Luominen ja tiede (osa 3) - Evoluutio

Evoluution kauhistus?

Charles Darwinin kehittämä evoluutioteoria eli lajien kehitysoppi herätti aikanaan suuria tunteita. Darwinin kirjasta Lajien synty tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 vuotta. Kehitysoppi herättää edelleen tunteita uskonnollisissa yhteisöissä, myös kristillisissä kirkoissa. Yhdysvaltaiset fundamentalistiset kirkkokunnat ovat nimenneet kehitysopin vakavaksi harhaopiksi, ja käyttävät suuria voimavaroja vastustaakseen sitä.

Kehitysoppi on luonnontieteen teoria, jonka tarkoitus on selittää havaittuja tosiasioita. Kehitysopin mukaan lajien kehittymisen keskeisiä mekanismeja ovat (a) perinnöllisyys, (b) suvullisesta lisääntymisestä johtuva jälkeläisten muuntelu eli erilaisuus ja (c) luonnonvalinta: eri jälkeläiset menestyvät eri tavalla perimänsä jatkamisessa. Lajien kehittymiseen vaikuttavat lisäksi (d) perimän muutokset eli mutaatiot ja (e) lajien sopeutumiskyky.

Mikä näissä on vaikeaa kristinuskolle? Perinnöllisyys, jälkeläisten erilaisuus ja mutaatiot lienevät elämän peruskauraa. Herkkiä kohtia ovat käsitys luonnonvalinnasta ja ehkä myös siihen liittyvästä sopeutumiskyvystä.

Kehitysoppi herätti aikanaan polemiikkia lähinnä kahdesta syystä. Ensiksikin luonnonvalinta on teorian mukaan sokea, suunnittelematon ja sattumanvarainen. Maailma on sekä sattuman että suunnittelemattoman vahvemman oikeuden käsissä. Heikot syödään pois ja vahvat jatkavat pariutumista. Tämä kirpaisi kristittyjä, joiden mielestä maailma on Jumalan hyvän kaitselmuksen käsissä kedon kukkia ja taivaan lintuja myöten.

Toiseksi, kehitysoppi asetti ihmisen eläinkunnan joukkoon. Ihminen oli eläin, eläimistä kehittynyt ja suoraa jatkoa niille. Tämä oli ehkä kaikkein eniten tunteisiin vetoava kehitysopin johtopäätös. Kristillisessä teologiassa oli aina nähty ero ihmisen ja muun luodun välillä. Vain ihminen on Jumalan kuva ja Jumalan kaltainen. Ihmiselle on annettu muu luomakunta valtaansa, hallittavakseen. Raamatun alkukertomusten ihminen sai luonnonvarat käyttöönsä (liharuoan tosin vasta lankeemuskertomuksen jälkeen!). Ihmisen ja muun luomakunnan välillä nähtiin ero. Eron klassiset tuntomerkit ovat äly ja rakkaus. Sen ilmaus on myös käsite sielu. Kehitysoppi alisti ihmiskunnan alkuperän järjettömien ja raakalaismaisten eläinten tasolle.

Kehitysoppi aiheutti myös jonkinlaisen Raamattukriisin. Galilein ja Kopernikuksen aurinkokeskeinen maailmankuva johti tekemään eron Raamatun maailmankatsomuksen ja maailmankuvan välillä. Se ei ollut ihan helppoa, koska erotteluun ei ollut aikaisemmin tarvetta. Darwinin teoria aiheutti vastaavan kysymyksen teologisessa antropologiassa. Jos ihminen on Jumalan kuva ja Jumalan kaltainen, Darwinin teorian jälkeen kuva ja kaltaisuus ei ollut voinut syntyä aivan sillä tavalla kuin aiemmin oli ajateltu. Lajit, myöskään ihminen, eivät olleet toisistaan riippumattomia.

Käsitys ihmisestä koskettaa ihmistä kovasti. Se herätti tunteita, ja herättää edelleen. Mikä minä olen ja mistä olen tullut?

Ihmisen ainutlaatuisuus

Jos ihminen on lajina syntynyt muista lajeista, viime vaiheenaan ihmisapinoista, ja alun perin bakteereista, mitä seuraa kristinuskon ihmiskäsitykselle?

Tarkasti ottaen ei juuri mitään. Jälkeenpäin historiaa tarkastellen on selvää, että kehitysoppi aiheutti valtavan tunnereaktion. Ihmisten mielissä, myös teologiassa, ihmisen erityislaatuisuus oli paalutettu ihmislajin täydelliseen erillisyyteen suhteessa muihin lajeihin. Tämä oletus oli vahva, mutta se ei tarkasti ottaen nouse edes Raamatun luomiskertomuksista. Luomiskertomuksen mukaan "Jumala loi ihmisen...". Ihmisten mielissä oli tapahtuma, jossa ihmisen luominen tapahtuu muista lajeista erillisenä tapahtumana. Raamatun toisessa luomiskertomuksessa (1 Moos 2:4b - ) kerrotaan, kuinka Jumala muotoili ihmisen maan tomusta, ja puhalsi tomuihmisen sieraimiin elämän hengen, eli teki sen eläväksi olennoksi. Tämä kuva epäilemättä vahvisti käsitystä ihmislajin ja eläinten erillisyydestä.

Raamatun ajan ihmiset yleensä, myös Palestiinan ulkopuolella, ajattelivat lajien olevan erillisiä. Ei ollut havaintoa tai syytä ajatella toisin. Lehmät ja siat eivät pariutuneet. Eivät edes hevoset ja aasit saaneet hedelmällistä jälkeläistä. Kaikki tiesivät, miten ihmisestä tulee kuoltuaan tomua ja tuhkaa, ja joskus alkaa mädäntyä jo elävänä ollessaan. Ihmisen alkuperä oli epäilemättä maassa. Latinalaisen kulttuuripiirin ihmistä tarkoittava sana homo tulee sanasta humus, maa. Raamatun luomiskertomus kertoo sen, mikä oli sen ajan ihmisille ilmeistä, päivänselvää arkitodellisuutta. Toinen luomiskertomus toki sisältää aimo annoksen ihmettelyä, kuinka eloton maa voi olla elävää. Se oli ihmeellinen asia, joka vaati selitystä.

Jälkeenpäin ajatellen ihmisten mielikuva ihmisyyden rajoista oli epäilemättä liian huippuunsa viritetty. Darwinin teoria ei vastannut ihmisten arkitodellisuutta, koettua lajien erilaisuutta, ja ihmisyyden järkeä ja tunteita, mitkä olivat myös luomiskertomuksessa ilmaistuna.

