Luominen ja tiede (osa 5) - Tieteen todistusvoima

Tieteellisestä varmuudesta

Luomisuskon ja tieteen välistä keskustelua jonkin verran leimaa julkinen kyräily ja panettelu. Panettelu on harmillista, koska siihen ei pitäisi olla oikeaa syytä.

Tieteen kannalta kaikenlainen keskustelu on tärkeää. Tiede perustuu havaintojen ja päätelmien julkisuuteen ja julkiseen testattavuuteen. Se koskee myös havaintojen tulkintaa ja johtopäätöksiä. Julkista keskustelua haittaa asiantuntijuuden ja asiantuntemattomuuden välinen aukko. Varsin monet tähtitieteen, kosmologian, paleontologian ja molekyylibiologian asiat ovat niin erikoistuneita, että todellisia asiantuntijoita ja asian ymmärtäjiä on kohtuullisen rajattu joukko. Kun asiantuntijoiden johtopäätöksiä selitetään oppimattomalle kansalle, kuten minulle, tullaan tieteen popularisoinnin ongelmaan. Yhtäältä tieteen pitäisi pystyä selittämään tuloksensa keskeiset tulokset, perustelut ja johtopäätökset, jotenkin ymmärrettävästi. Toisaalta, kun niin tehdään, on aina joku, joka ei ymmärrä, ja popularisoinnissa joudutaan tekemään kompromisseja. Tiedettä pitäisi popularisoida ainakin sen verran, että ken vain on kiinnostunut ottamaan asioista selvää, saisi siihen välineitä.

Savonlinnassa järjestetään tällä viikolla Suuri uskontokeskustelu. Siinä oli tarkoitus keskustella älykkään suunnittelun (intelligent design) kannattajien ja sitä vastustavan tieteellisen käsityksen välillä. Mukaan piti tulla edustaja Skepsis ry:stä ja Darwin-seurasta. Vähän harmillisesti ja kiusallisesti sekä Skepsiksen että Darwin-seuran edustajat peruivat osallistumisensa. Kotimaa-lehden uutisen mukaan Skepsiksen edustaja perui osallistumisensa, koska kyseessä on sen edustajan mukaan huuhaa-seminaari, seminaari, jolla ei ole tekemistä tieteen kanssa.

Kunnioitan Skepsistä periaatteessa. Pidän sen peruspyrkimystä oikeana ja tavoiteltavana. Tiede on erotettava huuhaasta ja näennäistieteestä. Syntyy kuitenkin vaikutelma, että Skepsis on haluton perustelemaan julkisesti kantaansa. Se olisi tärkeää, koska nimenomaan Skepsis antoi Tapio Puolimatkalle huuhaa palkinnon, ja Tapio Puolimatka on yksi esitelmöitsijöistä. Skepsis on kunnioitettavasti antanut Puolimatkalle tilaa selittää kantaansa, sekä yleisötilaisuudessa että lehdessään. Tuntuu kuitenkin siltä, että Skepsis on haluton perustelmaan julkisesti omaa kantaansa, omia perusteluitaan. Kun kyse on tieteen puolustamisesta, sen ei pitäisi olla vaikeaa eikä edes vastenmielistä. Kaukana ei ole ajatus, että asiaan liittyy muutakin antipatiaa, vaikka ei tarvitsisi, ja juuri tämä ylimääräinen antipatia tieteen ja luomisuskon välillä on harmillista. Richard Dawkins on siitä ehkä paras esimerkki.

Yleisesti voisi sanoa, että luonnontieteen puolella on varsin vähän teräviä tiedemiehiä, jotka kiihkottomasti ja viileästi osaisivat kohdata luomisuskoa silloin, kun he eivät luomisuskoa itse jaa. Tässä suhteessa haluan nostaa esillä professori Esko Valtaojan, jolla on ollut erinomaista pyrkimystä ja yritystä. Muutoin menestys on ollut tietääkseni huono. Kosmologi Kari Enqvistin kirjat ovat muutoin hienoja, mutta on harmillista lukea sivukaupalla ateistista maailmankatsomusta ja luomisuskon opponointia, joka ei oikeastaan mitenkään nouse aiempien sivujen hienosta kosmologisesta esityksestä. Yhteyttä ei synny, päin vastoin, ja juuri se lienee ollut tarkoituskin.

