Luominen ja tiede (osa 3) - Evoluutio

Evoluution kauhistus?

Charles Darwinin kehittämä evoluutioteoria eli lajien kehitysoppi herätti aikanaan suuria tunteita. Darwinin kirjasta Lajien synty tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 vuotta. Kehitysoppi herättää edelleen tunteita uskonnollisissa yhteisöissä, myös kristillisissä kirkoissa. Yhdysvaltaiset fundamentalistiset kirkkokunnat ovat nimenneet kehitysopin vakavaksi harhaopiksi, ja käyttävät suuria voimavaroja vastustaakseen sitä.

Kehitysoppi on luonnontieteen teoria, jonka tarkoitus on selittää havaittuja tosiasioita. Kehitysopin mukaan lajien kehittymisen keskeisiä mekanismeja ovat (a) perinnöllisyys, (b) suvullisesta lisääntymisestä johtuva jälkeläisten muuntelu eli erilaisuus ja (c) luonnonvalinta: eri jälkeläiset menestyvät eri tavalla perimänsä jatkamisessa. Lajien kehittymiseen vaikuttavat lisäksi (d) perimän muutokset eli mutaatiot ja (e) lajien sopeutumiskyky.

Mikä näissä on vaikeaa kristinuskolle? Perinnöllisyys, jälkeläisten erilaisuus ja mutaatiot lienevät elämän peruskauraa. Herkkiä kohtia ovat käsitys luonnonvalinnasta ja ehkä myös siihen liittyvästä sopeutumiskyvystä.

Kehitysoppi herätti aikanaan polemiikkia lähinnä kahdesta syystä. Ensiksikin luonnonvalinta on teorian mukaan sokea, suunnittelematon ja sattumanvarainen. Maailma on sekä sattuman että suunnittelemattoman vahvemman oikeuden käsissä. Heikot syödään pois ja vahvat jatkavat pariutumista. Tämä kirpaisi kristittyjä, joiden mielestä maailma on Jumalan hyvän kaitselmuksen käsissä kedon kukkia ja taivaan lintuja myöten.

Toiseksi, kehitysoppi asetti ihmisen eläinkunnan joukkoon. Ihminen oli eläin, eläimistä kehittynyt ja suoraa jatkoa niille. Tämä oli ehkä kaikkein eniten tunteisiin vetoava kehitysopin johtopäätös. Kristillisessä teologiassa oli aina nähty ero ihmisen ja muun luodun välillä. Vain ihminen on Jumalan kuva ja Jumalan kaltainen. Ihmiselle on annettu muu luomakunta valtaansa, hallittavakseen. Raamatun alkukertomusten ihminen sai luonnonvarat käyttöönsä (liharuoan tosin vasta lankeemuskertomuksen jälkeen!). Ihmisen ja muun luomakunnan välillä nähtiin ero. Eron klassiset tuntomerkit ovat äly ja rakkaus. Sen ilmaus on myös käsite sielu. Kehitysoppi alisti ihmiskunnan alkuperän järjettömien ja raakalaismaisten eläinten tasolle.

Kehitysoppi aiheutti myös jonkinlaisen Raamattukriisin. Galilein ja Kopernikuksen aurinkokeskeinen maailmankuva johti tekemään eron Raamatun maailmankatsomuksen ja maailmankuvan välillä. Se ei ollut ihan helppoa, koska erotteluun ei ollut aikaisemmin tarvetta. Darwinin teoria aiheutti vastaavan kysymyksen teologisessa antropologiassa. Jos ihminen on Jumalan kuva ja Jumalan kaltainen, Darwinin teorian jälkeen kuva ja kaltaisuus ei ollut voinut syntyä aivan sillä tavalla kuin aiemmin oli ajateltu. Lajit, myöskään ihminen, eivät olleet toisistaan riippumattomia.

Käsitys ihmisestä koskettaa ihmistä kovasti. Se herätti tunteita, ja herättää edelleen. Mikä minä olen ja mistä olen tullut?

Ihmisen ainutlaatuisuus

Jos ihminen on lajina syntynyt muista lajeista, viime vaiheenaan ihmisapinoista, ja alun perin bakteereista, mitä seuraa kristinuskon ihmiskäsitykselle?