Ehkä on myös totta, että kristinuskon teologian historialla on pientä osuutta ihmisyyden arvon virittämisessä. Ihmisyksilön ääretöntä arvoa korostettaessa tuli samalla pönkitetyksi käsitystä ihmislajin erinomaisesta erilaisuudesta.

Luonnonvalinta ja sattuma

Jos ihmisen erillisyys suhteessa muuhun eliökuntaan on lähinnä kysymys arkitodellisuuden ja tunteiden protestista, kysymys luonnonvalinnasta ja sattumasta koskettaa enemmän kristinuskon jumalakuvaa.

Kehitysopin mukaan lajien kehittymisen mekanismina ei ole yksilön eläessään hankkimat yksilölliset muutokset, vaan se, kuinka perimä periytyy ja jää jälkeläisissä elämään. Tässä ei ole sinänsä mitään omituista. Kyse onkin siitä, millä mekanismilla jokin jälkeläinen jää eloon ja jatkaa perimää. Luonnonvalinnan mukaan geeniperimä voi hyvin, kun se saa paljon jälkeläisiä, jotka puolestaan kykenevät saamaan paljon jälkeläisiä. Jälkeläisten määrään vaikuttaa niiden elinkelpoisuus laajassa merkityksessä: kyky olla terveenä, hankkia ruokaa, pysyä hengissä, pariutua ja saada jälkeläisiä. Jälkeläisten saaminen ja niiden jääminen eloon riippuu valtavan monesta asiasta. Geeniperimän kuolema voi johtua yksilön ominaisuuksista, esim. sairastuvuudesta, tai täysin sattumanvaraisista ympäristöolosuhteista. Jollekin alueelle voi tulla maanjäristys, katovuosi tai muu luonnonmullistus. Sattumanvaraisen ilmiön uhriksi joutuneiden geeniperimä häviää ulkoisen syyn vuoksi, ellei mukana ollut joku erityisen hyväonninen tai taitava ihminen, joka vielä hedelmällisessä iässään olleessaan kykeni selviytymään siitä.

Kristinuskon Jumalakuvaan liittyy vahva käsitys kaitselmuksesta, providentiasta. Jumala on kaikkitietävä, ja jokaisella ihmisyksilöllä on luovuttamaton arvo. Jumala rakastaa jokaista, ja ainakin jossakin merkityksessä pitää huolta kaikista luoduistaan.

Luonnonvalinnan sattuma ja sokeus tuntuu vastustavan kristinuskon käsitystä luodun tarkoituksenmukaisuudesta ja kaitselmuksesta.

Kysymys sattumasta ja sokeudesta on mielenkiintoinen. Yhtäältä on selvää, että luonnonolosuhteiden äkilliset muutokset ovat aitoa sattumaa. Maanjäristyksessä kuoleminen on vain vähäisessä määrin kiinni ihmisen geneettisistä ominaisuuksista. Kuitenkin kysymys jälkeläisten elinkelpoisuudesta ja mahdollisuudesta saada jälkeläisiä ei ole "arpapeliä". On tavallaan loogista ja selvää, että tietynlainen vahvuus johtaa suurempaan todennäköisyyteen saada jälkeläisiä ja siten ne geenit vahvistuvat populaatiossa. Kyseessä on sokeus ja sattuma vain siinä merkityksessä, että prosessia ei voi ennustaa. Käsissämme ei ole sellaista luonnonlakia tai mallia, joka ennustaisi populaatioiden päähän yksilön menestymisen. Kuitenkin, kulloinkin ja kulloisissakin olosuhteissa vahvin pärjää ja on periaatteena ilmaistavissa varsin yksinkertaisesti, jopa luonnonlainomaisesti. Vahvuutta on toki monenlaista, eikä se ole kiinni vain lihaksista. Ehkä pitäisikin käyttää sanaa sopeutuvuus. Siinä ei mekanismina ole kysymys sattumasta, vaan melko yksinkertaisestakin mekanismista, ainakin periaatteessa.

Sattuman kriittisin vaihe on sukusolujen syntyminen. Voihan olla, että vanhemmilla olisi erittäin hyvä geeniperimä vallitseviin olosuhteisiin, mutta jostakin syystä kromosomien jakautuminen kulkee niin päin, että jälkeläiset eivät saakaan vanhempien vahvuuksia. Vahvat ominaisuudet eivät realisoidu jälkeläisissä. Tämä on erityisen merkityksellistä ihmislajilla, jonka jälkeläismäärä on suhteellisen rajattu. Tilanne olisi toinen, jos jokaisella olisi 1000 jälkeläistä. Tällöin voisi olettaa, että hyvällä todennäköisyydellä joku jälkeläisistä saisi vanhempiensa edustavimman geenikartan.

Luonnonvalinnan sattuma ja sokeus tarkoittaa käsittääkseni sitä, että ei ole tieteellistä mahdollisuutta osoittaa mekanismia, miksi jokin tapahtuma tapahtuu tietyllä tavalla, eikä siitä voida esittää ennustavaa teoriaa.

Joskus kehitysopin yhteydessä käytetään ilmaisua, että evoluutiolla ei ole tarkoitusta tai sisäistä merkitystä. En ole koskaan hahmottanut, mitä sillä halutaan teorian yhteydessä sanoa. Tarkoituksen ja merkityksen käsitteet ovat maailmankatsomuksellisia, enkä tiedä, miten luonnontieteellinen teoria voisi ylipäätään selvittää mekanismien sisäistä mieltä muuten kuin empiriisinä tosiasioina ja niiden seuraussuhteina. Kehitysoppi pystyy selittämään, millaisilla periaatteilla geneettinen aines menestyy ja muokkautuu, mutta kysymys sen sisäisestä merkityksestä kuuluu maailmankatsomuksellisiin pohdintoihin. Onkohan käynyt niin, että joskus naturalistinen ateismi haluaa sanoa hivenen enemmän kuin tieteellinen teoria antaa lupaa?

Kaitselmus

Emme tiedä, kuinka Jumalallinen kaitselmus toteutuu. Kun kompastun kynnykseen enkä lyökään päätäni piirongin kulmaan, en voi tietää, oliko se sattumaa vai varjelusta. Voimme ajatella, että kaitselmus toteutui. Havaittavassa empiirisessä todellisuudessa ei kuitenkaan ole mitään sellaista, joka ulkopuoliselle osoittaisi, että tapahtui jumalallinen väliintulo. Kyse on samasta asiasta kuin jumalatodistuksissa yleisesti: mikään asia maailmassa ei yhtäältä voi todistaa Jumalan olemassaoloa eikä toisaalta myöskään osoittaa sitä vääräksi. Kyseessä on uskonnonfilosofinen tedentamattomuuden periaate: uskonnollisia väitteitä ei voi verifioida eikä falsfioida.

