Luominen ja tiede (osa 8) - Jumala koeputkessa

Viime aikoina on Suomessakin keskusteltu paljon, voiko Jumalan olemassaoloa testata tieteellisesti. Voidaan periaatteessa asettaa hypoteesi, että Jumala on luonnontieteellinen ilmiö, jota voidaan luonnontieteellisesti testata. Tällöin sanotaan, että Jumala on luonnontieteellinen hypoteesi.

Ajatus on joiltakin osin vanha. Jo antiikin kreikassa keskusteltiin, missä määrin Jumalan olemassaolo on luonnossa nähtävissä. Kristinuskoonkin kuuluu ajatus yleisestä ilmoituksesta, jonka mukaan Jumala on jollakin tavalla ymmärrettävissä kaikille, myös ilman erityistä ilmoitusta eli Raamattua. Käsitys yleisestä ilmoituksesta ei tarkoita sitä, Jumala olisi ihmisille ilmiselvä, eli todistettavissa oleva asia. Kosmologinen Jumalatodistus tosin lähestyy asiaa siten, että maailman olemassaolo olisi vahva perustelu ajatella, että Jumala on olemassa.

Uudestaan asian ovat tuoneet esille uusateistiset luonnontieteilijät, mm. Richard Dawkins ja Daniel Dennett. Heillä on ajatus siitä, että (a) Jumalaa voidaan testata, ja (b) uskonnon olemassaolo voidaan tyhjentävästi selittää evoluutiolla. Ajatuksen mukaan uskonto on tukenut ihmislajin selviytymistä. Uskonto on siis luonnonilmiö, jota voidaan tutkia ja selittää luonnonilmiönä.

On toki eri asia, että Jumala on luonnonilmiö kuin että uskonto on luonnonilmiö. Uskonnot ovat empiirisesti havaittavia asioita, ja niitä voidaan tietysti tutkia. Niillä on kehityskulkunsa. Juutalais-kristillisellä jumalakuvallakin on kehityskulkunsa. Uskontoja on tutkittu ja arvioitu omallaan tavallaan aina.

Tiede antaa tietoa Jumalasta?

Kuinka paljon silmin nähtävissä Jumala sitten on, tai pitäisi olla?

Kerrotaan, että ensimmäinen kosmonautti Juri Gagarin oli avaruuslennolta palatessaan sanonut, ettei nähnyt Jumalaa. Se oli ateistiselle neuvostoliitolle tärkeä ideologinen kommentti. Sen oli tarkoitus vahvistaa tieteellistä ateismia.

Jos olisin tuolloin elänyt, olisin osannut sanoa jo ennen Gagarinin lähtöä, että hän ei tule näkemään Jumalaa 300 km korkeudessa. Ajatus, että Jumala asuisi avaruudessa, on mielestäni jotenkin lapsellinen. Sellaisesta käsityksestä ei kuitenkaan ole loogisesti pitkä matka ajatukseen, että Jumalan pitäisi olla näkyvissä teleskoopilla, tai jotenkin muuten koeputkessa.

Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen (Vartija 5-6/2008) on kommentoinut yhdenlaista Jumala luonnonilmiönä -teoriaa. Hän lähtee liikkeelle Tuomas Akvinolaisen kosmologisesta jumalatodistuksesta, ja toteaa, että katoliseen teologiaan on kuulunut jonkinlainen Jumalan todistettavuuden ajatus. Pyysiäinen lainaa Tuomaan esittämiä Jumalan ominaisuuksia, joka erottaa Jumalan jokseenkin täysin empiirisestä maailmasta. Jumala on ruumiiton, Jumalalla ei ole luonnon ominaisuuksia, aksidenssaja, Jumala ei ole aineen ja muodon (forma - materia) yhdistelmä. Näillä määritelmillä Tuomas sanoi lähinnä sen, että Jumala on toisenlainen kuin empiirinen maailma, tai että Jumala ei ole tämän maailman kaltainen eikä sidoksissa tähän mailmaan. Jumalan olemuksesta voidaan puhua vain vertauksin ja analogioin.

Tämä ei ole erityisen hassua. Pyysiäinen kuitenkin tekee seuraavan päättelyketjun: (1) Se mikä on empiiristä todellisuutta, ei ole Jumala; (2) tiede lisää loputtomasti tietoamme empiirisestä maailmasta; ja (3) tiede sen vuoksi lisää tietoamme Jumalasta, eli siitä mitä Jumala ei ole. Lisäksi hän viittaa historialliseen perusteluun, että kristillinen teologia on muovautunut suhteessa tieteen kehitykseen niin, että teologiassakin Jumala on väistynyt yhä enemmän taka-alalle, pois tieteen tieltä. Tiede siis lisää tietoa Jumalasta niin, että Jumala väistyy aina tieteen tieltä.