Tarkasti ottaen ei juuri mitään. Jälkeenpäin historiaa tarkastellen on selvää, että kehitysoppi aiheutti valtavan tunnereaktion. Ihmisten mielissä, myös teologiassa, ihmisen erityislaatuisuus oli paalutettu ihmislajin täydelliseen erillisyyteen suhteessa muihin lajeihin. Tämä oletus oli vahva, mutta se ei tarkasti ottaen nouse edes Raamatun luomiskertomuksista. Luomiskertomuksen mukaan "Jumala loi ihmisen...". Ihmisten mielissä oli tapahtuma, jossa ihmisen luominen tapahtuu muista lajeista erillisenä tapahtumana. Raamatun toisessa luomiskertomuksessa (1 Moos 2:4b - ) kerrotaan, kuinka Jumala muotoili ihmisen maan tomusta, ja puhalsi tomuihmisen sieraimiin elämän hengen, eli teki sen eläväksi olennoksi. Tämä kuva epäilemättä vahvisti käsitystä ihmislajin ja eläinten erillisyydestä.

Raamatun ajan ihmiset yleensä, myös Palestiinan ulkopuolella, ajattelivat lajien olevan erillisiä. Ei ollut havaintoa tai syytä ajatella toisin. Lehmät ja siat eivät pariutuneet. Eivät edes hevoset ja aasit saaneet hedelmällistä jälkeläistä. Kaikki tiesivät, miten ihmisestä tulee kuoltuaan tomua ja tuhkaa, ja joskus alkaa mädäntyä jo elävänä ollessaan. Ihmisen alkuperä oli epäilemättä maassa. Latinalaisen kulttuuripiirin ihmistä tarkoittava sana homo tulee sanasta humus, maa. Raamatun luomiskertomus kertoo sen, mikä oli sen ajan ihmisille ilmeistä, päivänselvää arkitodellisuutta. Toinen luomiskertomus toki sisältää aimo annoksen ihmettelyä, kuinka eloton maa voi olla elävää. Se oli ihmeellinen asia, joka vaati selitystä.

Jälkeenpäin ajatellen ihmisten mielikuva ihmisyyden rajoista oli epäilemättä liian huippuunsa viritetty. Darwinin teoria ei vastannut ihmisten arkitodellisuutta, koettua lajien erilaisuutta, ja ihmisyyden järkeä ja tunteita, mitkä olivat myös luomiskertomuksessa ilmaistuna.

Ehkä on myös totta, että kristinuskon teologian historialla on pientä osuutta ihmisyyden arvon virittämisessä. Ihmisyksilön ääretöntä arvoa korostettaessa tuli samalla pönkitetyksi käsitystä ihmislajin erinomaisesta erilaisuudesta.

Luonnonvalinta ja sattuma

Jos ihmisen erillisyys suhteessa muuhun eliökuntaan on lähinnä kysymys arkitodellisuuden ja tunteiden protestista, kysymys luonnonvalinnasta ja sattumasta koskettaa enemmän kristinuskon jumalakuvaa.

Kehitysopin mukaan lajien kehittymisen mekanismina ei ole yksilön eläessään hankkimat yksilölliset muutokset, vaan se, kuinka perimä periytyy ja jää jälkeläisissä elämään. Tässä ei ole sinänsä mitään omituista. Kyse onkin siitä, millä mekanismilla jokin jälkeläinen jää eloon ja jatkaa perimää. Luonnonvalinnan mukaan geeniperimä voi hyvin, kun se saa paljon jälkeläisiä, jotka puolestaan kykenevät saamaan paljon jälkeläisiä. Jälkeläisten määrään vaikuttaa niiden elinkelpoisuus laajassa merkityksessä: kyky olla terveenä, hankkia ruokaa, pysyä hengissä, pariutua ja saada jälkeläisiä. Jälkeläisten saaminen ja niiden jääminen eloon riippuu valtavan monesta asiasta. Geeniperimän kuolema voi johtua yksilön ominaisuuksista, esim. sairastuvuudesta, tai täysin sattumanvaraisista ympäristöolosuhteista. Jollekin alueelle voi tulla maanjäristys, katovuosi tai muu luonnonmullistus. Sattumanvaraisen ilmiön uhriksi joutuneiden geeniperimä häviää ulkoisen syyn vuoksi, ellei mukana ollut joku erityisen hyväonninen tai taitava ihminen, joka vielä hedelmällisessä iässään olleessaan kykeni selviytymään siitä.

