jää maailmankatsomus päälle vielä 15-ikävuoden jälkeenkin? Luulen, että emme sanoisi. Emme sano, koska tämän kaltaiset maailmankatsomukset vastaavat elämän tarkoitusta ja merkitystä koskeviin kysymyksiin, ja kaikki tietävät, että se ei ole vain tavallista ja normaalia, vaan että jossain määrin ihmisen kuuluu niin tehdä. Mutta siitä huolimatta Valtaoja ihmettelee tätä samaa ilmiötä uskonnon osalta. Valtaoja näyttää ajattelevan, että uskonto kuuluu maailmankuvan ilmiöksi ja ihmettelee, miten se siellä vielä on. Siksi minulle jää epäselväksi, mihin hän uskonnon sijoittaa maailmankuvan ja maailmankatsomuksen kentällä.
Uskonnon ja maailmankuvan suhde on toki vähän toisenlainen kuin minkä tahansa poliittisen aatesuunnan. Uskontoihin liittyy yleensä erottamattomasti ajatus tuonpuoleisuudesta ja tuonpuoleisesta voimasta. Siihen liittyy Valtaojankin ihmettelemä yliluonnollisuus. Mutta se on yliluonnollisuutta, joka vastaa maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin, elämän tarkoitukseen, ja kyllä, kaiken alkuperään, joka on myös maailmankatsomuksellinen asia.
Maailmankatsomukset ovat henkilökohtaisia. Minulle on erittäin keskeisiä kysymyksiä, miksi ihmisillä on yhtälainen merkitys ja jakamaton ihmisarvo, tai mikä on ihmisen merkitys ja paikka täydellisen epäonnistumisen jälkeen, tai mikä on elämän arvo ja paikka sen jälkeen, kun viimeinen henkäisy on otettu. Oletan ja luulen, että nämä kysymykset eivät ole harvinaisia tai outoja, eivätkä niitä tee pelkästään alle 15-vuotiaat. Juuri sen vuoksi olen uskonnollinen ihminen ja oletan sellaista mikä luo maailmaan merkitystä. Ja, kun katson näidenkysymysten kanssa maailmaa, Pihkalan ajatuksin, näen siellä Jumalan.
i Héru as elye!
Henri
perjantai 3. syyskuuta 2010
Hawkingsin Jumala?
Aamulehti uutisoi 3.9.2010 (s. A15) fyysikko Stephen Hawkingsin uudesta kirjasta Suuri suunnitelma (Grand design). Kirja julkaistaan tulevalla viikolla. Uutisen mukaan Hawkings on kirjassa ratkaissut kantansa Jumalaan. Hän on ollut tähän saakka kosmologeja, jotka ovat pitäytyneet varsin ankaraan agnostismiin ja osoittaneet myönteistä kiinnostusta kysymykseen, mikä on maailmankaikkeuden alkuperä ja tarkoitus, ja on jopa ääneen pohtinut kysymystä Jumalasta.
Uutisen mukaan Hawkings on tullut siihen käsitykseen, että maailmankaikkeuden syntyminen ei tarvitse Jumalaa. Kirjan nimi, Suuri suunnitelma, viittaa varsin älykkäästi ns. intelligent design -liikkeen käsitteeseen.
On ehkä ennenaikaista kommentoida kirjaa, koska sitä ei ole julkaistu. Hawkings on kuitenkin niin tunnettu kosmologi, että on vaikea pitää hänestä sormiaan irti. Mielenkiintoista ei ole se, mitä mieltä Hawkings on, vaan se, millä hän ajatuksensa perustelee. Uutinen paljastaakin pari hänen perusteluaan. Silläkin uhalla, että koska vasta kirja näyttää varsinaisen perusteluketjun, niin tässä vaiheessa kaikki arviointi voi mennä sekä syteen että saveen, haluan asiaan jo vähän tarttua.
Hawkingsin kunniaksi on sanottava, että hän tunnistaa luonnontieteen kannalta aivan keskeisen kysymyksen: miksi jotakin on olemassa? On nimittäin monella tavalla helpompaa ajatella, että mitään ei pitäisi olla olemassa, ja koska jotakin on olemassa, sillä pitää olla syy. Jokin on sen vaikuttanut, olipa se sitten Jumala, sattuma tai luonnonlaki.
On lisäksi hyvä tarkentaa, että Hawkings ei näytä sanovan vielä sitä, että "Jumalaa ei ole olemassa". Hän lähinnä tyytyy sanomaan, että "maailmankaikkeuden syntymiseen ei tarvita Jumalaa". Näiden kahden asian välillä on merkittävä periaatteellinen ero, vaikkakin ne ehkä erityisesti luonnontieteen näkökulmasta saattavat samastua. Hawkings ottaa siis kantaa siihen, tarvitseeko alkuräjähdyksen käynnistäminen selittäväksi tekijäkseen Jumalaa vai ei.