On totta, että Jumalalla on aikojen saatossa selitetty paljon sellaista, mitä nykyään tiedämme luonnontieteellisenä ilmiönä. Tämähän on aukkojen Jumalan ongelma, josta olen aiemmin kirjoittanut. Kun ei ole tiedetty jonkin asian luonnetta, on se selitetty Jumalalla. Kun asian luonne on selvitetty, on Jumalan paikka väistynyt yhä kauemmas tuonpuoleisuuteen. Aukkojen Jumalaan uskominen vähentää vääjäämättä Jumalan "elintilaa". On vaarallista ankkuroida käsitystämme Jumalasta siihen, mitä emme (vielä) tiedä.

Tiede antaa uutta tietoa sikäli kuin jumalakäsitys on ankkuroitu käsitykseen aukkojen Jumalasta, eli siihen, miten Jumalan ajatellaan toimivan maailmassa. Pyysiäinen viittakiin yksinkertaiseen asiaan, että Jumalan olemassaoloa ei tarvita minkään fysiikan ilmiön tai biologian teorian selittämiseen. Näinhän varmasti on. Pohdin tosin, että olettaako arvostettu uskontotieteilijä, että mikäli Jumala olisi olemassa, maailman kulun pitäisi olla sellaista, että Jumalan toiminta olisi sen ilmiöissä jotenkin ilmeistä. Aivan kuin Jumalan sormi putkahtaisi arkiseen elämäämme, tai fysiikan laboratoriossa jumalallinen valo välähtäisi koeputkessa, kun banaanikärpäsiä risteytetään. Eihän niin tietenkään ole.

Jos ajatellaan, että Jumala oikeasti olisi olemassa, niin kuinka sen pitäisi maailmassa näkyä? Ilmeisesti jotenkin fyysisesti havaittavalla tavalla.

Olen lisäksi eri mieltä siitä, että luonnontiede lisäisi tietoamme Jumalasta, varsinkaan sellaista tietoa, joka auttaisi ratkaisemaan kysymyksen, onko Jumala olemassa vai ei. Tiede lisää tietoamme tästä maailmasta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se lisäisi tietoamme Jumalasta.

Käytän kahta kuvaa. Sallitaan hetkeksi pieni antropomorfinen mielikuva Jumalasta: Jumala on kuin pikkupoika, joka pitää maailmankaikkeutta käsissään kuin jalkapalloa. Ihmiskunta jalkapallon sisällä tutkii kosmosta. Kun ihmiskunnan käsitys jalkapallon sisäisistä asioista lisääntyy ja tarkentuu, lisääkö se tietoa pikkupojasta, joka pitää jalkapalloa käsissään? Mielestäni ei. Vaikka jalkapallon sisäinen maailma saataisiin kuinka tarkasti selville, ei se kerro pojasta oikeastaan mitään. Tiedon lisääntyminen lisää tuntemusta jalkapallosta, mutta ei sen pitäjästä.

Jos asian oikein yksinkertaistaa, niin pöydällä voisi katsoa omenaa ja appelsiinia. Kun tutkimme omenaa oikein tarkasti, lisääkö se tietoamme appelsiinista. (Unohdetaan tosiasia, että niillä on geneettisiä yhtymäkohtia ja yhtymäkohtien tuntemisella voisi päätellä jotakin myös toisesta). Mielestäni omenan tilaa tukimalla emme vielä saa tietoa appelsiinista. Ne ovat eri kohteita

Mielestäni luonnontieteellisen hypoteesin virhe on siinä, että se ajattelee Jumalan joko olevan läsnä tässä maailmassa jotenkin yliluonnollisella tavalla, tai sitten luonnon negaatio. Aivan kuin se mitä tiedämme omenasta, kertoisi sen mitä appelsiini ei ole. Eihän näin ole. Tietomme omenasta kertoo vain sen, mitä omena on.

Tietomme tästä maailmasta ei lisää tietoamme siitä, mitä Jumala ei ole. Se kertoo vain siitä, miten tämä maailma toimii luonnonlakiensa mukaan. Luonnonlait tosin viittaavat lähinnä fysiikan ja kemian alaan, koska muilla tieteen aloilla kausaliteetin ja tieteellisen selittämisen mallit ovat monimutkaisempia. Tästä on mielenkiintoinen professori Risto Saarisen artikkeli Kanava-lehdessä (Kanava 2/2009).