En moiti vain tieteentekijöitä. Vastaava ongelma löytyy luomisuskon kannattajien sisältä, kristityistä. Kristityillä on paikoin uskomaton into parjata tiedettä, sen välineitä ja metodeja, ja leimata kaikki tieteellinen tieto epävarmaksi, suhteelliseksi ja jopa vääräksi. Koska tieteen tulokset eivät ole aukottomia eivätkä valmiita, monen kristityn mielissä luomisusko on sen vuoksi aivan yhtä varteenotettava selitys, myös esim. kouluopetuksessa. Onkohan todella niin? Sellainen saa tieteentekijän varmasti hermostuksiin.

Tieteenfilosofia

Suomessa käytävä keskustelu keskittyy paljolti tieteenfilosofiaan ja siitä tehtäviin johtopäätöksiin. Älykkään suunnittelun kannattajien mielestä tiedolla pitää olla vahva ankkuri, jokin peruste, ennen kuin se voi olla luotettavaa. Kyse ei siten ole tieteellisistä havainnoista itsessään vaan siitä, kuinka voimme luottaa havaintoomme ja tehdä siitä oikeita johtopäätöksiä.

Tiede perustuu empiiriseen havainnointiin. 1800-luvulla syntynyt tieteenfilosofinen suuntaus, positivismi, korosti havaintoja huippuun asti. Tieteellisen tiedon tuli aina pyrkiä suoraan havaintoon. Se pyrki minimoimaan käsitteellisen teorianmuodostuksen. Positivismi ymmärsi myös itse havainnon varsin ongelmattomaksi, suoraksi ja itsestään selväksi. Ihminen ikään kuin näki asian juuri sellaisena kuin se oikasti ja itsessään on. Tieteenä pidettiin vain sitä, mitä voitiin havaita.

Positivismi raakasi pois kaiken metafysiikan, koska sitä voi havaita. Postivistinen tieteenihanne sopii parhaiten luonnontieteisiin, mutta toi valtavia haasteita kaikelle humanistiselle tieteelle, esim. historiatieteille, koska humanististen tieteiden havainnot ja empiriiset todisteet ovat kovin erilaisia kuin luonnontieteissä. Niitä ei useinkaan voi toistaa, ja ovat tulkinnanvaraisia. Loogisen empirismin mukaan sellaisesta, mistä ei ole empiiristä havaintoa tai ei perustu loogis-matemaattiseen analyysin, ei ole mielekästä edes puhua tieteen kentillä.

Tieteenfilosofia on kehittynyt. Positivismi on väistynyt. Nykyään tiedämme, että tiedettä ei voi tehdä suoraan. Mitään havaintoa ei tehdä puhtaasti. Ihmisellä on sekä havaintoa että johtopäätöksiä muokkaavia mielen ennakko-oletuksia jo ennen havaintoa. Ennakko-oletukset, mielen ajattelun kategoriat ja jo pelkästään kielelliset käsitteet värittävät sitä, mitä ihminen kokee havaitsevansa. Ihminen ei näe maitolasia suoraan, vaan mielensä tulkintakentän läpi. Maitolasi itsessään, sellaisena kuin se oikeasti on, on saavuttamaton. Sama koskee havainnosta tehtävää tulkintaa. Tieteessä on suostuttava siihen, että havainnon tekeminen on aina teoriapainotteista ja myös käsitteiden ohjaamaa.

Älykkään suunnittelun kannattajien tieteenfilosofinen perustelu seuraa siitä, että havainto on niin epävarmaa. Havainnolla ja tieteellä pitää olla jokin perustelu, ankkuri. Jumala voi olla tällainen ankkuri, koska Jumala ikään kuin takaa, että ihmiselle annettu järki voi tavoittaa maailman ja ymmärtää sitä. Jumala luojana takaa sen, että ihmisen ymmärrys ja havainto ovat samaa paria havaittavan todellisuuden kanssa. Siksi sellainen tiede, joka nojaa Luojan olemassaoloon, olisi tietoteoreettisesti parempaa kuin tiede, jossa Luojaa ei ole mukana. Älykäs suunnittelu edustaa eräänlaista foundationalistista tietoteoriaa.