Ensimmäinen huomio. Hawkings asettaa kysymyksen siten, että olemme klassisen aukkojen Jumala -perustelun äärellä. Käsite aukkojen Jumala tarkoittaa sitä, että Jumalalla selitetään jotakin sellaista, jota ei vielä tiedetä eikä ymmärretä. Jumalan olemassaolo siis perustellaan siten, että koska jokin asia A ei olisi muuten mahdollista, sen täytyy olla Jumalan aiheuttama, ja siksi Jumalan täytyy olla olemassa. Tämän kaltaisia jumalaperusteluja on esitetty läpi sivistyneen maailman historian. Varhaisimmillaan ne viittasivat pilviin, salamiin ja sateeseen. Kun niin syntyä ei tunnettu, niiden aiheuttajan täytyi olla Jumala, ja siksi Jumalan täytyi epäilemättä olla olemassa. Kun myöhemmin luonnonilmiöitä on opittu tuntemaan, onkin havaittu niiden fysikaaliset syntymekanismit. Kun ilmiöteivät ole enää kelvanneet Jumalan todisteeksi, on Jumalalta ikään kuin hävinnyt perustelujen kenttä alta pois. Salamat ovatkin olleet luonnonilmiöitä eikä Jumalan sormen välähdys. Olen aiemmin tässä virjassani ottanut kantaa siihen, että Jumalan olemassaolon perusteleminen sillä mitä emme tiedä, on sekä vaarallista että turhaa. Tieto kun tahtoo yleensä lisääntyä, mikä on oikein hyvä asia.
Hawkings joka tapauksessa kysyy sitä, tarvitseeko alkuräjähdys syntyäkseen Jumalaa. Jos henkilön ajattelun taustalla on aukkojen Jumalaan vivahtava perustelukenttä, kielteinen vastaus saattaa viedä johtopäätökseen, että mikäli alkuräjähdyksellä onkin jokin muu syy, itse Jumalakin saattaa olla tarpeeton, eikä Jumalan olemassaoloa voida perustella. Hawkings ei näytä tekevän tätä johtopäätöstä, mutta kysymyksenasettelu tekee sen tällaiselle johtopäätökselle varsin alttiiksi.
Kysymys alkuräjähdyksestä on toki jumalauskolle varsin mielenkiintoinen. Ehkä sen varsinainen mielenkiinto tulee siitä, että pohdimme Jumalan olemassaoloa nimenomaan siksi, että maailmankaikkeus on olemassa. Mikäli voitaisiin selvittää luonnontieteellinen syy sille, miksi mitään on olemassa, se toki saattaisi horjuttaa kysymystä Jumalasta vähän enemmän kuin tavallinen aukkojen Jumalan rapistuminen tekisi. Alkuräjähdys on mielenkiintoinen siksi, että se koskettaa koko olemassaolon fysikaalista perustaa, ei vain sen nykyistä toimintaa tai yksittäisiä ilmiöitä.
Hawkingsin mukaan maailmankaikkeuden synty voidaan johtaa luonnonlaeista. Hän viittaa uutisessa siihen, että koska on painovoimalain kaltaisia lakeja, maailmankaikkeus voi luoda ja se luo itsensä tyhjästä (kursivointi minun). Uutisessa ei selviä, mikä on se laki, joka saa aikaan maailmankaikkeuden omalakisen luomisen. Juuri siksi kirja pitää ostaa, että tämän asian saa selvitettyä! Kyseessä on siis luonnonlaki, jota Hawkins ei tässä vaiheessa paljasta, mutta se on siis eräänlainen vahva perusvoima, kuten painovoima. Sen kaltainen. Mikäli Hawkings on todella selvittänyt luonnonlain, joka saa maailmankaikkeuden synnyttämään itsensä, hän saa varmasti seuraavan fysiikan nobelin.
Uutisessa lainataan Hawkingsin haastattelua Channel 4 -kanavalla viime kesänä. Siinä Hawkings oli esittänyt kysymyksen: Syntyikö maailmankaikkeus Jumalan valitsemalla tavalla... vai syntyikö se luonnonlakien seurauksena? Hawkings vastasi, että hän uskoo jälkimmäiseen.
Toinen havainto. Miksi nämä kaksi asiaa, maailman syntyminen Jumalan valitsemalla tavalla tai luonnonlakien seurauksena, olisivat keskenään vaihtoehtoja tai toisensa poissulkevia?
Hawkings näyttää ajattelevan, että mikäli maailmankaikkeuden synty kyetään ymmärtämään luononlain avulla, Jumala on tarpeeton tai Jumala ei voi olla sen takana. Toki, jos maailmankaikkeuden synty voidaan ymmärtää luonnonlain avulla, onhan Jumala jossakin mielessä tarpeeton. Mutta ovatko ne vastakohtia? Hawkings näyttää ajattelevan niiin, että jos maailmankaikkeus olisi Jumalan luoma, sen olisi pitänyt syntyä jotenkin hokkuspokkus tai simsalabim, siis ihmiselle käsittämättömällä tavalla. Miksi sen olisi pitänyt syntyä niin? Eikö Jumala olisi voinut luoda maailmaa niin, että sen jäljet ovat rationaalisesti ymmärrettävissä. Jos maailmankaikkeuden synty voidaan selittää luonnonlain avulla, eikö Jumala voi olla tuon luonnonlain takana? Tiedän, että moni ateisti vastaisi tähän, että tarpeeton mikä tarpeeton, eikä sellaista Jumalaa tarvita. Haluan kuitenkin tällä osoittaa sen, että kysymyksenasettelu näyttää olettavan, että Jumalan olemassaolo vaatisi jotakin ihmiselle salaperäistä ja selittämätöntä Jumalan puuttumista tähän maailmaan, ja vain jos niin on, kysymys jumalasta on uskottava. Jumalan käsitteeseen näyttäisi siten sisältyvän ajatus, että hän on taikuri, jonka tapaa tehdä temppuja ei ihminen edes periaatteessa kykene ymmärtämään. (Tämä muistuttaa analogisesti fyysiseen maailmaan siirrettyä Lutherin teesiä, että ihminen ei voi järjellään tavoittaa pelastukseen ja ikuisuuteen liittyviä kysymyksiä. Jos Jumala olisi olemassa, ihmisen järjen tulisi olla sillä tavalla vajaa, tai Jumalan toimia niin ihmeellisesti, että havaittavaa maailmaa ei voitaisi ymmärtää.)