On selvää, että empiirinen tiede ei voi rakentaa teoriaansa siten, että teoriassa esiintyisi jonkinlainen empiirisen maailman ulkopuolinen syy, joka selittäisi mekanismeja. Jos kehitysoppi ei käytä käsitettä suunnitelmallisuudesta tai kaitselmuksesta, se ei ole sen vika. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että luonnontieteissä asiat on selitettävä asioilla, joita voidaan havaita ja testata. Ainakaan kristinuskon Jumala ei ole sellainen.

Kristillisen luomiskäsityksen mukaan on mahdollista, että Jumala ohjaa jokaista solua ja sukusolun syntyä, ja jollakin aktiivisella tavalla pitää muutenkin yllä maailmankaikkeuden olemassaoloa. Se ei kuitenkaan ole asia, joka olisi luonnontieteiden menetelmin selvitettävissä tai todennettavissa. Sen vuoksi tieteen teorioiden ei tarvitse myöskään ottaa sellaista huomioon.

Luonnontiede ei kumoa maailmankatsomuksia. On maailmankatsomuksellinen asia nähdä asioissa merkityksiä. Ihmisillä voi olla kokemus siitä, että maailmassa on selkeyttä, järjestystä ja tarkoitusta, ehkä myös kaitselmustakin.

Jos kristinuskossa oletamme, että maailmankaikkeus on Jumalan tahtoma ja tarkoitettu hyväksi, on helppo ymmärtää, että maailma on alusta asti ollut sellainen, että se tuottaa elämää ja mahdollisesti myös ihmisen kaltaista elämää. Tämä vakaumus ei riipu siitä, mikä on elämän syntymisen mekanismi tai tie. Tieteellisesti tarkastellen kehityskululle ei voi osoittaa mieltä tai tarkoitusta, mutta minun maailmankatsomuksellinen mieleni näkee siinä tarkoitusta.

Joskus esitetään ajatus, että ns. makroevoluutio, lajien syntyminen toiseksi, olisi erityisen paheksuttava teoria. En tiedä miksi niin olisi. En näe Homo erectuksen kehittymistä Cro magnon ihmiseksi sen omituisempana kuin kehitysvaihetta, jossa nykyistä edellinen aurinko synnytti raskaita alkuaineita nykyisen aurinkokuntamme planeettojen käyttöön.

Vanhan testamentin sivuilla näkyy vaikea kaitselmuksen kriisi. Vanhan Israelin uskon mukaan Jumalan siunaus näkyy tässä elämässä. Jumalan siunaus näkyy omaisuutena ja jälkeläisenä, voisi sanoa ehkä että menestyksenä luonnonvalinnassa. Israelin uskoon ei sisältynyt käsitystä kuolemanjälkeisestä elämästä.

Ajatus joutui kriisiin. Profeettakirjat ja psalmit ovat täynnä surkeita kohtaloita. Hurskaat ihmiset joutuivat ahdinkoon. Missä oli Jumalan kaitselmus ja siunaus, kun uskollisuus Jumalaa kohtaan ei tuonutkaan hyvää elämää? Päin vastoin, monet ns. heittiöt ja jumalattomat menestyivät paljon paremmin ja heidän geeniperimänsä sen kuin runsastui. Mitä kaitselmusta ja siunausta se sellainen on! Jobin kirja on kysymyksen malliesimerkki. Hurskaan Jobin geeniperimä menettää sopeutumiskykynsä, kun kaikki jälkeläiset kuolevat. Jobin kaverit sanovat, että hän on itse aiheuttanut kaiken. Job itse syytti ympäristöolosuhteita ja vakuutti olevansa syytön huonoon osaansa.

Kaitselmus ja Jumalan huolenpito ei ollutkaan niin yksinkertainen asia kuin oli ajateltu. Profeetat ryhtyivät kertomaan, että Jumala ottaa lopulta hurskaat luokseen vaikka kuoleman takaa, on kuolleiden ylösnousemus! Sehän on kristinuskonkin syvin ajatus.

Jos siis on niin, että tässä maailmassa geeniperimän sopeutuvuudessa on tiettyä ennustamattomuutta, ei käsitys ole juutalais-kristilliselle luomisuskolle vieras tai outo. Jumalan kaitselmus ei ole sellaista, jolla voitaisiin ennustaa ihmisen kohtalo tai tietää se varmaksi. Edes ns. hurskaus ei kerro meille, miten jonkin ihmisen geenipankin käy. Voisi jälleen jopa ajatella päin vastoin. Ihmisen lisääntymispotentiaali ei ole syy pitää ihmistä tärkeänä tai arvostettavana. Kristinuskoon on rakennettu vahva ajatus, että myös luonnonvalinnan reunayksilöt ovat tärkeitä ja arvostettavia, oikeita ihmisiä. Tällä tavalla juutalais-kristillinen maailmankastomus hyväksyy olosuhteiden mielettömyyden ja haluaa ottaa sen tosissaan. Samalla irtaudutaan siitä, että olosuhteet tai luonnonvalinnan potentiaali määräisi elämämme arvon.


Elämän synty

Elämän synty on tieteelle vielä arvoitus. On tehty kokeita, joissa on saatu syntymään aminohappoja maapallon alkumeren keitosta vastaavissa olosuhteissa. Kun salamat välähtelevät ja molekyylit törmäävät, sanotaan sitäkin sattumaksi.

Kehitysoppia ei kannata haudata siksi, että se ei vielä pysty vakuuttavasti ilmaisemaan sitä, miten ensimmäinen elämä syntyi. Tieteen teoriat ja kokeet kehittyvät, ja siihenkin voidaan saada uutta valoa.

Kristinuskon kannalta merkitystä on sillä, että Jumalan luoma maailma on sellainen, että elämä sai mahdollisuuden. Maailmankaikkeuden rakenne on sellainen, että se mahdollisti maan kaltaisen planeetan syntymisen, ja siinä elämän syntymisen. Luomisuskon ydin on siinä, että maailma on tällaisena olemassa. Siitä seuraa, että myös eri kehitysvaiheet voidaan ymmärtää neutraalisti vain kehitysvaiheina. Kaiken ei tarvitse olla valmiina. Ihmisen ei tarvitse kävellä dinosauruksen kanssa. Maailmankaikkeus on alkuräjähdyksestä alkaen ollut sellainen, että elämän syntyminen on mahdollista. Teorioiden matemaattinen kauneus tuo elämälle mahdollisuuden.