Ilkka Pyysiäinen on tietyllä tavalla oikeassa siinä, että kun keskustelemme Jumalan olemassaolosta, Jumalan määritelmä ja perustelu näyttää kulkeutuvan deistiseksi. Jumala on vain kaukainen ja tuonpuoleinen Jumala, joka ei vaikuta tähän maailmaan. Myönnän oikeaksi sen, että kun on kysymys Jumalan olemassaolosta, ja tarkastelu tapahtuu kovien luonnontieteiden näkökulmasta, perustelun luonne muuttuu deismin kaltaiseksi.

Viittaus deismiin on sikäli turhan vahva, että mielestäni voidaan mielekkäästi puhua vain siitä, vaikuttaako Jumala empiirisesti ja luonnontietein havaittavalla tavalla, eli luonnonlakeja rikkovalla tavalla. Luonnontieteilijälle toki kaikki vaikuttamismenetelmät ovat lähtökohtaisesti luonnontieteellisiä, tai niiden pitäisi olla sellaisia. Olen kuitenkin itse sitä mieltä, että vaikka olisimme yhtä mieltä siitä, että Jumala ei vaikuta maailmassa luonnontieteellisesti havaittavalla tai siitä poikkeavalla tavalla, se ei vielä tarkoita sitä, että Jumala olisi välttämättä vain deistinen Jumala.

Jumalan testaaminen

Vapaa-ajattelija Jussi K. Niemelä ja dosentti Tapani Hietaniemi kirjoittivat Kanava-lehdessä (Kanava 2/2009) vastauksen piispa Eero Huovisen kirjoitukseen uusateismista. Kirjoitus on luettavissa myös Niemelän virjassa.

Kirjoituksessa viitataan vahvasti Jumalaan luonnontieteellisenä hypoteesina. Kirjoituksen mukaan Lähi-idän monoteistisissa uskonnoissa väitetään Jumalasta (kohtuullisen oikein), että Jumala:

• a) on luonut maailmankaikkeuden - ja samalla luonut sen ihmiskunnan pelastusnäyttämöksi
• b) johtaa maailmankaikkeuden kehitystä
• c) sekä kaitselmuksena johtaa ihmiskunnan historiaa
• d) on ilmoituksessaan älyllisesti ja moraalisesti oikeassa
• e) on moraalin välttämätön lähde
• f) vastaa ihmisten rukouksiin.

Kirjoituksen mukaan kaikkia näitä väitteitä voidaan testata empiirisesti, ja on testatukin. Kirjoituksessa viitataan Victor J. Stangerin kirjaan, johon en ole tutustunut.

Rukouksen vaikuttavuutta on tutkittu tieteellisesti pätevillä kaksoissokkokokeilla. Rukouksella ei ole todettu olevan kausaalista suhdetta esim. paranemiseen. En tosin tiedä, miten tämä vaikuttaa kristilliseen rukouskäsitykseen, joka aivan yleisesti lähtee siitä, että Jumalaa ei voida pakottaa eikä käskeä. Aabrahamin uskonnoissa ei lähdetä siitä, että rukous olisi edes toteutuessaan asian kausaalinen syy, magiaa tai voimaa (may the force be you!). Jumala ei ole näiden uskontojen itseymmärryksen mukaan sellainen, että Jumalasta tulisi kuin vaikuttavia biljardipalloja rukousten yhteydessä. Rukouksen toteutumista voi tietyllä tasolla mielekkäästi testata, mutta siitä ei mielestäni voi tehdä sitä johtopäätöstä, että onko Jumala olemassa? Jumala voi olla olemassa riippumatta siitä, miten ihmiset kokevat rukouksiinsa vastatun. Aabrahamin uskontoihin liittyy vahva käsitys Jumalan suvereniteetista ja kaikkivaltiudesta, ja Jumala toimii ihmisiin nähden suvereenisti, vailla pakkoa.

Sen sijaan en pysty ymmärtämään, miten muita edellä mainittuja asioita voitaisiin pätevästi empiirisesti tutkia. Jo kohta (a) - luominen, lienee empiirisen todentamisen ulkopuolella. Kun Jumalan olemassaoloa ei voi empiirisesti tutkia, kuinka voidaan tutkia siitä loogisesti seuraavia asioita, jotka edellyttäisivät olemassaolon todentamista. Lisäksi etiikan ja moraalin kysymykset ovat ylipäätään sellaisia, joita on erittäin vaikea todistaa tieteellisesti oikeaksi. Vaikka eläisimme täysin uskonnottomassa maailmassa, kuinka jotkin moraaliset käsitykset voitaisiin osoittaa tieteellisesti pätevämmäksi kuin toiset? Mieleeni tulee kysymys, että olettavatko kirjoittajat jotakin sen kaltaista, että mikäli maailma olisi uskonnoton, kaikilla ihmisillä olisi omaksuttuna moraali, joka on tieteellisesti osoitettu päteväksi. Että olisi ylipäätään jokin tieteellisesti oikea moraali, joka tieteen kautta omaksuttaisiin tai voitaisiin todentaa. Tuskinpa viisaat miehet sellaista ajattelevat ja tulkitsen heitä vähän liikaa, koska sellainen olisi jokseenkin älytön ajatus. En kuitenkaan tavoita sitä, kuinka voitaisiin empiirisesti testata sitä, että Jumala esim. on moraalisesti oikeassa.