Uutisen lopussa Hawkings paljastaa yhden perustelun. Se on oikeastaan ainoa luja perustelu, joka uutisessa onkaan. Se on eksoplaneetat.
Koska maailmankaikkeudesta on löytynyt eksoplaneettoja, eli muita tähtiä kiertäviä planeettoja, kertoo se että maailmankaikkeutta ei ole luotu vain ihmistä palvelemaan.
Tässä vaiheessa tavallinen lukiofyysikko ja amatöörikosmologi on aivan ihmeissään. Kuinka eksoplaneetat näyttävät kosmologille, että Jumalaa ei ole olemassa?
Hawkingsin perustelu ei liity mitenkään siihen, että tämä eksoplaneettojen olemassaolo sellaisenaan osoittaisi Jumalan olemattomaksi. Hän perustelee merkityksen kautta. Koska maailmassa on sellaista, esim. nämä erittäin kaukana olevat tähdet ja niiden planeetat, niitä ei mitenkään ole voitu tehdä ihmistä varten. Ja, koska maailmassa on sellaista, mikä ei ole tehty ihmistä varten, ei tämän maailman alkuperä voi olla siinä, että Jumala olisi luonut sen tarkoituksenaan luoda myös ihminen.
Havainto kolme. Puhuessaan eksoplaneetoista Hawkings siirtyy luonnontieteistä tulkintaan. Hän siirtyy maailmankuvasta maailmankatsomuksen puolelle jakysyy, mikä merkitys ja tarkoitus jollakin asialla on. Maailmankatsomukset luovat tarkoituksia ja merkityksiä. Hawkings tekee maailmankatsomuksellisen kysymyksen, mitä varten sellainen maailmankaikkeus on olemassa, jossa on eksoplaneettoja. Ja vastaa, että sellainen ei voi olla vain ihmistä varten.
Kun Hawkings siirtyy näin maailmankatsomuksen puolelle, tavallisen lukiofyysikon silmät sirittävät. Tässäkö se oli? Eikö hänellä ollutkaan mitään oikeaa luonnontieteellistä perustelua sille, miksi Jumala ei ole olemassa, tai miksi Jumalaa ei tarvita maailmankaikkeuden syntyyn.
Asia on selvä. Maailmankaikkeudessa on eksoplaneettoja. Niillä ei ole ihmisille mitään käyttöä. Tätähän voisi kysyä vähän toisinkin. Minua on aina kiinnostanut tietää, miksi Jupiter on olemassa, tai Pluto. Niilläkin on hyvin vähän ihmiselle käyttöä. Ei kai sellainen maailmankaikkeus voi olla luotu ihmistä varten, jossa on asuinkelpoisen planeetan kaverina peräti seitsemän täysin hyödytöntä planeettaa. Ja aika harmittavaa on se, että kaikki miljardit tähdet, joita on ihailtu läpi ihmiskunnan historian, ovat nekin ihmisille täysin hyödyttömiä. Kyllä varmasti olisi riittänyt yksi aurinko, ja yksi elinkelpoinen planeetta sen ympärille, jos Jumala olisi maailman luonut.
Jos eksoplaneetat ovat riittävä todiste sanomaan se, että maailmankaikkeutta ei ole luotu palvelemaan vain ihmistä, olisi tähän johtopäätökseen ollut mahdollista tarttua jo välittömästi Galilein kaukoputken jälkeen. Hawkingsilla olisi ehkä ollut vielä järeämpi ja tutumpikin yksityiskohta hihassaan: mustia aukkoja tuskin on luotu ihmistä varten.
Uutisessa annetusta perusteluista tulee kahtalainen olo. Yhtäältä on pakko mennä ostamaan kirja, toisaalta toivon, että Hawkings ei ole tullut jo hintsun höppänäksi. Kirjan on syytä olla paljon uutista parempi.
i Herú as elye!
Henri
Uutisen mukaan Hawkings on tullut siihen käsitykseen, että maailmankaikkeuden syntyminen ei tarvitse Jumalaa. Kirjan nimi, Suuri suunnitelma, viittaa varsin älykkäästi ns. intelligent design -liikkeen käsitteeseen.
On ehkä ennenaikaista kommentoida kirjaa, koska sitä ei ole julkaistu. Hawkings on kuitenkin niin tunnettu kosmologi, että on vaikea pitää hänestä sormiaan irti. Mielenkiintoista ei ole se, mitä mieltä Hawkings on, vaan se, millä hän ajatuksensa perustelee. Uutinen paljastaakin pari hänen perusteluaan. Silläkin uhalla, että koska vasta kirja näyttää varsinaisen perusteluketjun, niin tässä vaiheessa kaikki arviointi voi mennä sekä syteen että saveen, haluan asiaan jo vähän tarttua.