Kristinuskon Jumalakuvaan liittyy vahva käsitys kaitselmuksesta, providentiasta. Jumala on kaikkitietävä, ja jokaisella ihmisyksilöllä on luovuttamaton arvo. Jumala rakastaa jokaista, ja ainakin jossakin merkityksessä pitää huolta kaikista luoduistaan.

Luonnonvalinnan sattuma ja sokeus tuntuu vastustavan kristinuskon käsitystä luodun tarkoituksenmukaisuudesta ja kaitselmuksesta.

Kysymys sattumasta ja sokeudesta on mielenkiintoinen. Yhtäältä on selvää, että luonnonolosuhteiden äkilliset muutokset ovat aitoa sattumaa. Maanjäristyksessä kuoleminen on vain vähäisessä määrin kiinni ihmisen geneettisistä ominaisuuksista. Kuitenkin kysymys jälkeläisten elinkelpoisuudesta ja mahdollisuudesta saada jälkeläisiä ei ole "arpapeliä". On tavallaan loogista ja selvää, että tietynlainen vahvuus johtaa suurempaan todennäköisyyteen saada jälkeläisiä ja siten ne geenit vahvistuvat populaatiossa. Kyseessä on sokeus ja sattuma vain siinä merkityksessä, että prosessia ei voi ennustaa. Käsissämme ei ole sellaista luonnonlakia tai mallia, joka ennustaisi populaatioiden päähän yksilön menestymisen. Kuitenkin, kulloinkin ja kulloisissakin olosuhteissa vahvin pärjää ja on periaatteena ilmaistavissa varsin yksinkertaisesti, jopa luonnonlainomaisesti. Vahvuutta on toki monenlaista, eikä se ole kiinni vain lihaksista. Ehkä pitäisikin käyttää sanaa sopeutuvuus. Siinä ei mekanismina ole kysymys sattumasta, vaan melko yksinkertaisestakin mekanismista, ainakin periaatteessa.

Sattuman kriittisin vaihe on sukusolujen syntyminen. Voihan olla, että vanhemmilla olisi erittäin hyvä geeniperimä vallitseviin olosuhteisiin, mutta jostakin syystä kromosomien jakautuminen kulkee niin päin, että jälkeläiset eivät saakaan vanhempien vahvuuksia. Vahvat ominaisuudet eivät realisoidu jälkeläisissä. Tämä on erityisen merkityksellistä ihmislajilla, jonka jälkeläismäärä on suhteellisen rajattu. Tilanne olisi toinen, jos jokaisella olisi 1000 jälkeläistä. Tällöin voisi olettaa, että hyvällä todennäköisyydellä joku jälkeläisistä saisi vanhempiensa edustavimman geenikartan.

Luonnonvalinnan sattuma ja sokeus tarkoittaa käsittääkseni sitä, että ei ole tieteellistä mahdollisuutta osoittaa mekanismia, miksi jokin tapahtuma tapahtuu tietyllä tavalla, eikä siitä voida esittää ennustavaa teoriaa.

Joskus kehitysopin yhteydessä käytetään ilmaisua, että evoluutiolla ei ole tarkoitusta tai sisäistä merkitystä. En ole koskaan hahmottanut, mitä sillä halutaan teorian yhteydessä sanoa. Tarkoituksen ja merkityksen käsitteet ovat maailmankatsomuksellisia, enkä tiedä, miten luonnontieteellinen teoria voisi ylipäätään selvittää mekanismien sisäistä mieltä muuten kuin empiriisinä tosiasioina ja niiden seuraussuhteina. Kehitysoppi pystyy selittämään, millaisilla periaatteilla geneettinen aines menestyy ja muokkautuu, mutta kysymys sen sisäisestä merkityksestä kuuluu maailmankatsomuksellisiin pohdintoihin. Onkohan käynyt niin, että joskus naturalistinen ateismi haluaa sanoa hivenen enemmän kuin tieteellinen teoria antaa lupaa?

Kaitselmus

Emme tiedä, kuinka Jumalallinen kaitselmus toteutuu. Kun kompastun kynnykseen enkä lyökään päätäni piirongin kulmaan, en voi tietää, oliko se sattumaa vai varjelusta. Voimme ajatella, että kaitselmus toteutui. Havaittavassa empiirisessä todellisuudessa ei kuitenkaan ole mitään sellaista, joka ulkopuoliselle osoittaisi, että tapahtui jumalallinen väliintulo. Kyse on samasta asiasta kuin jumalatodistuksissa yleisesti: mikään asia maailmassa ei yhtäältä voi todistaa Jumalan olemassaoloa eikä toisaalta myöskään osoittaa sitä vääräksi. Kyseessä on uskonnonfilosofinen tedentamattomuuden periaate: uskonnollisia väitteitä ei voi verifioida eikä falsfioida.