Luulen, että en ylipäätään tavoita sitä, mitä kirjoituksessa tarkoitetaan yllä mainittujen asioiden empiirisellä testaamisella. Pitäisi varmaankin lukea Stangerin kirja.

Kirjoittavat liittyvät Ilkka Pyysiäisen ajatukseen, että Jumala, joka ei selitä mitään empiirisessä maailmankaikkeudessa, on puhtaasti deistinen luomus, ja oikeastaan tehnyt jo ateistien työn eli osoittanut itsensä tarpeettomaksi. Jos Jumala ei selitä eikä vaikuta empiirisessä todellisuudessa, ei häntä oikeastaan ole tässä maailmassa. Jumala on silloin vain tuonpuoleisuudessa, ja saattaa, profeetta Elian pilkkaavin sanoin, olla halunsa mukaan nukkumassa tai tarpeillaan, eikä vaikuttaisi mitenkään tähän maailmaan.

Perusvirhe on mielestäni seuraava: jotta Jumala ei olisi deistinen Jumala, Jumalan pitäisi vaikuttaa tässä maailmassa empiirisesti havaittavalla tavalla. Joko olisi siis niin, että Jumala on vain deistinen, tähän maailmaan mitenkään vaikuttamaton, tai sitten on niin, että jos Jumala vaikuttaa (ei-deistinen), hän vaikuttaa luonnontieteellisesti havaittavalla tavalla tai jotenkin yliluonnollisen selittämättömästi, joka tapauksessa havaittavalla tavalla.

Luonnontieteellinen havaittavuus kaiketi tarkoittaisi kolmea vaihtoehtoa. Joko (a) näyttäisi tapahtuvan luonnonlakeja rikkovia tapahtumia, tai sitten (b) tapahtuisi jotakin sellaista, jota ei mitenkään voitaisi selittää, tai (c) koeputkessa näyttäisi hääräävän jonkinlainen Jumalan sormi. Jumala ikään kuin näyttäytyisi koeputkessa tai hiukkaskiihdyttimessä ohjaavan fysikaalisia prosesseja. Tämä jälkimmäinen ajatus lienee melko outo. Oletan, että ateistiset luonnontieteilijät odottaisivat sitä, että mikäli Jumala on olemassa ja vaikuttaa maailmaan, pitäisi havaita luonnonlakeja rikkovia tapahtumia. Tällainen odotus on kuitenkin melko vahvaksi viritetty, koska ei mielestäni ole olemassa erityistä syytä sille, että mikäli Jumala vaikuttaa maailmaan, sen pitäisi tapahtua luonnonlakeja rikkomalla. Olen jo aiemmin koettanut kuvata, että mikäli kaitselmuksellista ohjausta on olemassa, se tuskin tapahtuu luonnonlakeja rikkomalla. Kaitselmus tapahtuu siten, että vieressä oleva havaitsija ei välttämättä vakuutu Jumalan olemassaolosta.

On siis mielestäni aiheellinen kysymys, että minkälaisen pitäisi periaatteessa luonteeltaan olla luonnontieteellinen havainto, joka todistaisi Jumalan olemassaolon? Olisiko se luonnonlain puutetta, luonnonlain rikkoutumista, täydellistä sattumaa vai jämäkkään luonnonlain alaisuutta. Vai pitäisikö meidän löytää Hubblella Jumalan koti ja nähdä Jumalan kasvot. Millanen havainto puhuisi Jumalan puolesta, periaatteessa? Kysymys mielestäni palautuu uskonnonfilosofiseen todentamattomuuden ongelmaan.

[Lisäys: näyttää siltä, että uusateistien mielestä Jumalan olemassaolosta pitäisi seurata se, että maailma toimisi jotenkin poikkeavasti tai selittämättömästi. Jos maailma toimii luonnonlakien mukaan, tai maailman toiminta voidaan selittää, on se ateistien mukaan todiste Jumalan olemattomuudesta. Tämä oletus on perustelematon. Jos Jumala on olemassa, miksi maailma ei voi olla sellainen, että sillä on vahvat luonnonlait, joita ihminen voi ymmärtää.]