Hawkingsin kunniaksi on sanottava, että hän tunnistaa luonnontieteen kannalta aivan keskeisen kysymyksen: miksi jotakin on olemassa? On nimittäin monella tavalla helpompaa ajatella, että mitään ei pitäisi olla olemassa, ja koska jotakin on olemassa, sillä pitää olla syy. Jokin on sen vaikuttanut, olipa se sitten Jumala, sattuma tai luonnonlaki.
On lisäksi hyvä tarkentaa, että Hawkings ei näytä sanovan vielä sitä, että "Jumalaa ei ole olemassa". Hän lähinnä tyytyy sanomaan, että "maailmankaikkeuden syntymiseen ei tarvita Jumalaa". Näiden kahden asian välillä on merkittävä periaatteellinen ero, vaikkakin ne ehkä erityisesti luonnontieteen näkökulmasta saattavat samastua. Hawkings ottaa siis kantaa siihen, tarvitseeko alkuräjähdyksen käynnistäminen selittäväksi tekijäkseen Jumalaa vai ei.
Ensimmäinen huomio. Hawkings asettaa kysymyksen siten, että olemme klassisen aukkojen Jumala -perustelun äärellä. Käsite aukkojen Jumala tarkoittaa sitä, että Jumalalla selitetään jotakin sellaista, jota ei vielä tiedetä eikä ymmärretä. Jumalan olemassaolo siis perustellaan siten, että koska jokin asia A ei olisi muuten mahdollista, sen täytyy olla Jumalan aiheuttama, ja siksi Jumalan täytyy olla olemassa. Tämän kaltaisia jumalaperusteluja on esitetty läpi sivistyneen maailman historian. Varhaisimmillaan ne viittasivat pilviin, salamiin ja sateeseen. Kun niin syntyä ei tunnettu, niiden aiheuttajan täytyi olla Jumala, ja siksi Jumalan täytyi epäilemättä olla olemassa. Kun myöhemmin luonnonilmiöitä on opittu tuntemaan, onkin havaittu niiden fysikaaliset syntymekanismit. Kun ilmiöteivät ole enää kelvanneet Jumalan todisteeksi, on Jumalalta ikään kuin hävinnyt perustelujen kenttä alta pois. Salamat ovatkin olleet luonnonilmiöitä eikä Jumalan sormen välähdys. Olen aiemmin tässä virjassani ottanut kantaa siihen, että Jumalan olemassaolon perusteleminen sillä mitä emme tiedä, on sekä vaarallista että turhaa. Tieto kun tahtoo yleensä lisääntyä, mikä on oikein hyvä asia.
Hawkings joka tapauksessa kysyy sitä, tarvitseeko alkuräjähdys syntyäkseen Jumalaa. Jos henkilön ajattelun taustalla on aukkojen Jumalaan vivahtava perustelukenttä, kielteinen vastaus saattaa viedä johtopäätökseen, että mikäli alkuräjähdyksellä onkin jokin muu syy, itse Jumalakin saattaa olla tarpeeton, eikä Jumalan olemassaoloa voida perustella. Hawkings ei näytä tekevän tätä johtopäätöstä, mutta kysymyksenasettelu tekee sen tällaiselle johtopäätökselle varsin alttiiksi.
Kysymys alkuräjähdyksestä on toki jumalauskolle varsin mielenkiintoinen. Ehkä sen varsinainen mielenkiinto tulee siitä, että pohdimme Jumalan olemassaoloa nimenomaan siksi, että maailmankaikkeus on olemassa. Mikäli voitaisiin selvittää luonnontieteellinen syy sille, miksi mitään on olemassa, se toki saattaisi horjuttaa kysymystä Jumalasta vähän enemmän kuin tavallinen aukkojen Jumalan rapistuminen tekisi. Alkuräjähdys on mielenkiintoinen siksi, että se koskettaa koko olemassaolon fysikaalista perustaa, ei vain sen nykyistä toimintaa tai yksittäisiä ilmiöitä.
Hawkingsin mukaan maailmankaikkeuden synty voidaan johtaa luonnonlaeista. Hän viittaa uutisessa siihen, että koska on painovoimalain kaltaisia lakeja, maailmankaikkeus voi luoda ja se luo itsensä tyhjästä (kursivointi minun). Uutisessa ei selviä, mikä on se laki, joka saa aikaan maailmankaikkeuden omalakisen luomisen. Juuri siksi kirja pitää ostaa, että tämän asian saa selvitettyä! Kyseessä on siis luonnonlaki, jota Hawkins ei tässä vaiheessa paljasta, mutta se on siis eräänlainen vahva perusvoima, kuten painovoima. Sen kaltainen. Mikäli Hawkings on todella selvittänyt luonnonlain, joka saa maailmankaikkeuden synnyttämään itsensä, hän saa varmasti seuraavan fysiikan nobelin.
Uutisessa lainataan Hawkingsin haastattelua Channel 4 -kanavalla viime kesänä. Siinä Hawkings oli esittänyt kysymyksen: Syntyikö maailmankaikkeus Jumalan valitsemalla tavalla... vai syntyikö se luonnonlakien seurauksena? Hawkings vastasi, että hän uskoo jälkimmäiseen.