On selvää, että empiirinen tiede ei voi rakentaa teoriaansa siten, että teoriassa esiintyisi jonkinlainen empiirisen maailman ulkopuolinen syy, joka selittäisi mekanismeja. Jos kehitysoppi ei käytä käsitettä suunnitelmallisuudesta tai kaitselmuksesta, se ei ole sen vika. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että luonnontieteissä asiat on selitettävä asioilla, joita voidaan havaita ja testata. Ainakaan kristinuskon Jumala ei ole sellainen.

Kristillisen luomiskäsityksen mukaan on mahdollista, että Jumala ohjaa jokaista solua ja sukusolun syntyä, ja jollakin aktiivisella tavalla pitää muutenkin yllä maailmankaikkeuden olemassaoloa. Se ei kuitenkaan ole asia, joka olisi luonnontieteiden menetelmin selvitettävissä tai todennettavissa. Sen vuoksi tieteen teorioiden ei tarvitse myöskään ottaa sellaista huomioon.

Luonnontiede ei kumoa maailmankatsomuksia. On maailmankatsomuksellinen asia nähdä asioissa merkityksiä. Ihmisillä voi olla kokemus siitä, että maailmassa on selkeyttä, järjestystä ja tarkoitusta, ehkä myös kaitselmustakin.

Jos kristinuskossa oletamme, että maailmankaikkeus on Jumalan tahtoma ja tarkoitettu hyväksi, on helppo ymmärtää, että maailma on alusta asti ollut sellainen, että se tuottaa elämää ja mahdollisesti myös ihmisen kaltaista elämää. Tämä vakaumus ei riipu siitä, mikä on elämän syntymisen mekanismi tai tie. Tieteellisesti tarkastellen kehityskululle ei voi osoittaa mieltä tai tarkoitusta, mutta minun maailmankatsomuksellinen mieleni näkee siinä tarkoitusta.

Joskus esitetään ajatus, että ns. makroevoluutio, lajien syntyminen toiseksi, olisi erityisen paheksuttava teoria. En tiedä miksi niin olisi. En näe Homo erectuksen kehittymistä Cro magnon ihmiseksi sen omituisempana kuin kehitysvaihetta, jossa nykyistä edellinen aurinko synnytti raskaita alkuaineita nykyisen aurinkokuntamme planeettojen käyttöön.

Vanhan testamentin sivuilla näkyy vaikea kaitselmuksen kriisi. Vanhan Israelin uskon mukaan Jumalan siunaus näkyy tässä elämässä. Jumalan siunaus näkyy omaisuutena ja jälkeläisenä, voisi sanoa ehkä että menestyksenä luonnonvalinnassa. Israelin uskoon ei sisältynyt käsitystä kuolemanjälkeisestä elämästä.

Ajatus joutui kriisiin. Profeettakirjat ja psalmit ovat täynnä surkeita kohtaloita. Hurskaat ihmiset joutuivat ahdinkoon. Missä oli Jumalan kaitselmus ja siunaus, kun uskollisuus Jumalaa kohtaan ei tuonutkaan hyvää elämää? Päin vastoin, monet ns. heittiöt ja jumalattomat menestyivät paljon paremmin ja heidän geeniperimänsä sen kuin runsastui. Mitä kaitselmusta ja siunausta se sellainen on! Jobin kirja on kysymyksen malliesimerkki. Hurskaan Jobin geeniperimä menettää sopeutumiskykynsä, kun kaikki jälkeläiset kuolevat. Jobin kaverit sanovat, että hän on itse aiheuttanut kaiken. Job itse syytti ympäristöolosuhteita ja vakuutti olevansa syytön huonoon osaansa.

Kaitselmus ja Jumalan huolenpito ei ollutkaan niin yksinkertainen asia kuin oli ajateltu. Profeetat ryhtyivät kertomaan, että Jumala ottaa lopulta hurskaat luokseen vaikka kuoleman takaa, on kuolleiden ylösnousemus! Sehän on kristinuskonkin syvin ajatus.