Oma monimutkaisuutensa asiaan tulee sitä kautta, että ihmisen jumalasuhteen keskiössä eivät yleensä ole luonnonilmiöt, vaan ihmisiin ja olemiseen liittyvät asiat. Risto Saarinen viittaa kirjoituksessaan osuvasti Platonin päätökseen juoda myrkkymalja. Ihmisten väliset syysuhteet, harkinta sekä hyvän ja oikeudenmukaisuuden kysymykset ovat paljon fysikaalisia ilmiöitä monimutkaisempia.

Monta teismiä?

Ilkka Pyysiäinen viittaa siihen, että teistiset uskomukset ovat erilaisia. Ei ole vain yhtä teismiä, vaan monta, ja ne ovat erilaisia. Myös kosmologi Kari Enqvist on viitannut tähän tosiasiaan yhtenä merkittävimmistä perusteista, miksi jumalauskoa on vaikea hyväksyä.

Pyysiäinen vetää tästä sikäli oikean johtopäätöksen, että erilaisten teististen järjestelmien kesken Jumalasta voidaan puhua kielellä, joka menee melko käsitteelliseksi, abstraktiksi. Mikäli teistien kesken haetaan yhteistä nimittäjää, jää melko tuonpuoleinen ja mauton, abstrakti Jumala, joka ei enää sano ihmiselle paljoakaan.

En pidä tätä kuitenkaan odottamattomana. On mielestäni melko tavanomaista, että kun erilaiset näkemykset kohtaavat, tai humanistinen tiede selittää erilaisia ilmiöitä, niiden takaa löytyvä rakenne ja yhteinen kieli on jonkinlainen metakieli. Se menettää välittömän yhteytensä tarkasteltaviin ilmöihin, mutta kertoo jotakin yhteisistä rakenteista ja päämääristä.

Noin muuten olen sitä mieltä, että teistit eivät ole keskenään yhtä yhteismitattomia kuin ateistinen keskustelu antaa olettaa. Yhden sortin teisti ei ole suhteessa toiseen teismiin samanlainen kuin teismin kieltävä ateisti. Juutalainen ei ole ateisti suhteessa muslimiin. Tällaisen lauseen merkityksen voi ymmärtää, mutta se ei ole samanlainen vaite kuin ateistin väite siitä, että hän on ateisti.

Teistien kesken voi mielekkäästi keskustella esim. luomisesta. Vaikka eri uskontojen jumalakuvat ovat erilaisia, usko luomiseen ei johda siihen, että olisin ateisti suhteessa islamin Jumalaan, tai hindulaisten Brahmaniin. Teistien kesken on luontevaa keskustella luomisesta.


Ristiriita tieteen kanssa?

Ilkka Pyysiäinen lopettaa artikkelinsa toteamukseen, että uskonnot rakentuvat uskomuksille, jotka ovat ristiriidassa tieteen kanssa. On hyviä syitä pitää tieteen käsityksiä oikeina ja uskonnon käsityksiä pääsääntöisesti virheellisinä.

Tällainen väite on pätevä vain, mikäli Jumalan ajatellaan toimivan empiirisessä maailmassa luonnontieteellisesti havaittavalla tavalla. Ehkä vähän hämmästelen, että miksi Jumalan ajatellaan toimivan siten, että sen pitäisi olla luonnontieteellisesti todennettavissa, tai toimivan niin, että luonnontiede selvästi näkisi jonkinlaisen fysikaalisen mekanismin aukon, jossa jokin "jumalan kaltainen" nähtävällä tavalla häärää.

Kreationismin malli

Jumala luonnontieteen hypoteesina -malli on luultavasti jonkin verran velkaa Yhdysvaltojen kristityille. Kreationistiset kristityt ja evidentialistisesti suuntautuneet älykkään suunnittelun teorian kannattajat ovat lanseeranneet ajatuksen, että kysymys Jumalan olemassaolosta on luonnontieteellisesti ratkaistavissa. Tällön oletetaan, että Jumalan olemassaolo on todistettavissa ja todennettavissa luonnontieteen keinoin.

On jossain määrin luonnollista ja ymmärrettävää, että luonnontieteilijät ja varsinkin ateistit vastaavat tällaiseen haasteeseen. Pidän haastetta melko helppona.

Harmillista on kuitenkin se, että tästä helposta nyrkkeilysäkistä on mitä ilmeisemmin juontunut yleisempikin käsitys, että kysymys Jumalan olemassaolosta ja luomisesta olisi helposti ratkaistavissa teleskooppiin tai koeputkeen katsomalla.