Toinen havainto. Miksi nämä kaksi asiaa, maailman syntyminen Jumalan valitsemalla tavalla tai luonnonlakien seurauksena, olisivat keskenään vaihtoehtoja tai toisensa poissulkevia?
Hawkings näyttää ajattelevan, että mikäli maailmankaikkeuden synty kyetään ymmärtämään luononlain avulla, Jumala on tarpeeton tai Jumala ei voi olla sen takana. Toki, jos maailmankaikkeuden synty voidaan ymmärtää luonnonlain avulla, onhan Jumala jossakin mielessä tarpeeton. Mutta ovatko ne vastakohtia? Hawkings näyttää ajattelevan niiin, että jos maailmankaikkeus olisi Jumalan luoma, sen olisi pitänyt syntyä jotenkin hokkuspokkus tai simsalabim, siis ihmiselle käsittämättömällä tavalla. Miksi sen olisi pitänyt syntyä niin? Eikö Jumala olisi voinut luoda maailmaa niin, että sen jäljet ovat rationaalisesti ymmärrettävissä. Jos maailmankaikkeuden synty voidaan selittää luonnonlain avulla, eikö Jumala voi olla tuon luonnonlain takana? Tiedän, että moni ateisti vastaisi tähän, että tarpeeton mikä tarpeeton, eikä sellaista Jumalaa tarvita. Haluan kuitenkin tällä osoittaa sen, että kysymyksenasettelu näyttää olettavan, että Jumalan olemassaolo vaatisi jotakin ihmiselle salaperäistä ja selittämätöntä Jumalan puuttumista tähän maailmaan, ja vain jos niin on, kysymys jumalasta on uskottava. Jumalan käsitteeseen näyttäisi siten sisältyvän ajatus, että hän on taikuri, jonka tapaa tehdä temppuja ei ihminen edes periaatteessa kykene ymmärtämään. (Tämä muistuttaa analogisesti fyysiseen maailmaan siirrettyä Lutherin teesiä, että ihminen ei voi järjellään tavoittaa pelastukseen ja ikuisuuteen liittyviä kysymyksiä. Jos Jumala olisi olemassa, ihmisen järjen tulisi olla sillä tavalla vajaa, tai Jumalan toimia niin ihmeellisesti, että havaittavaa maailmaa ei voitaisi ymmärtää.)
Uutisen lopussa Hawkings paljastaa yhden perustelun. Se on oikeastaan ainoa luja perustelu, joka uutisessa onkaan. Se on eksoplaneetat.
Koska maailmankaikkeudesta on löytynyt eksoplaneettoja, eli muita tähtiä kiertäviä planeettoja, kertoo se että maailmankaikkeutta ei ole luotu vain ihmistä palvelemaan.
Tässä vaiheessa tavallinen lukiofyysikko ja amatöörikosmologi on aivan ihmeissään. Kuinka eksoplaneetat näyttävät kosmologille, että Jumalaa ei ole olemassa?
Hawkingsin perustelu ei liity mitenkään siihen, että tämä eksoplaneettojen olemassaolo sellaisenaan osoittaisi Jumalan olemattomaksi. Hän perustelee merkityksen kautta. Koska maailmassa on sellaista, esim. nämä erittäin kaukana olevat tähdet ja niiden planeetat, niitä ei mitenkään ole voitu tehdä ihmistä varten. Ja, koska maailmassa on sellaista, mikä ei ole tehty ihmistä varten, ei tämän maailman alkuperä voi olla siinä, että Jumala olisi luonut sen tarkoituksenaan luoda myös ihminen.
Havainto kolme. Puhuessaan eksoplaneetoista Hawkings siirtyy luonnontieteistä tulkintaan. Hän siirtyy maailmankuvasta maailmankatsomuksen puolelle jakysyy, mikä merkitys ja tarkoitus jollakin asialla on. Maailmankatsomukset luovat tarkoituksia ja merkityksiä. Hawkings tekee maailmankatsomuksellisen kysymyksen, mitä varten sellainen maailmankaikkeus on olemassa, jossa on eksoplaneettoja. Ja vastaa, että sellainen ei voi olla vain ihmistä varten.
Kun Hawkings siirtyy näin maailmankatsomuksen puolelle, tavallisen lukiofyysikon silmät sirittävät. Tässäkö se oli? Eikö hänellä ollutkaan mitään oikeaa luonnontieteellistä perustelua sille, miksi Jumala ei ole olemassa, tai miksi Jumalaa ei tarvita maailmankaikkeuden syntyyn.
Asia on selvä. Maailmankaikkeudessa on eksoplaneettoja. Niillä ei ole ihmisille mitään käyttöä. Tätähän voisi kysyä vähän toisinkin. Minua on aina kiinnostanut tietää, miksi Jupiter on olemassa, tai Pluto. Niilläkin on hyvin vähän ihmiselle käyttöä. Ei kai sellainen maailmankaikkeus voi olla luotu ihmistä varten, jossa on asuinkelpoisen planeetan kaverina peräti seitsemän täysin hyödytöntä planeettaa. Ja aika harmittavaa on se, että kaikki miljardit tähdet, joita on ihailtu läpi ihmiskunnan historian, ovat nekin ihmisille täysin hyödyttömiä. Kyllä varmasti olisi riittänyt yksi aurinko, ja yksi elinkelpoinen planeetta sen ympärille, jos Jumala olisi maailman luonut.