Luominen vai evoluutio?

Vastakkainasettelun aika on ohi. Luominen ja evoluutio eivät ole vastakohtia. Luonnontiede kertoo, millainen maailma on ja miten se kehittyy. Uskonnollinen käsityksemme on maailmankatsomuksellinen. Se kertoo, mikä merkitys sillä kaikella on. Raamatun luomiskertomus ihmettelee elämän syntyä, ihmisen järkeä ja rakkautta. Niille se antaa arvon. Elämän synty tässä maailmankaikkeudessa voi olla tieteellisen selityksen ulkopuolella, siis tieteen sanoilla sanoen sattumaa.

Kreationistinen pyrkimys esittää maailmankatsomus tieteenä muistuttaa jotenkin marxismin yritystä puhua marxilais-hegeliläisestä dialektiikasta tieteenä. Aivan kuin marxilais-hegeliläinen yhteiskuntaluokkien dialektinen taistelu filosofisen tieteellisellä välttämättömyydellä johtaisi kommunistiseen yhteiskuntaan. Kyse oli maailmankatsomuksesta, ei tieteestä. Samoin on laita kreationismissa, joka ei tuo uusia havaintoja tieteen arvioitavaksi. Kreatismit tosin tekevät arvokasta työtä harrastaessaan tieteellisten teorioiden kritiikkiä. Sitä on tehtävä aina, mutta toki empiirisin perustein.

Teistinä olen sitä mieltä, että mikäli Jumala on olemassa ja Jumala on luoja, minulla on lupa nähdä kehityksessä tarkoitusta ja mielekkyyttä. Ei minun tarvitse sitä upottaa luonnontieteen teoriaan, eikä niin edes saa tehdä. Kyse on samasta maailmankuvan ja maailmankatsomuksen välisestä erosta, joka on tarpeen tehdä myös maailmankaikkeuden alkuperää pohdittaessa.

i Héru as elye!

Henri

Luominen ja tiede (osa 2) - Aukkojen Jumala

Aukkojen Jumala

Tiede tutkii maailmankuvaa ja tarkentaa sitä. Uskonnot, myös kristinusko ja sen luomiskertomus, ovat maailmankatsomuksia. Luomiskertomuksen tarkoituksena ei ole antaa uutta maailmankuvaa vaan kertoa sen merkityksestä.

Jos näin on, mihin maailmankuva tarvitsee Jumalaa? Millaisen paikan Jumala saa, kun puhutaan maailmankuvasta? Onko olemassa jokin Jumalan paikka, joka kosmologin pitäisi ottaa huomioon?

Historian aikana jumalalle on annettu monia paikkoja maailmankuvassa. Ne ovat olleet asioita, joita ihminen ei ole ymmärtänyt. Jumala on ollut maailmankuvan aukkojen jumala. Jumalalla on haluttu selittää se, mitä ei vielä ole ymmärretty.

Aukkojen jumalasta on suuri määrä kertomuksia. Primitiiviset jumalat hallitsivat salamoita, myrskyjä ja säitä yleensä, nostattivat auringon taivaanrannasta ja pilvet taivaalle. Ireneos Lyonilainen, 100-luvun loppupuolen huomattavin kristitty teologi, mainitsee teoksessan Adversus haereses (Harhaoppeja vastaan) useita jumalallisia arvoituksia lähtien juuri pilvistä ja säistä. Nämä jumalalliset arvoitukset ovat sellaisia, jotka nykyään selviävät alakoulussa. Ireneoksen kunniaksi on sanottava, että hän ei niillä yrittänyt suoranaisesti todistaa Jumalan olemassaoloa, mutta käyttää niitä kyllä esimerkkinä Jumalan suuruudesta ja mahtavuudesta.

Aukkojen jumalassa on vakava ongelma. Kun maailmankuva tarkentuu, aukot pienenevät. Lopulta aukkoja ei ehkä ole. Jumalan olemassaolon perustetta ei voi rakentaa sen varaan, että emme tiedä tai ymmärrä jotakin, mitä tässä maailmassa tapahtuu. En usko, että koskaan täysin ymmärrämme esim. ihmisten käyttäytymistä, mutta jumalakuvan rakentaminen sen varaan ei ole viisasta.

Aukkojen pienemisessä ei ole suurtakaan ongelmaa. Luomiskertomuksen mukaan ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Luomiskertomus ei sitä täsmällisesti sano, mutta klassisen teologian mukaan tämä tarkoittaa ihmisen järkeä ja ymmärrystä. Äly ja järki, rationaalisuus, on ymmärretty luomisen lahjaksi, jota ihminen saa käyttää. Ihmisen tehtävä on viljellä ja varjella maata, ja ottaa se hallintaansa. Se että ihminen ymmärtää valtaansa annettua maata paremmin, ei ole luomiskertomuksen ajatuksille ongelma. Ymmärtämisen tarve mahtuu mainiosti kristilliseen maailmankatsomukseen.

Jumalan paikka

Jo luomiskertomus antaa Jumalalle paikan. Jumala on luoja, ei luotu. Luomiskertomus ei sano, missä tai millainen Jumala on, mutta ajatus "taivaasta" ei ole kaukana. On historiallisesti selvää, että Jumalan ajateltiin olevan taivaankannen yläpuolisten vesien yläpuolella, taivaiden taivaassa, tai nykykielellä sanoen: siellä viimeisen päälle taivaassa. Maailmankuvaa ajatellen se tarkoittaa, että Jumala on näkyvän maailman ulkopuolella.

Varhainen kristillinen teologia omaksui ympäröivien maailmankatsomusten käsitteitä selittämään, mitä Jumalasta pitäisi ajatella. Erityisesti platonismi ja uusplatonismi tarjosi hyvät välineet kuvata kristinuskon käsitystä Jumalasta. Näiden käsitteiden käyttöä on yhtäältä arvosteltu kristinuskon sisälläkin ja ajateltu kristinuskon hellenisoituneen, menettäneen oman todellisen luonteensa. Toisaalta, kristityt tekivät sen mitä kulloinkin piti tehdä: yrittivät selittää ajatuksiaan ympäröivään maailmankuvaan ja maailmankatsomukseen päin, niiden kielellä.