Historiallisesti tarkastellen on varmaankin niin, että länsimaisen empiirisen tieteen lähtökohdat ovat lujasti kristillisessä luomisuskossa. Ihminen Jumalan kuvana, älyllisenä olentona, saa motivaation tutkia luontoa sellaisesta perusymmärryksestä käsin, että luontoa voi ymmärtää ja käsittää, ja että havainnoissa voi periaatteessa olla jotakin mieltä. On myös mielestäni totta, että täysin naturalistisen tieteen on tietoteoreettisesti varsin vaikea osoittaa pätevästi sitä, miksi havaintomme olisivat luotettavia.

Luonnontieteilijät ovat vastanneet, että Luojan edellyttäminen tieteentekoon, tai empiiristen havaintojen suhteellistaminen tieteen perusvälineenä, johtaisi modernin tieteen alasajoon, sen kaikkien periaatteiden hylkäämiseen. Olen siitä tieteen omasta itseymmärryksestä katsoen jokseenkin samaa mieltä. Tieteellä on tietoteoreettinen ongelma, mutta silti tiedettä on tehtävä. Humanistina olen oppinut siihen, tiede on hyvin arka tulkinnoille ja virheille. En kuitenkaan johda siitä ajatusta, että humanistinen tiede pitäisi lopettaa tai että sen tulokset olisivat täysin satunnaisia.

Näen tietynlaista samankaltaisuutta positivismissa ja Luojaan perustuvassa tietoteoriassa. Positivismi määritteli puhtaan havainnon, ja kutsui vain sitä tieteeksi. Älykäs suunnittelu määrittelee ankkuroidun tietoteorian, ja kutsuu vain sitä hyväksi tieteeksi, tai paremmaksi tieteeksi. Kummankin mukaan muu on epävarmaa, ja siksi oikeastaan huonoa tiedettä. Positivismi päätti lopettaa humanistiset tieteet, älykkään suunnittelun tietoteoria suhteellistaisi myös vastaavat luonnontieteet. Kyse on tieteen tulosten oikeellisuuden ja vahvuuden arvioinnista.

Nykyinen tiede on käytännönläheistä, pragmaattista. Sen taustalla, erityisesti luonnontieteiden taustalla on, karkeasti ottaen, pragmatistinen tieteenfilosfia ja koherenssiteoria. Sen voisi lujasti yksinkertaistaa näkemykseen, että ihmisillä nyt sattuu olemaan havaintoja, ja havainnoista on mahdollista tehdä järjellä päätelmiä. Päätelmät ovat sitä perempia, mitä käytännöllisempiä ne ovat, ts. mitä enemmän tieteellistä iloa niistä seuraa. Pragmatisti hyväksyy havainnon epävarmuuden ja teorian kahleen. Siitä huolimatta pragmatisti lähtee tuulimyllyjä päin ja tekee lisää havaintoja. Havaintoja ja tieteen tuloksia testataan, koetetaan uudelleen ja ne esitetään julkisesti arvioitavaksi. Kyse on siitä, että havainnoidaan niin kuin voidaan, eikä anneta vaikeuksien lannistaa. Epävarmuutta peitotaan sillä, että tiedeyhteisö koettelee havaintoja, ja havaintoja uusitaan.

Pragmatisti ei tarvitse tiedolleen oikeutusta. Tiede ei odota eikä kaipaa havainnolleen ankkuria. Sen pelisääntöjen mukaan havaitsijoita on paljon, havaintoja uusitaan ja niitä testataan ihmisten kesken. Paras selitys ja teoria jää voimaan, koska se selittää parhaiten ja on siinä merkityksessä käytännöllinen. Tiede on ikään kuin työpäivän jälkeen kotiin tuleva nälkäinen ihminen, joka katsoo pippuripihviä lautasellaan. Hän syö hyvillä mielin miettimättä sitä, kuinka hän voi olla varma siitä, että tällä kertaa pihvi maistuu hyvältä ja poistaa nälän. Foundationalisti tavallaan kieltäytyy syömästä, ellei hän saa ulkopuolisia takeita siitä, esim. kokin arvion tai laboratorion tuloksen, että ruoka on hyvää ja ravitsevaa, tai jollei sellaista taetta saa, voisi periaatteessa pitää pippuripihviä ja pettuleipää yhtä ravitsevana, ennen kuin saa asialle ulkopuolisen varmistuksen. Pragmatistille riittää, että nälkä lähti. Hän kysyy vielä kaveriltaan, että maistuiko se hyvältä pippuripihviltä ja tuliko masu täyteen.