Jos eksoplaneetat ovat riittävä todiste sanomaan se, että maailmankaikkeutta ei ole luotu palvelemaan vain ihmistä, olisi tähän johtopäätökseen ollut mahdollista tarttua jo välittömästi Galilein kaukoputken jälkeen. Hawkingsilla olisi ehkä ollut vielä järeämpi ja tutumpikin yksityiskohta hihassaan: mustia aukkoja tuskin on luotu ihmistä varten.
Uutisessa annetusta perusteluista tulee kahtalainen olo. Yhtäältä on pakko mennä ostamaan kirja, toisaalta toivon, että Hawkings ei ole tullut jo hintsun höppänäksi. Kirjan on syytä olla paljon uutista parempi.
i Herú as elye!
Henri
tiistai 22. kesäkuuta 2010
Ihmisenmuotoinen Jumala?
Viime vuonna käsittelin virjassani luomisuskon ja tieteellisen maailmankuvan välistä suhdetta. Jatkan aiheeseen liittyvällä uudella näkökulmalla, joka edelleen nousee rippikoulukokemuksista.
Luomisuskon ja maailmankuvan välinen kysymys palautuu siihen, ovatko ne ristiriidassa keskenään. Tällöin puhutaan erilaisista asioista. Luomisusko on maailmankatsomus, mutta maailmankuva on aina objektiivinen tai mahdollisimman objektiivinen, parhaaseen tietoon perustuva. Maailmankatsomukset ovat aina maailmankuvan tulkintaa, merkityksiä antavia näkemyksiä. Maailmankatsomukset eivät palaudu maailmankuvaksi, vaan tulevat sen päälle tai rinnalle. Perusvirhe on olettaa, että maailmankuvan ja maailmankatsomuksen pitäisi puhua samasta asiasta samalla tavoin. Jos näin tehdään, tulee ristiriita: jompikumpi hylätään virheellisenä tai turhana. Jos ihmisellä ei ole ymmärrystä luomisuskosta maailmankatsomuksena, se joutuu älylliseen valintatilanteeseen maailmankuvan kanssa, jolloin jompi kumpi hylätään.
Antropomorfinen Jumala?
Toinen havaitsemani kiperä kohta koskee sitä, että jos Jumala on olemassa, millainen se on. Rippikoulussa asia palautuu siihen, kuinka ihmisenmuotoisena nuoret Jumalan mielessään ajattelevat. Älyllinen haaste on siinä, että mikäli Jumala ajatellaan kovin ihmisenmuotoiseksi, on sellaiseen hurjan vaikea uskoa siinä vaiheessa kun ihmisen abstrakti ajattelu kehittyy. Joudutaan samankaltaiseen valintatilanteeseen kuin kreationistisessa kristinuskossa: joko usko tai tiede on hylättävä; joko on uskottava ihmisenmuotoiseen Jumalaan vähän lapsellisesti, tai hylättävä sellainen Ukko kokonaan.
Olen edellisen vuoden ajan käyttänyt rippikouluissani peräti n. 15 minuutin ajan aikaa siihen, millainen Jumala ominaisuuksiltaan kristinuskon mukaan on. Kristinuskon sisäisen itseymmärryksen mukaan Jumala mm. on:
• Ikuinen, aluton ja loputon
• Kaikkivaltias
• Rakkaus
• Eri asia kuin luotu todellisuus, siis ajan, paikan, materian ja energian ulkopuolella. Jumala on siis ruumiiton, ajaton ja sukupuoleton. Jumala ei ylipäätään ole mitään sellaista, mitä luotu todellisuus on. Ei kuitenkaan vain luodun negaatio, vaan yksinkertaisesti "ei sellainen", siis luomaton.
• Kolminaisuus
Rippikoululaisten on ollut tavattoman hankala ymmärtää sitä, että Jumala ei koostu aineesta. Jumala ei siis olekaan pilven päällä istuva pitkäpartainen Ukko, jolla on korvat ja kädet. Sitä myöten myös ajatus siitä, että Jumalalla ei ole sukupuolta, vaikka Jumalaa sanotaankin Isäksi, on valtaosalle aivan uusi. Olen ollut ehkä vähän hämmentynyt siitä, että nähdäkseni valtaosa rippikoululaisista pitää Jumalaa lähes täysin antropomorfisena, siis ihmisen kaltaisena, kuin antiikin kreikan Zeus ja kumppanit.
Siirtyminen aineettomaan ja abstraktiin jumalakuvaan on vaikea. Pitäisi siirtyä ajattelussa aivan toiselle tasolle. Jumala on jotakin ikuista, mutta ei ainetta eikä energiaa, luomatonta.