Justinos Marttyyri, Origenes, Athanasios Aleksandrialainen ja monet muut yhtyivät platonistiseen käsitykseen, että Jumala on kosmoksen ulkopuolella oleva ykseys. Jumala on tämän maailman ulkopuolella, saavuttamaton. Jumalan maailmasta ei ole tietä maailmaamme, eikä Jumalasta tarkasti ottaen voi tietää juuri mitään. Platonistiseen maailmankatsomukseen sisältyi ajatus kontemplatiivisesta, järjen mietiskelyn kautta syntyvästä yhteydestä todelliseen taivaalliseen Ideaan, mikä sopi kristilliseen käsitykseen meditaatiosta ja rukouksesta. Aristoteleen filosfia katkaisi platonismin kontemplatiivisen yhteyden. Näiden kahden koulukunnan eroa kuvaavat myös teologiassa käsitteet katafaattinen ja apofaattinen teologia. Katafaattisen teologian mukaan Jumalasta voidaan tietää "jotakin". Ihmisen ajatus voi ikään kuin liipata läheltä ja tavoittaa aavistuksen Jumalallisesta todellisuudesta. Apofaattisen teologian mukaan ihmisen mieli ei edes liippaa läheltä. Ainoa tiedon tie on Jumalan maailmasta tähän maailmaan. Yhteistä näille on kuitenkin se, että Jumalan maailma on selkeästi tästä maailmasta erillinen ja irrallinen. Jumala ei kuulu tähän maailmaan.

Nykyistä maailmankuvaa ajatellen tämä tarkoittaa sitä, Jumala on kosmoksen ulkopuolella. Sinne missä ja mitä Jumala on, ei ole tästä maailmasta juuri mitään tietä. Ainoa keino (ehkä) on järjellä ja mietiskelyllä tapahtuva meditatiivinen nojatuolimatka.

Tätä taustaa ajatellen on hämmentävää, että monet ateistiset argumentit perustuvat siihen, että Jumalaa ei voi nähdä eikä Jumalan olemassaoloa voida todistaa. Koska näin on, Jumalaa ei olisi olemassa. Todistamisen ja todentamisen vaatimus on tavanomainen tieteellinen keino. Tiede, maailmankuvan kehittyminen, perustuu osoittamiseen ja toistettavaan kokeelliseen todentamiseen.

Kuinka todennetaan ja todistetaan sellaista, josta jo periaatteessa ei voi saada mitään tietoa? Se että Jumalaa ei näy eikä kuulu, ei ole kristillisen käsityksen mukaan omituista, vaan juuri niin kuin sen pitääkin olla. Jos Jumala olisi tässä maailmassa, ja jos Jumalalla olisi muitakin luodun todellisuuden ominaisuuksia, hän ei olisi se mitä kristinuskossa kutsutaan jumalaksi. Jumala ei ole aurinko tai kuu, tai tähti, eikä mitään muutakaan luotua.

Jumala ei ylipäätään kuulu siihen kosmokseen, joka rakentuu aineesta, energiasta, ajasta ja tilasta.

Uskonnonfilosofiassa, joka on yliopistollinen filosofinen oppiaine ja jota tutkitaan myös teologisessa tiedekunnassa systemaattisen teologian oppiaineissa, tunnetaan uskonnollisten kysymysten todentamattomuuden periaate (ks. esim. perusoppikirja John Hick: Uskonnonfilosofia, 1963). Jumalakysymysten perusluonne on sellainen, että ne ovat todentamattomia. Tieteellisen teorian eräs perusvaatimus on, että teoria tulee myös periaatteessa olla osoitettavissa vääräksi, siis falsifioitavissa. Teoria, jota ei voi mitenkään kumota, ei ole tieteellinen teoria.

Kysymys uskonnollisesta uskosta ja erityisesti Jumalasta on filosofisesti sellainen, että mikään väite tai havainto ei kumoa uskoa. Toisaalta on sitten niinkin, että mikään vaite tai havainto ei myöskään todista uskoa tai uskon kohdetta toiselle ihmiselle. Jos uskon voisi kumota tai todistaa, kyse ei olisi uskonnosta vaan tieteestä. Uskonto ja tiede samastuisivat, ja puhuisimme kristintieteestä.

Jostakin syystä on niin, että tätä uskonnollisen uskon perusluonnetta on vaikea hyväksyä. Näyttää siltä, että ateistiset kosmologit haluaisivat edellyttää, että jos Jumala on olemassa, se täytyy olla laitettavissa koeputkeen. Saman päättelyn tekevät kristilliset kreationistit toisin päin: jos Jumala on luonut maailman, Jumalan osuus pitää olla kokein osoitettavissa.


Viimeinen aukko

On olemassa yksi maailmankuvan aukko, jonka jotenkin hyväksyn myös jumalakysymyksen yhteyteen: kysymys kaiken alkuperästä.

Luomiskertomus haluaa sanoa, että maailma on Jumalan luoma. Oli "aika", jolloin kosmosta ei ollut. Tämä eroaa jonkin verran kirjoittamisajankohdan ympäröivistä käsityksistä. Yleisen kreikkalaisen käsityksen mukaan maailma oli ikuinen ja oli ollut olemassa aina. Staattinen maailmankuva vaikutti vielä Einsteinin suhteellisuusteoriassa, kun hän teoreettisista syistä asetti yhtälöön kosmologisen vakion, jotta painovoima ei painaisi kosmosta kasaan. Vaste Edvin Hubblen havainnot etääntyvistä galakseista mursivat käsityksen staattisesta maailmankaikkeudesta.

Kysymys maailman alkuperästä on äärimmäisen haasteellinen ja siitä on puhuttava varoen, varsinkin uskonnollisen uskon näkökulmasta. Kun katolinen pappi, tähtitieteilijä Georges Lemaître 1932 ehdotti alkuräjähdysteoriaa, hän kirjoitti innoissaan paaville todistaneensa luomisen. Jälkeenpäin ajatellen hän ei tiukasti ottaen kyennyt todistamaan luomista, mutta alkuräjähdysteoria antaa meidän tuntemallemme kosmokselle alun. Oli "aika", jolloin kosmosta ei ollut, tai kaikki aine ja energia oli yhdessä pisteessä, singulariteettina.

Kosmologia pääsee teoreettisesti jo hyvin lähelle alkuräjähdyksen alkua. Ensimmäisen sekunnin aikana aineen ja energian perusvuorovaikutukset syntyvät: painovoima, sähkömagneettinen vuorovaikutus sekä heikko ja vahva ydinvuorovaikutus. Teoreettista tarkastelua rajoittaa Blanckin aika, sekunnin mitätön murto-osa. Sitä lähemmäs alkupistettä ei teoreettisesti päästä. Lähinnä voidaan arvata, että silloin perusvoimat olivat sulauteena yhteen, ei ollut lainkaan meidän tuntemiamme alkeishiukkasia, ja oli valtavan kuuma.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että luonnontieteellä ei olisi keinoja selittää singulariteettia. Vaikka niin on, uskon, että teoriat kehittyvät. Tietämättömyyden varaan ei kannata ripustautua.