Sattuman luonteesta

Tieteen teorioissa on paljon sattumaa. Elämässäkin on paljon sattumaa. Sattuma on luomisuskolle vähän vaikea pala. Aiemmassa kirjoituksessa olen pohtinut kristillisen kaitselmuksen merkitystä. Jumalan huolenpito, kaitselmus, edellyttää Jumalan aktiivista panosta tässä maailmassa. Kaitselmus koskee ihmisen lisäksi myös kedon kukkia ja taivaan lintuja. Kaitselmus ei tosin takaa onnellista elämää. Jeesuksen omien sanojen mukaan kukat menevät uuniin ja linnut uhriksi, mutta että ihmisistä pidetään parempaa huolta. Kaitselmuksella ei ymmärtääkseni ole koskaan tarkoitettu sitä, että ihmisille ei mitään sattuisi. Sellainen olisi kovin elämää pakoilevaa uskonnollista ajattelua. Kaitselmuksen vähimmäismääritelmä lienee, että Jumala vähintäänkin tietää tai sallii tapahtumat.

Onko sattumaa, että kattotiili lähtee irti, tai että ampiainen lentää suuhuni pyörälenkillä? Kysymyksen voi tehdä myös toisin päin: tarkoittiko joku niin, että tietyn kattotiilen piti lähteä irti, tai että ampiainen lentää suuhuni?

Mitä tarkoitetaan, että maanjäristys on sattumaa, tai rajuilma, tai kromosomien jakautuminen eri sukusoluihin meioosissa, tai kärpäsen joutuminen sammakon saaliiksi?

Sattumalla luultavasti tarkoitetaan ainakin sitä, että tapahtumalla ei ole erityistä merkitystä tai tarkoitusta, tai että sitä ei ole havaittavissa. Tapahtumaa ei ole ennalta päätetty, determinoitu, kulkemaan juuri sillä tavalla.

Jokaisella tapahtumalla on kuitenkin syynsä. Maanjäristyksen syy on maankuoren vulkaaninen paine tai mannerlaattojen liikunta. Kun maa järisee, se ei ole sattuma siinä merkityksessä, että maa voisi järistä noin vain missä vain. Jos olisimme voineet mitata vulkaanisen paineen ja maankuoren kestävyyden tietyllä alueella, ja jos olisimme voineet havainnoida paineen kasvua, olisimme tienneet, milloin ja missä maa järisee. Jos minä kaadun kynnykseen, se ei ole sattumaa siinä merkityksessä, että olisin noin vain kaatunut. Kun jalkani osuu kynnykseen, fysiikan lainalaisuudet pakottavat kehoni jatkamaan liikettä. Kun jalka osuu kynnykseen, tiedämme, mitä tapahtuu. Ihmiset eivät kaadu sattumalta, vaan siksi että jalka lipeää tai aivoihin ei riitä tarpeeksi verta. Rajumyrsky ei tule sattumalta, vaan siksi, että matalapaine kasvaa tarpeeksi suureksi. Sääennusteet osoittavat jo melko vahvasti, että sää ei ole sattumaa, vaan melko tarkastikin ennustettavaa. Jos ajattelemme jakautuvaa sukusolua, kromosomit irtautuvat tiettyyn suuntaan jonkin fysikaalisen syyn vuoksi, joka liittyy solussa liittyviin voimiin ja mekanismeihin. Emme toki pysty sitä aivan selittämään, emmekä varsinkaan ennustamaan yksittäisen kromosomin kulkua.