Antropomorfiselle jumalakuvalle on luultavasti kaksi melko luonnollista selitystä. Ensinnäkin kirkkotaide on kristillisissä kirkoissa melko hyvin koettanut kuvata Jumalaa, myös ns. Isää Kaikkivaltiasta. Michelangelon fresko Maailman luominen on jokaisen nuoren muistijäljessä. Kristinuskossa ollaan melko yksimielisiä siitä, että koska Sana tuli lihaksi Jeesus Nasaretilaisessa, Jumalaa voi sikäli kuvata. Siltä osin alkuperäisen juutalaisen 10-käskyn toinen käsky, kuvakielto, ei ole kristinuskossa enää mukana. Luther jätti kuvakiellon pois dekalogin luettelosta, ja pitääkseen käskyjen määrän entisellään jakoi 10. käskyn kahtia, missä hän seurasi katolilaista tapaa. Tällä on ehkä ollut kauaskantoisia vaikutuksia tavalla, jota ei ole ymmärretty. Kuvakieltoa ei lueta myöskään 1. käskyn osaksi, kuten kieltoa palvoa muita Jumalia. Mehän luemme käskyn että "Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä pidä muita Jumalia." mutta emme jatka sitä niin kuin ehkä pitäisi "Äläkä tee itsellesi jumalakuvaa". Kuvakielto antaisi melko selkeän käsityksen siitä, että Jumalasta ei voi tehdä kuvaa.
Toiseksi, Jeesus hämää. Koska Sana tuli ihmiseksi, tämä ihminen, Jeesus Nasaretilainen, voidaan kuvata, ja kuvataankin. Aikuinen ihminen ymmärtää kolminaisuusoppia sen verran, että vaikka Jeesus voidaan kuvata, itse kolminaisuus on kuvaamaton. Isä Jumala ja Pyhä Henki jää kaiken kuvaamistaitomme ulkopuolelle. Pyhä Henki on klassinen esimerkki siitä, kuinka on pakko käyttää vain symboleja: kyyhkyä, tulta tai tuulta. Sama pätee tietysti Kolminaisuuteen itseensä.
Harva rippikoululainen osaa hahmottaa Kolminaisuuden. Sen vuoksi Jeesus Jumalan Poikana samastuu Kaikkivaltiaan Isän kanssa. Ja koska Jeesus on ihminen, mies, syntyy näkemys ylipäätään Jumalasta ihmisenkaltaisena olentona, miehenä.
Antropomorfinen jumalakuva on vakava haaste. On mielestäni selvää, että antropomorfinen Jumala ei ole aikuisen ihmisen jumalakuva eikä kristillinen jumalakuva lainkaan. Antropomorfiset jumalat kuuluvat kreikkalaiseen ja roomalaiseen monijumalaiseen mytologiaan. Kristinuskoa ne eivät ole.
Jos rippikoululaisella on ihmisenkaltainen jumalakuva, ja jää olemaan myös rippikoulun jälkeen, ei varmaankaan ole ihme, että aikuistumisen kynnyksellä parikymppisenä se lopullisesti hylätään. Niinhän kuuluukin tehdä. Jos ihmisellä ei siinä vaiheessa ole ajattelun rakennetta ajatella kristinuskon jumalakuvasta abstraktisti, juutalais-kristillisen jumalakuvan mukaisesti, on melkeinpä ainoa vääjäämätön lopputulos koko jumalakäsityksen hylkääminen.
Näin entistä tärkeämpänä, että rippikoulun keskeisenä tehtävänä on antaa ajattelun välineitä erotella maailmankuvaa ja maailmankatsomusta, ja ohjata ihmistä kohti abstraktia jumalakuvaa. Muuten ihmiset hylkäävät jumalakäsityksen sellaisen syyn vuoksi, joka oikeastaan kuuluisi antiikin polyteismiin.
i Heru as elye!
Henri
Luomisuskon ja maailmankuvan välinen kysymys palautuu siihen, ovatko ne ristiriidassa keskenään. Tällöin puhutaan erilaisista asioista. Luomisusko on maailmankatsomus, mutta maailmankuva on aina objektiivinen tai mahdollisimman objektiivinen, parhaaseen tietoon perustuva. Maailmankatsomukset ovat aina maailmankuvan tulkintaa, merkityksiä antavia näkemyksiä. Maailmankatsomukset eivät palaudu maailmankuvaksi, vaan tulevat sen päälle tai rinnalle. Perusvirhe on olettaa, että maailmankuvan ja maailmankatsomuksen pitäisi puhua samasta asiasta samalla tavoin. Jos näin tehdään, tulee ristiriita: jompikumpi hylätään virheellisenä tai turhana. Jos ihmisellä ei ole ymmärrystä luomisuskosta maailmankatsomuksena, se joutuu älylliseen valintatilanteeseen maailmankuvan kanssa, jolloin jompi kumpi hylätään.
Antropomorfinen Jumala?
Toinen havaitsemani kiperä kohta koskee sitä, että jos Jumala on olemassa, millainen se on. Rippikoulussa asia palautuu siihen, kuinka ihmisenmuotoisena nuoret Jumalan mielessään ajattelevat. Älyllinen haaste on siinä, että mikäli Jumala ajatellaan kovin ihmisenmuotoiseksi, on sellaiseen hurjan vaikea uskoa siinä vaiheessa kun ihmisen abstrakti ajattelu kehittyy. Joudutaan samankaltaiseen valintatilanteeseen kuin kreationistisessa kristinuskossa: joko usko tai tiede on hylättävä; joko on uskottava ihmisenmuotoiseen Jumalaan vähän lapsellisesti, tai hylättävä sellainen Ukko kokonaan.