Lopuksi

Edelleen pidän pätevänä uskonnonfilosofista käsitystä, että sekä kysymys Jumalan olemassaolosta että vaikutuksesta maailmassa on periaatteeessa todentamaton asia ja mahdotonta osoittaa vääräksi. Kyse on hienosti sanottuna uskon verifioimattomuudesta ja falsifioimattomuudesta. Se pätee kaikkiin maailmankatsomuksiin.

Kun on kysymys luomisuskosta, emme ajaudu täyteen fideismiin, eli uskonnollisen ajattelun erottamiseen tieteestä. Sekä luomisuskon että tieteen lähtökohta on yhteinen havaittava maailma, ja se, että voimme siitä järjellisesti tehdä havaintoja. Vanhan testamentin luomiskertomuksen ihmiskäsityksen yksi korostus on se, että ihminen on Jumalan kuva, joka voi ymmärtää luojansa tarkoitusta ja luotua maailmaa.

Yhtä kaikki, olen sitä mieltä, että maailmankuvan ja maailmankatsomuksen erottaminen on pätevä tapa puhua tieteestä ja uskonnoista. Käsitys, että Jumala olisi luonnontieteellisesti todennettavissa oleva hypoteesi, olettaa Jumalan olevan liian yksioikoisesti sidottu luonnontieteellisesti havaittaviin vaikutusmekanismeihin. Tällöin oletetaan, että maailmankuva selittäisi maailmankatsomuksen pätevyyden.

Jos usko perustuisi luonnontieteellisesti todennettaviin asioihin, olisiko se ikinä ollut uskoa? Jumala luonnontieteen hypoteesina olettaa, että maailmankatsomuksellinen väite voitaisiin tuoda maailmankuvan kentälle absoluuttisesti todennettavaksi. Voisi kuvitella, että tällaisen oletuksen seurauksena esim. panteistiset uskonnot olisivat helpostikin todennettavissa vääräksi, koska ne jo lähtökohtaisesti ovat tämänpuoleisia. En kuitenkenkaan ole vielä tavannut perusteluja, joilla edes panteistiset uskomukset voitaisiin kumota empiirisen tieteen avulla.

(Tähtien sota -sarjan ensimmäinen osa, Pimeä uhka, kaiketi tarjoaa ratkaisun, jota ateistiset luonnontieteilijät odottavat. Siinähän jedien salainen voima osoittautuu mikro-organismiksi, midiklorianiksi, joka voidaan ihmisen verestä mitata. Voima on Tähtien sota - maailman keskeinen metafyysinen ilmiö, jonka avulla voi vaikuttaa fyysisiin asioihin ja paljastaa salattuja asioita. Voima on tässä maailmassa oleva, vähän hindulaistyyppinen panteistinen ilmiö, joka sitoutuu elämään. Pimeä uhka -elokuvassa immanenttinen metafyysinen Voima muuttuu empiirisesti havaittavaksi ja mitattavaksi. Samankaltainen todentaminen lienee ateististen luonnontieteilijöiden mielessä. Mielenkiintoista on, että midklorianeista ei Episodi I:n jälkeen puhuta mitään. Luonnontieteeksi muuttuva metafysiikka oli varsin epäonnistunut ajatus. Kyse on elokuvasta, mutta kertoo jotakin uskon ja tieteen suhteesta.)

i Héru as elye

Henri



Käytetty kirjallisuus

• Ilkka Pyysiäinen, Missä Hän on nyt?, Vartija 5-6 / 2008
• Risto Saarinen, Uskonto luonnonilmiönä, Kanava 2/2009
• Jussi K. Niemelä ja Tapani Hietaniemi, Uusateismin "uskontunnustus", Kanava 2/2009
  

Luominen ja tiede (osa 7) - Aivan alussa

Tässä kirjoituksessani esittelen lyhyesti paria teoriaa maailmankaikkeuden synnystä. En luultavasti esitä periaatteessa paljoakaan uutta. Käytän niitä kuitenkin esimerkkinä siitä, mitä luonnontieteen teorioista voi luomisuskon näkökulmasta ajatella.

[Luonnontieteilijät saattavat havaita tässä artikkelissa paljon tahattomia epätäsmällisyyksiä. Pyydän, että humanistille sitä jonkin verran sallitaan.]

Luomisuskon peruslähtökohta on maailmankuvan ja maailmankatsomuksen erottaminen toisistaan. Teoriat maailmankaikkeuden synnystä kuuluvat maailmankuvaan. Kristillisen luomisuskon maailmankatsomukseen kuuluu käsitys, että (a) Jumala on maailman luonut, ja (b) luomisen tarkoitus on hyvä. Tämä maailmankatsomus on siirrettävissä periaatteessa mihin tahansa maailmankuvan kehittyneeseen vaiheeseen. Voidaan ehkä ajatella, että maailmankuva todistaisi tuonpuoleisuuden, transsendenssin, hölynpölyksi, mutta uskonnonfilosofisesti ajatellen se tuntuu kaukaiselle mahdollisuudelle.