Yhteistä yllä mainituille tapahtumille on kuitenkin se, että niitä ei voida ennustaa. Niiden tapahtumista ei voida esittää selittävää teoriaa, joka kytkisi ennustettavasti tapahtuman tiettyyn aikaan ja paikkaan. Tapahtumilla on epäilemättä fysikaalinen syy, mutta ne ovat niin monimutkaisia, että ne eivät ole ennakoitavissa. Joku voisi toki mennä eduskuntatalon portaille ja tehdä tilastoanalyysin, montako prosenttia portailla kulkevista liukastuu helmikuun pakkasilla. On mahdollista tehdä tilastoa siitä, miten jokin joukko käyttäytyy, vaikka varsinaiset syyt jäävät selvittämättä.

Sattuma tarkoittaa mielestäni juuri sitä, että tapahtumat ovat ennakoitavuuden ulkopuolella. Tapahtumat ovat monimutkaisia, matemaattisesti jopa fraktaalisia tai kaoottisia. Sen sijaan en pidä mahdollisena sitä, että olisi paljonkaan fysikaalisen aidosti sattumanvaraisia tapahtumia; että salama vain leimahtaisi, että pyörremyrsky tulisi ilman matalapainetta, tai että kaataisin pyöräni ilman minkäänlaisen voiman vaikutusta. Puu ei kaadu ilman syytä, vaan joko tuulen, tulen, homesienen tai metsurin vaikutuksesta, ja painovoiman vuoksi. Jänis jää ketun saaliiksi, koska ei kyennyt juoksemaan lujempaa ja ketulla oli nälkä.

On kaiketi vain yksi sattuman kenttä, jota ehkä voidaan pitää aidosti sattumanvaraisena: kvanttifysikaaliset ilmiöt. Aineen perushiukkaset, kvantit, voivat saada erilaisia tiloja täysin sattumanvaraisesti. Tämä kvanttiporeilu on luultavasti muovannut varhaisessa maailmankaikkeudessamme aineen ja energian pieneen epäjärjestykseen, jonka johdosta maailmankaikkeudessa on aineen tihentymiä: galakseja ja tähtiä. Kuitenkin haluaisin ajatella, että kvantteihinkin saadaan vielä järjestystä, kunhan tiede etenee. Käsityksemme aineen perusolemuksesta on vasta alkutekijöissään. Odotan innokkaati, että Cernin uusi LHC-kiihdytin saadaan kunnolla käyntiin. [Katsokaa youtubesta Large Hadron rap. Parasta tieteen popularisointia aikoihin! Kesto 4.49 min.]

Ihmisen mieli ja mielihalut lienevät suurin sattuman kenttä. On se omituista, kun en itsekään vielä tiedä, mitä illalla haluan.

Sattuma on tieteen nimitys sille, että emme tiedä, tai että emme kykene ennustamaan tietyn tekijän tarkkaa tilaa. Sattuma on tieteen sisäinen aukkojen jumala. Sattuma pienenee sitä mukaa kun tieto lisääntyy. Jopa kaksoisrakokokeessa fotonin taipumiselle on syynsä, emme vain tiedä, mihin yksittäinen fotoni kulkee.

Tieteen keskeneräisyys ja usko

Tiede on kehittyvää ja tarkentuvaa. Se on myös maailmansisäistä: syitä etsitään tästä maailmasta, ei sen ulkopuolelta.

Varsin usein esitetään seuravanlainen ajatuskulku: koska tieteen tulokset ovat epävarmoja, joiltakin osin todentamattomia ja tiedeyhteisön kiistelemiä, ne voisi varsin helposti ohittaa. Tieteen epävarmuuden vuoksi uskonnollinen usko voidaan helposti tuoda sen rinnalle samalla viivalla olevaksi maailman selittäjäksi. Selkeimmillään ajatuskulku on sellainen, että koska evoluutioteoriassa on aukkoja, ja koska alkuräjähdyksen kulussa on vielä aukkoja, kyseessä on lupulta varsin uskonvarainen järjestelmä; sillä tavalla uskonvarainen, että Raamatun luomiskertomus voidaan samalla tavalla uskonvaraisena tuoda sen rinnalle maailmanselitykseksi. Yleensä tähän liittyy ajatus, että Raamatun luomiskertomus on paitsi maailmankatsomuksellinen selitys, myös luonnontieteellinen selitys maailmasta, ja Raamatun maailmankuva siirretään uskon osaksi. Laajimmillaan ajatellaan, että esim. koulussa pitäisi sen vuoksi esittää Raamatun luomiskertomus tieteellisen maailmankuvan rinnalla. Näitä kiistojahan on Yhdysvalloissa käyty paljon.