Olen edellisen vuoden ajan käyttänyt rippikouluissani peräti n. 15 minuutin ajan aikaa siihen, millainen Jumala ominaisuuksiltaan kristinuskon mukaan on. Kristinuskon sisäisen itseymmärryksen mukaan Jumala mm. on:
• Ikuinen, aluton ja loputon
• Kaikkivaltias
• Rakkaus
• Eri asia kuin luotu todellisuus, siis ajan, paikan, materian ja energian ulkopuolella. Jumala on siis ruumiiton, ajaton ja sukupuoleton. Jumala ei ylipäätään ole mitään sellaista, mitä luotu todellisuus on. Ei kuitenkaan vain luodun negaatio, vaan yksinkertaisesti "ei sellainen", siis luomaton.
• Kolminaisuus
Rippikoululaisten on ollut tavattoman hankala ymmärtää sitä, että Jumala ei koostu aineesta. Jumala ei siis olekaan pilven päällä istuva pitkäpartainen Ukko, jolla on korvat ja kädet. Sitä myöten myös ajatus siitä, että Jumalalla ei ole sukupuolta, vaikka Jumalaa sanotaankin Isäksi, on valtaosalle aivan uusi. Olen ollut ehkä vähän hämmentynyt siitä, että nähdäkseni valtaosa rippikoululaisista pitää Jumalaa lähes täysin antropomorfisena, siis ihmisen kaltaisena, kuin antiikin kreikan Zeus ja kumppanit.
Siirtyminen aineettomaan ja abstraktiin jumalakuvaan on vaikea. Pitäisi siirtyä ajattelussa aivan toiselle tasolle. Jumala on jotakin ikuista, mutta ei ainetta eikä energiaa, luomatonta.
Antropomorfiselle jumalakuvalle on luultavasti kaksi melko luonnollista selitystä. Ensinnäkin kirkkotaide on kristillisissä kirkoissa melko hyvin koettanut kuvata Jumalaa, myös ns. Isää Kaikkivaltiasta. Michelangelon fresko Maailman luominen on jokaisen nuoren muistijäljessä. Kristinuskossa ollaan melko yksimielisiä siitä, että koska Sana tuli lihaksi Jeesus Nasaretilaisessa, Jumalaa voi sikäli kuvata. Siltä osin alkuperäisen juutalaisen 10-käskyn toinen käsky, kuvakielto, ei ole kristinuskossa enää mukana. Luther jätti kuvakiellon pois dekalogin luettelosta, ja pitääkseen käskyjen määrän entisellään jakoi 10. käskyn kahtia, missä hän seurasi katolilaista tapaa. Tällä on ehkä ollut kauaskantoisia vaikutuksia tavalla, jota ei ole ymmärretty. Kuvakieltoa ei lueta myöskään 1. käskyn osaksi, kuten kieltoa palvoa muita Jumalia. Mehän luemme käskyn että "Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä pidä muita Jumalia." mutta emme jatka sitä niin kuin ehkä pitäisi "Äläkä tee itsellesi jumalakuvaa". Kuvakielto antaisi melko selkeän käsityksen siitä, että Jumalasta ei voi tehdä kuvaa.
Toiseksi, Jeesus hämää. Koska Sana tuli ihmiseksi, tämä ihminen, Jeesus Nasaretilainen, voidaan kuvata, ja kuvataankin. Aikuinen ihminen ymmärtää kolminaisuusoppia sen verran, että vaikka Jeesus voidaan kuvata, itse kolminaisuus on kuvaamaton. Isä Jumala ja Pyhä Henki jää kaiken kuvaamistaitomme ulkopuolelle. Pyhä Henki on klassinen esimerkki siitä, kuinka on pakko käyttää vain symboleja: kyyhkyä, tulta tai tuulta. Sama pätee tietysti Kolminaisuuteen itseensä.
Harva rippikoululainen osaa hahmottaa Kolminaisuuden. Sen vuoksi Jeesus Jumalan Poikana samastuu Kaikkivaltiaan Isän kanssa. Ja koska Jeesus on ihminen, mies, syntyy näkemys ylipäätään Jumalasta ihmisenkaltaisena olentona, miehenä.
Antropomorfinen jumalakuva on vakava haaste. On mielestäni selvää, että antropomorfinen Jumala ei ole aikuisen ihmisen jumalakuva eikä kristillinen jumalakuva lainkaan. Antropomorfiset jumalat kuuluvat kreikkalaiseen ja roomalaiseen monijumalaiseen mytologiaan. Kristinuskoa ne eivät ole.
Jos rippikoululaisella on ihmisenkaltainen jumalakuva, ja jää olemaan myös rippikoulun jälkeen, ei varmaankaan ole ihme, että aikuistumisen kynnyksellä parikymppisenä se lopullisesti hylätään. Niinhän kuuluukin tehdä. Jos ihmisellä ei siinä vaiheessa ole ajattelun rakennetta ajatella kristinuskon jumalakuvasta abstraktisti, juutalais-kristillisen jumalakuvan mukaisesti, on melkeinpä ainoa vääjäämätön lopputulos koko jumalakäsityksen hylkääminen.
Näin entistä tärkeämpänä, että rippikoulun keskeisenä tehtävänä on antaa ajattelun välineitä erotella maailmankuvaa ja maailmankatsomusta, ja ohjata ihmistä kohti abstraktia jumalakuvaa. Muuten ihmiset hylkäävät jumalakäsityksen sellaisen syyn vuoksi, joka oikeastaan kuuluisi antiikin polyteismiin.
i Heru as elye!
Henri
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)