Peruskysymys on silti yksinkertainen: miksi mitään on olemassa? Mikäli aineen ja energian häviämättömyys pitää paikkansa, ainetta ja energiaa ei meidän tuntemamme fysikaalisen kosmologian mukaan synny tyhjästä eikä häviä. Ainoa mahdollisuus on, että aine ja energia on aina ollut, tai että se on jotenkin omituisesti syntynyt, vastoin kaikkea tuntemaamme. On todennäköisempää, että mitään ei pitäisi olla olemassa, kuin että jotain on. Oleminen vaatii selityksen, ei olemattomuus. Näinhän Jumalastakin sanotaan.

Keskiaina koottiin seitsemän klassista jumalatodistusta. Ne eivät ole oikeita Jumalatodistuksia, eivätkä ne varsinaisesti todista mitään. Ns. kosmologisen jumalatodistuksen tai ensimmäisen syyn todistus esittää kuitenkin aivan oikean kysymyksen. Missä on kaiken alkusyy?

Mistä alkuräjähdyksen aine ja energia on peräisin?

Kosmos voisi olla sykkivä. Mikäli maailmankaikkudessa on riittävästi ainetta, painovoima jarruttaa laajenemista ja lopulta saa sen supistumaan kasaan. Tällöin voisi olla niin, että maailmankaukkeus syntyy, laajenee ja supistuu jälleen yhteen pisteeseen, räjähtääkseen jälleen uutena alkuräjähdyksenä uudeksi universumiksi, mutta entisin voimavaroin. Toki vielä jäisi kysymys, mistä sykkivä maailmankaikkeus on syntynyt. Edelleen olisi epäselvää, miksi mitään on olemassa. Tällä hetkellä myös näyttää siltä, että maailmankaikkeus ei ole sykkivä. Se ei tule luhistumaan kasaan.

On myös mahdollista, että ainetta syntyy spontaanisti. On ymmärtääkseni voitu osoittaa paitsi teoreettisesti myös kokeellisesti, että tyhjiössä voi syntyä aine-antiaine -pareja. Koska niiden energeettinen summa on nolla, se ei riko aineen ja energian häviämättömyyden lakia.

Spontaanin synnyn edessä on kaksi ongelmaa. Ensiksikin, se edellyttää avaruudellista tilaa, tyhjiötä. Pitää olla avaruudellinen tila, massan ja energian muodostama avaruus, jossa ilmiö on mahdollinen. Pitää siis olla jokin tila, jossa luonnon perusvuorovaikutukset voivat toimia. Spontaani materian synty edellyttää luonnonlakien olemassaoloa ja avaruutta, jossa ne ovat vaikuttamassa. Toiseksi, alkuräjähdyksen selittäminen spontaanilla synnyllä edellyttäisi, ei vain paria aine- antiainehiukkasen syntyä, vaan toistaiseksi käsittämättömän suuren aine-antiaine -räjähdyksen. Sen olisi myös pitänyt tapahtua tilassa, jossa tuntemaamme kosmosta ei oikeastaan ole olemassa. On toki mahdollista ajatella, että alkuräjähdys olisi tapahtunut jossakin tilassa, avaruudellisessa tyhjiössä. Siitä seuraisi, että jonkinlaisen alkuräjähdyksen pitäisi olla mahdollista juuri tälläkin hetkellä. Voisimme teoriassa odottaa, että universumissamme syntyy uusia alkuräjähdyksiä, ikään kuin uusi ilmapallo alkaisi kasvaa vanhan ja isomman sisällä.

Sykkivä maailmankaikkeus tai aineen spontaani syntyminen ei rauhoita järjellistä mieltäni, ainakaan nykytiedoin. Kosmoksen alkusyyn avain on tieteellisesti auki. Se on myös kristinuskon näkökulmasta mielenkiintoista.

Aukoton Jumala?

Mihin Jumalaa tarvitaan, ellei aukkojen paikkaamiseen?

Ilmeisen monet luonnontieteilijät ovat sitä mieltä, että koska maailmankuva ei tarvitse Jumalaa, ei Jumalaa tarvita muutenkaan. Luonnontieteilijät ovat oikeassa siinä, että maailmankuva ei millään välttämättömyydellä kaipaa Jumalaa luonnontieteellisten asioiden selittäjäksi. Monet luonnontieteilijät ovat kuitenkin tehneet vahvan ylitulkinnan tehdessään tästä johtopäätöksen, että Jumalan olemassaolo olisi sillä selitetty pois, tai jopa todistettu höpöhöpöksi.

Luomiskertomus on maailmankatsomuksellinen kertomus. Se kertoo, mikä on ihmisen tehtävä, paikka ja merkitys. Luomiskertomus on ikään kuin olemassa ihmisen elämää ja sen kysymyksiä varten. Toki kysymys kaiken alkuperästä on myös kosmologinen.

Kristinuskoon itseensä kuuluu vahva ymmärtämisen tarve. On luonnollista, että usko haluaa ymmärtää maailmaa. Kristinusko haluaa sanoa jotakin ihmisen elämästä, ja siksi ihmisen kysymykset tästä maailmasta ovat tärkeitä. Augustinus ilmaisi asian klassisella tavalla. Ihmisen usko etsii ymmärrystä (fides quarens intellectum). Usko ei jää sokeaksi luottamukseksi (Kierkegaard olisi tästä eri mieltä!), vaan se etsii välineitä ymmärtää uskoa, Jumalaa ja maailmaa. Usko haluaa pohtia! Ihmisen jumalaluottamuksesta on tie maailmankuvaan päin ja niiden välille syntyy yhteys. Järki kertoo ihmiselle, millä tavalla toimivan maailman Jumala on luonut.

Toisin päin ei ole välttämätöntä kulkea, mutta se on mahdollista. Järki voi ymmärtäessään kysyä, mitä tämä kaikki merkitsee. Jokainen antaa maailmalle jonkin syvemmän merkityksen. Tiede ei kumoa maailmankatsomuksia, vaan antaa niille tilaa.

i Héru as elye!