Pidän itse tällaista luonnontieteen ja luomisuskon rinnastamista vääränä ja vahingollisena. Jos on niin, että tieteellinen havainto on epäselvä ja siitä tehtävät johtopäätökset kiistanalaisia, kuinka siitä voisi tehdä sellaisen johtopäätöksen, että asia, jota ei voi luonnontieteellisesti millään tavalla havaita, olisi tieteen ohella samanlainen ja samalla tavalla rinnalle asetettava selitys. Kuinka puutteellista havaintoa voidaan rinnastaa havaitsemattomaan?

Uskon vakaasti, että Jumala on luonut maailman, mutta myönnän myös sen, että siitä ei voi olla luonnontieteellista, vääjäämätöntä todistetta. Itse asiassa uskon, että siitä ei edes voi olla muuta todistetta kuin että maailma on olemassa. Näemme todisteen joka päivä edessämme eikä muuta todistetta ole. Sen jälkeen voimme keskustella lähinnä siitä, millainen tämä maailmamme on ja kuinka se näyttää toimivan. Kun keskustellaan siitä, millainen maailma on, havainto on melko keskeinen asia! Havaintoihin perustuva selitys on ehdottomasti parempi kuin havaitsematon. Näin on siitä huolimatta, että havaintojen perusteella ei ole voitu asioita tyhjentävästi ja aukottomasti selittää. Tiede ei myöskään ole uskonvaraista siinä merkityksessä kuin luomisusko. Tieteellä on taustalla aina havaintonsa. Niin on tietysti luomisuskollakin, koska maailma on aina silmiemme edessä, mutta itse Jumala ei ole. Epätäydellisyys on huono peruste tuoda rinnalle sellaista, mikä ei istu lainkaan tieteen periaatteiden kentälle.

Toive tuoda luomisusko tieteen kentälle on myös kristinuskolle itselleen vahingollinen. Jos hyväksymme fysiikan tai biologian oppitunnille luomiskertomuksen, on sinne varmasti hyväksyttävä myös Kalevala, Gilgamesh ja Veda-kirjat. Jos hylkäämme havaintoihin perustuvan tieteen ja hyväksymme sen rinnalle havaintoihin perustumattomat, metafyysiset perusperiaatteet, avaamme kentän mille tahansa maailmankatsomukselliselle selitykselle. Kouluun toki kuuluu maailmankatsomuksellinen opetus, ainakin uskonnoista ja poliittisista järjestelmistä ja puolueista, mutta fysiikan ja kemian tunnille niitä ei pidä viedä.

Olen myös huolissani, mikäli luomiskertomusta ryhdytään pitämään oppikirjana lääketieteellisissä tiedekunnissa. Metafyysinen lääketiede ei loppuisi siihen. Lopputulos voisi olla, että saan vaivaani vaikka mitä näennäislääketieteellistä uskomushoitoa. Kun sairastun, haluan lääkäriltä empiirisesti koeteltua hoitoa. Kun kuolemansairaana kaipaan jotakin muuta, menen kirkkoon.

Jos tieteen rajanvetokriteerinä ei ole empiirinen havainto, on maailmankuvan ja maailmankatsomuksen ero hävitetty tavalla, joka on myös kristinuskolle tuhoisa. Sen jälkeen odotamme vain hindulaista opetusministeriä (mitä vastaan minulla ei nykyolosuhteissa ole tietenkään mitään!).

Luonnontieteilijöiden olisi syytä oppia keskustelmaan maailmankuvan ja maailmankatsomuksen rajapinnalla, ehkä myös näkemään entistä paremmin, milloin milläkin puolella kenttää ovat. Kristittyjen puolestaan olisi syytä ryhtyä kunnolla arvostamaan empiiristä tiedettä. Jos Jumala todella on luonut tämän maailman, se kestää minkä tahansa kriittisen tarkastelun.

i Héru as elye!

Henri