Suomalaisessa keskustelussa ateistisia näkökantoja esittäneet ihmiset edustavat varsin usein näkemystä, että kysymys Jumalasta on maailmankuvaan liittyvä asia, ja siten empiirisesti näytettävissä vääräksi tai oikeaksi. Kysymys Jumalasta luonnontieteellisenä hypoteesina on mielestäni melko outo ajatus. En käsittele sitä tässä, mutta ehkä joskus myöhemmin. Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että empiirinen tiede on jumalauskoon tai ateismiin nähden neutraali väline, joka ei sellaisenaan vie kumpaankaan suuntaan. Usko Jumalaan ja ateismi ovat tulkinnallisia, maailmankatsomuksellisia asioita.

Alkuräjähdys - big bang

Nykyisen kosmologian mukaan maailmankaikkeus on syntynyt alkuräjähdyksessä n. 13,7 miljardia vuotta sitten. Maailmankaikkeus laajenee. Se voidaan havaita galaksien lähettämän valon punasiirtymästä. Ympäröivä avaruus etääntyy meistä. Maailmankaikkeuden laajenemista ja välimatkoja koskevasta tiedosta voidaan laskea taaksepäin, että 13,7 miljardia vuotta sitten maailmankaikkeuden aine ja energia oli pakkautuneena yhteen pisteeseen. Koko avaruus, aine, energia ja aika oli tuolloin yhdessä pisteessä. Pisteen ulkopuolella ei ollut paitsi ainetta ja energiaa, ei myöskään luonnonlakien muodostamaa avaruutta.

Kun aine ja energia pakkautuu yhteen pisteeseen, se kuumenee. Maailmankaikkeus oli alussa hyvin kuuma, ja on sen jälkeen sekä laajentunut että jäähtynyt. Yhtäältä pakkautuneen energian räjähdysvoima on pakottanut sen laajenemaan, toisaalta aineen perusvuorovaikutus, painovoima, pyrkii pitämään aineen yhdessä ja vastustaa laajenemista.

Kosmologian eräs tärkeä kysymys on koskenut sitä, laajeneeko maailmankaikkeus ikuisesti, vai riittääkö maailmankaikkeuden massan aiheuttama painovoima pysäyttämään laajenemisen. Luonnontieteessä puhutaan siitä, mikä on kosmologisen vakion suuruus, koska se määrää maailmankaikkeuden kohtalon. Negatiivinen kosmologinen vakio johtaa painovoiman yliotteeseen, ja lopulta maailmankaikkeus romahtaa jälleen kasaan.

On kuitenkin havaittu, että maailmankaikkeus laajenee edelleen. Laajeneminen ei kuitenkaan hidastu, vaan päin vastoin kiihtyy. Kosmologinen vakio on siis lähellä nollaa, mutta positiivinen. Maailmankaikkeuden kohtalo näyttää olevan ääretön laajeneminen, jolloin lopulta kaikki aine ja energia hiipuu harvenemalla jättimäiseen kosmokseen. Maailmankaikkeuden loppu on äärettömän laaja ja kylmä. Lienee niin, että maailmankaikkeus ei energiatiheytensä suhteen ole sykkivä. Maailmankaikkeus ei räjähdä ja supistu, räjähtääkseen jälleen uudelleen.

Singulariteetti

Alkuräjähdysteorian teoreettinen alkupiste on äärettömän tiheään pakkautunut maailmankaikkeus, jonka läpimitta on nolla. Tätä kutsutaan singulariteetiksi. Singulariteetti on lähinnä teoreettinen käsite, koska siinä ei päde mikään tunnettu luonnonlaki. Singulariteetin tiheys on teoreettisesti ääretön. Heisenbergin epätarkkuusperiaate estää luomasta mitään erityistä fysikaalista teoriaa tällaisista olosuhteista. Kyse on kuin absoluuttisesta nollapisteestä, jota koskaan ei voida saavuttaa.

Fysikaaliset teoriat eivät pidä singulariteetista. On kuitenkin oletettu, että mustien aukkojen keskustassa olisi singulariteetti. Nykyvälinein ei kuitenkaan tiedetä, millaiset olosuhteet mustassa aukossa on.