Henri

Luominen ja tiede (osa 1)

Rippikoulut ovat alkaneet. Raamatun luomiskertomuksen käsittely on joka kerta latautunut tilanne. 15-vuotiaisiin on jotakin kautta syvälle istutettu ajatus, että kristillinen luomisusko, ja erityisesti luomiskertomus, vaativat uskoa, joka ei sovi yhteen sen kanssa, mitä yläasteella maailmankaikkeudesta ja biologiasta opetetaan. Aivan kuin lähes jokainen tulisi rippikouluun kreationismin kysymykset mukanaan: luomiskertomukseen on vaikea uskoa, koska se opettaa maailmasta niin eri tavalla kuin opettajat koulussa.

Luterilaisena pappina kysyn, mistä tämä vastakkainasettelu nousee, kuka sen on nuorille opettanut? Luterilainen kirkko opettaa luomisuskoa: Jumala on olemassa, ja maailma on Jumalan luoma. Kirkko ei kuitenkaan opeta sellaista luomisuskoa, jota sanotaan kreationismiksi. Kirkko ei ole katsonut tehtäväkseen vastustaa luonnontieteen käsitystä maailmasta. Kirkolla on jonkin verran huono historia luonnontieteen arvostamisessa. Uuden ajan alku 1500-luvulla oli pimeää aikaa kirkon maailmankuvalle, vaikka löytöretket olivat jo kumonneet pannukakkumaailman. Kirkko ei kuitenkaan ole pitkään aikaan katsonut tehtäväkseen vastustaa tiedettä ja sen saavutuksia.

Käsitys luomisuskon ja tieteen vastakkaisuudesta on syvällä. Suomessakin on julkaistu korkeatasoisia kosmologiaa käsitteleviä kirjoja, jotka yrittävät keskustella luomisuskon kanssa. Yleensä keskustelu on opponoivaa: luonnontieteilijät tietävät, kuinka älytön ja väärä on käsitys, että maailmankaikkeuden alkusyy voisi olla luomisessa. Moni hyvä keskustelukirja on mennyt Suomessa hukkaan, koska kristinuskoa jostakin syystä edustaa lähes poikkeuksetta Yhdysvaltalaisperäinen kreationistinen kristinusko siitä huolimatta, että luterilainen kirkko ei pidä kreationismia opinkappaleenaan. Tähtitiede, kosmolgia, evoluutio tai Darwinin ajatukset eivät löydy luterilaisen kirkon pannabullien sivuilta. Kreationistinen kristinusko onkin helppo maali. Harmillista on se, että Suomessa varsin vähän käydään vakavaa ja asiallista keskustelua luonnontieteiden ja tavanomaisen luomisuskon välillä. Myönteisen poikkeuksen ansaitsee professori Esko Valtaojan ja piispa Juha Pihkalan keskustelukirja Nurkkaan ajettu Jumala. Esko Valtaoja on muutenkin kurinalaisessa agnostismissaan parhaiten välttänyt luomisuskon hätäisen ja karkeakätisen suolaamisen.

Onko sitten ihme, jos rippikoululaisenkin peruskäsitys luomisesta ja sen omistuisesta erikoislaatuisuudesta voi hyvin!

Kuinka luomiskertomus sopii yhteen vallitsevan kosmologian kanssa? Eikö jokainen lukutaitoinen helposti näe, että 1 Mooseksen kirjan 1:1 - 2:4 kuvaama maailma on jotakin aivan muuta kuin mitä nykyään tiedämme. Katolisen kirkon epäonninen ja epätoivoinen yritys vastustaa Galilein ja Kopernikuksen havaintoja osoittaa, että kirkkokin näki niissä ja luomiskertomuksessa jonkin verran eroavaisuuksia. Katolinen kirkko, ja epäilemättä moni luterilainenkin oppinut, teki silloin saman virheen kuin moni nykyinen luomiskertomuksen ihmettelijä. Ratkaisu on yksinkertainen. Ensin pitää selvittää, mitä luomiskertomus haluaa luomisesta kertoa.

Luomiskertomuksen haaste

Luomiskertomuksessa on joitakin hämmentävän moderneja piirteitä. Valo luotiin ennen aurinkoa, elämää syntyy kasveista eläimiin, yksinkertaisesta monimutkaiseen. Maa vaikuttaisi olevan yhtenä mantereena, kuin geologinen pangaia. Moni pappi ja teologi onkin halunnut nähdä luomiskertomuksen varsin sopusointuisena suhteessa luonnontieteisiin, mutta ilo saattaa olla ennenaikainen.

Raamatun luomiskertomus on tavattoman huonosti sovitettavissa nykyiseen maailmankuvaamme. Ensiksikin, maa on olemassa jo ennen valoa, ja ennen aurinkoa. Toiseksi, maailmassa on kahdenlaista vettä. Vettä on taivaankannen alla ja sen päällä. Taivaankansi on kuin aineellinen kupu, joka pidättää yläpuolella vettä (j. 6-8). Kolmanneksi, aurinko, tähdet ja kuu ovat kiinni taivaankannessa, siis taivaankannen yläpuolella olevan veden alapuolella (j. 14-19). Luomiskertomuksen maailma on ehdottoman maakeskeinen, eikä onnistu kuvaamaan avaruuden syvyyttä.

Luomiskertomuksen maailmankuvasta voi piirtää kuvan. Jos haluat katsoa, se näytää tältä. Sivulla on kolme vähän erilaista kuvaa, mutta ne kaikki näyttävät maan lättynä, jonka päällä on tähtien kupu, ja kuvun päällä vettä. Mielestäni toinen kuva on niistä kaikkein osuvin.

Alakoululainenkin tietää, että maailma ei ole sellainen kuin luomiskertomus esittää. Yleensä tässä vaiheessa kristityillä on ollut tapana ryhtyä selittämään, kuinka luomiskertomus kuitenkin sopii varsin hyvin yhteen luonnontieteen kanssa. Toinen mahdollisuus on torjua luonnontieteen tulokset. Tällöin ajaudutaan kreationistiselle vastustamisen tielle: jos tiede väittää toisin, sen pahempi tieteelle.

Maailmankuva

Maailmankuva on käsite, jolla tarkoitetaan maailmaa objektiivisesti sellaisena kuin tiedämme ja ymmärrämme sen olevan. Maailmankuva on tieteen ja parhaan ymmärryksemme mukainen käsitys siitä, millainen maailmankaikkeus on ja kuinka elämä siinä on syntynyt, kehittynyt ja tällä hetkellä elää elämäänsä.