Jos siis on niin, että tässä maailmassa geeniperimän sopeutuvuudessa on tiettyä ennustamattomuutta, ei käsitys ole juutalais-kristilliselle luomisuskolle vieras tai outo. Jumalan kaitselmus ei ole sellaista, jolla voitaisiin ennustaa ihmisen kohtalo tai tietää se varmaksi. Edes ns. hurskaus ei kerro meille, miten jonkin ihmisen geenipankin käy. Voisi jälleen jopa ajatella päin vastoin. Ihmisen lisääntymispotentiaali ei ole syy pitää ihmistä tärkeänä tai arvostettavana. Kristinuskoon on rakennettu vahva ajatus, että myös luonnonvalinnan reunayksilöt ovat tärkeitä ja arvostettavia, oikeita ihmisiä. Tällä tavalla juutalais-kristillinen maailmankastomus hyväksyy olosuhteiden mielettömyyden ja haluaa ottaa sen tosissaan. Samalla irtaudutaan siitä, että olosuhteet tai luonnonvalinnan potentiaali määräisi elämämme arvon.


Elämän synty

Elämän synty on tieteelle vielä arvoitus. On tehty kokeita, joissa on saatu syntymään aminohappoja maapallon alkumeren keitosta vastaavissa olosuhteissa. Kun salamat välähtelevät ja molekyylit törmäävät, sanotaan sitäkin sattumaksi.

Kehitysoppia ei kannata haudata siksi, että se ei vielä pysty vakuuttavasti ilmaisemaan sitä, miten ensimmäinen elämä syntyi. Tieteen teoriat ja kokeet kehittyvät, ja siihenkin voidaan saada uutta valoa.

Kristinuskon kannalta merkitystä on sillä, että Jumalan luoma maailma on sellainen, että elämä sai mahdollisuuden. Maailmankaikkeuden rakenne on sellainen, että se mahdollisti maan kaltaisen planeetan syntymisen, ja siinä elämän syntymisen. Luomisuskon ydin on siinä, että maailma on tällaisena olemassa. Siitä seuraa, että myös eri kehitysvaiheet voidaan ymmärtää neutraalisti vain kehitysvaiheina. Kaiken ei tarvitse olla valmiina. Ihmisen ei tarvitse kävellä dinosauruksen kanssa. Maailmankaikkeus on alkuräjähdyksestä alkaen ollut sellainen, että elämän syntyminen on mahdollista. Teorioiden matemaattinen kauneus tuo elämälle mahdollisuuden.

Luominen vai evoluutio?

Vastakkainasettelun aika on ohi. Luominen ja evoluutio eivät ole vastakohtia. Luonnontiede kertoo, millainen maailma on ja miten se kehittyy. Uskonnollinen käsityksemme on maailmankatsomuksellinen. Se kertoo, mikä merkitys sillä kaikella on. Raamatun luomiskertomus ihmettelee elämän syntyä, ihmisen järkeä ja rakkautta. Niille se antaa arvon. Elämän synty tässä maailmankaikkeudessa voi olla tieteellisen selityksen ulkopuolella, siis tieteen sanoilla sanoen sattumaa.

Kreationistinen pyrkimys esittää maailmankatsomus tieteenä muistuttaa jotenkin marxismin yritystä puhua marxilais-hegeliläisestä dialektiikasta tieteenä. Aivan kuin marxilais-hegeliläinen yhteiskuntaluokkien dialektinen taistelu filosofisen tieteellisellä välttämättömyydellä johtaisi kommunistiseen yhteiskuntaan. Kyse oli maailmankatsomuksesta, ei tieteestä. Samoin on laita kreationismissa, joka ei tuo uusia havaintoja tieteen arvioitavaksi. Kreatismit tosin tekevät arvokasta työtä harrastaessaan tieteellisten teorioiden kritiikkiä. Sitä on tehtävä aina, mutta toki empiirisin perustein.

Teistinä olen sitä mieltä, että mikäli Jumala on olemassa ja Jumala on luoja, minulla on lupa nähdä kehityksessä tarkoitusta ja mielekkyyttä. Ei minun tarvitse sitä upottaa luonnontieteen teoriaan, eikä niin edes saa tehdä. Kyse on samasta maailmankuvan ja maailmankatsomuksen välisestä erosta, joka on tarpeen tehdä myös maailmankaikkeuden alkuperää pohdittaessa.

i Héru as elye!

Henri