Luomiskertomuksen maailmankuva ei vastaa nykyistä käsitystämme. Olisiko siihen kuitenkin Raamatun jumalallisen ilmoituksen nojalla syytä uskoa? Siirrämmekö Raamatun maailmankuvan uskomme osaksi, kun tiedon kentällä ei ole tilaa?

Ensin on havainnollista katsoa, millainen maailmankuva ihmisillä yleisesti ottaen silloin oli. Tarkastellaan vaikka kreikkalaista maailmankuvaa, jolla ei ole paljonkaan tekemistä juutalaisen Vanhan Testamentin kanssa. Siitä on suhteellisen hyvä kuva täällä. Artikkeli käsittelee muutenkin tämän kirjoituksen kysymystä. Toinen hyvä kuva on näillä sivuilla.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Jokainen näkee, että Raamatun luomiskertomuksen maailmankuva ei ole juurikaan erilainen verrattuna ympäröiviin maailmankuviin. Raamatun luomiskertomuksen maailmankuva on varsin yhteneväinen antiikin Lähi-Idän yleisen maailmankuvan kanssa, ja sitä on jonkin verran tutkittukin.

Luomiskertomus ei tarjonnut aikalaisilleen (1000 - 500 e.Kr.) maailmankuvaa, joka oli radikaalin erilainen verrattuna sen ajan muiden ihmisten ajatuksiin. Päinvastoin, Raamatun luomiskertomukseen on sanallisesti piirretty sen ajan ihmisten tuiki tuttu ja tavallinen käsitys maailmasta. Voisi sanoa, että Raamatun luomiskertomus kuvaa maailman sellainsena, kuin se sen ajan parhaan käsityksen mukaan oli. Lujasti yksinkertaistaen voisi sanoa, että luomiskertomuksessa näkyy sen ajan tieteellinen maailmankuva. Sanan tiede käyttö on toki epäajanmukaista. Luomiskertomuksen omin ja erityisin sanoma onkin muualla kuin sen maailmankuvassa.

Antiikin maailmankuva yritti selittää maailmaa. Taivaankannen yläpuolella oleva vesi selitti sen, miksi taivas on sininen, ja kuinka taivaalta voi sataa vettä. Maan alainen syvyys ja sen vedet selittivät lähteet ja vuoroveden liikkeet. Antiikin maailmankuva ei ole satu. Se pyrki samaan kuin moderni luonnontiede; se pyrki selittämään maailman toimintaa ja luonnonilmiöitä, ja oli aikansa paras arvaus maailman luonteesta.

Luomiskertomuksen sanoma

Mitä luomiskertomus sitten aikalaiselleen kertoi? Tarvitsemme uuden käsitteen maailmankatsomus. Maailmankatsomus tarkoittaa käsitystä, joka selittää maailmankuvan merkitystä. Maailmankatsomus antaa merkityksen sille, mikä muuten on pelkkää kuvausta. Maailmankuva vastaa kysymyksiinn millainen maailma on ja miten se rakentuu, maailmankatsomus vastaa kysymyksiin miksi maailma on ja mitä varten se on, mikä on sen merkitys. Maailmankatsomuksia on valtavasti: uskonnot, ideologiat, poliittiset suunnat ja järjestöt antavat ihmisen paikalle maailmassa kukin erilaisen tarkoituksen, tehtävän ja merkityksen.

Olennaista ei ole luomiskertomuksen maailmankuva, vaan sen maailmankatsomus. Luomiskertomuksessa on kaksi sanomallista ydintä. Ensiksi, maailma ei vain ole, se on luotu. Luomisusko on luomiskertomuksen keskeinen painotus. Luomisuskoon liittyy jumalakuva. Luomiskertomuksen Jumala ei ole kuu tai aurinko, vaan tavalla tai toisella luodusta maailmasta riippumaton ja siitä erillinen. Kuu ja aurinko eivät ole jumalia, vaan luotuisuuteen kuuluvia. Toiseksi, maailma on luotu hyväksi. Kertomuksen jokainen päivä päätyy toteamukseen, että kaikki luotu oli hyvää.

Kun otetaan huomioon luomiskertomuksen maailmankuvan, nähdään kuinka yksinkertainen ja selkeä sen uskonnollinen sanoma on. Kertomuksen tarkoituksena ei ole tarjota ihmisille uutta maailmankuvaa, vaan sanoa, että näkemämme maailma on Jumalan luoma, ja se on tehty hyväksi. Jumalan tarkoitus on hyvyys.

Maailmankuva muuttuu, maailmankatsomus säilyy

Käsityksemme maailmasta on muuttunut valtavasti 500 vuoden aikana. Maailmankuvamme on toinen kuin luomiskertomuksen muistiinmerkitsijöitten. Maailmankuva säilyi vuosisatoja hämmästyttävän samanlaisena, koska ei ollut välineitä saada parempaa tietoa. Tilanne on muuttunut. Teknologia on tuonut uudet välineet tarkentaa käsitystä maailmankaikkeudesta. Sen myötä maailmankuva on muuttunut.

Nykyään tiedämme, että maa kiertää aurinkoa. Maailmankaikkeus on syntynyt alkuräjähdyksessä n. 13,7 miljardia vuotta sitten. Meissä oleva aine on käynyt parinkin eri auringon ydinfyysion läpi ennen päätymistään meihin. Maapallo on n. 5 miljardia vuotta vanha. Maailmankaikkeus laajenee, ja vieläpä laajenee kiihtyvästi. Aurinkomme on yksi tähti miljardeista, ja oman linnunradamme lisäksi on valtava määrä muita galakseja. Vaikka elämän synty on tieteelle vielä arvoitus, sen kehittymisen kulku yksinkertaisesta monimutkaiseen tunnetaan pääpiirteissään varsin hyvin.

Nykyinen käsityksemme ei varmasti ole viimeinen. Tiede kehittyy ja tarkentuu. Niin sen kuuluukin olla.

Mitä me tähän sanomme? Sen saman mitä luomiskertomuskin! Jumala on sen luonut, ja se on luotu hyväksi. Vaikka maailmasta löytyisi mitä omituista, vakaa uskoni on, että Jumala on universumin luonut, ja vieläpä hyvässä tarkoituksessa.

"Jumala on kaiken Luoja. Hän on sanallaan luonut koko maailmankaikkeuden. Tiede tutkii maailman synnyn arvoitusta sekä luonnon ja ihmisen kehittymistä. Usko luottaa siihen, että kaiken takana on Jumalan luova tahto ja rakkaus luomakuntaa kohtaan."
- Suomen evankelis-luterilaisen kirkon katekismus. Uskontunnustuksen selitys, kohta 13 (1999).

i Héru as elye!

Henri