Inflaatioteoria

Nykyisessä kosmologiassa on vallalla teoria, että hyvin varhaisessa maailmankaikkeudessa kuuma ja laajeneva maailmankaikkeus on syntynyt erittäin nopeasti laajanevasta kylmästä maailmankaikkeudesta. Tätä kutsutaan inflaatioteoriaksi. Teorian mukaan aivan aluksi olisi ollut eräänlainen energeettinen kenttä, inflaatiokenttä, joka olisi kenttänä sisältänyt kaiken kosmoksessa olevan energian. Energia ei kuitenkaan ollut ainetta eikä sähkömagneettista säteilyä, vaan aivan muuta olomuotoa. Maailmankaikkeudessa ei olisi ollut tällöin tuntemaamme ainetta ja energiaa, vaan pelkästään kyseinen kenttä. Kentän luonnetta ei tarkemmin tunneta, mutta ns. Higgsin kenttä on eräs tarjokas inflaatiokentäksi.

Alussa maailmankaikkeus oli ensin laaja ja kylmä. Oli vain kyseinen laajeneva kenttä ilman ainetta ja säteilyä. Kenttää kutsutaan inflaatiokentäksi, koska sen aikana maailmankaikkeus laajeni erittäin voimakkaasti, yli valon nopeudella. Tavattoman lyhyessä ajassa, sekunnin mitättömässä murto-osassa, maailmankaikkeus oli galaksin kokoinen. Laajenemisen aikana kenttä purki energiaansa, ja purkamisen lopputuloksena oli tuntemamme kuuma aineen ja energian muodostama maailmankaikkeus. Kyseessä on eräänlainen olomuodon muutos, jossa kenttä vapauttaa energiaansa toisenlaiseen muotoon. Vähän kuin lämmin vesi jäähtyessään luovuttaa energiaa ja lopulta jäätyy.

Inflaatioteoria on sikäli mielenkiintoinen, että sen luonteesta ei ole minkäänlaista käsitystä. Inflaatiovaihe kuitenkin selittäisi monta nykyiselle maailmankaikkeudelle ominaista asiaa. Tällaisia ovat maailmankaikkeuden avaruudellinen litteys ja "tasakoosteisuus". Alkuräjähdyksen olisi myös pitänyt tuottaa suuri määrä erittäin raskaita hiukkasia, joista ei ole havaintoa. Inflaatioteorian empiirisenä lähtökohtana on nykyisin havaittava maailmankaikkeus. Pelkkä alkuräjähdys toisi monta ongelmaa, jotka voidaan selittää pois, mikäli maailmankaikkeus on alkuvaiheessa käynyt läpi erittäin nopean laajenemisen. Kyseessä on teorianmuodostus, jossa itse ilmiöstä ei ole juuri muuta empiiristä näyttöä kuin nykyisen maailmankaikkeuden ominaisuudet, eli havaittava maailmankaikkeus.

Inflaatioteorian logiikka on seuraava:

• Maailmankaikkeus nykyään on avaruudeltaan litteä, tasakoosteinen ja vailla raskaita hiukkasia


• Tuntemillamme luonnonlaeilla on erittäin vaikea selittää, miksi maailma on tasakoosteinen, miksi avaruudellinen kaareutuminen on niin lähellä litteää ja miksi siinä ei ole raskaita hiukkasia, edellyttäen että maailma on alussa ollut hyvin kuuma ja tiheä singulariteetti.


• Alkuräjähdyksestä muovautuisi tuntemamme kaltainen maailmankaikkeus, mikäli alkuräjähdyksen alussa on ollut tavanomaisia fysikaalisia olosuhteita huomattavasti nopeampi laajenemisen vaihe.

Inflaatioteoria on otettu erittäin hyvin vastaan. Siitä on tullut tavanomainen ja yleisesti hyväksytty osa kosmologian kehitystä kuvaavaa teoriaa.

Luonnontieteilijät eivät luultavasti pidä ajatuksesta, mutta kyseessä on loogisesti jossain määrin samankaltainen ajatus kuin älykkään suunnittelun teoriassa. Älykkään suunnittelun teorian mukaan oletus älykkäästä suunnittelijasta selittää sitä, miksi maailmankaikkeus on tällainen kuin havaitsemme. Kyse on ns. antrooppisesta periaatteesta: miksi maailmankaikkeus on sellainen, että elämää on voinut syntyä.

Inflaatioteoria on luonnontieteen vastaus siihen, miksi maailmankaikkeus on sellainen kuin on. Inflaatioteorian taustalla on matemaattinen malli ja käsitys havaittavista luonnonlaeista. Sikäli sen taustalla on lujaa havaintoaineistoa nykymaailmasta ja näistä ominaisuuksista laskettuja malleja siitä, millainen maailmankaikkeus olisi pelkän alkuräjähdyksen voimasta. Inflaatioteoria sanoo lähinnä sen, että maailmankaikkeus syntyy nykyisen kaltaiseksi, mikäli oletetaan valtavan nopea ja äkillinen laajeneminen aivan maailmankaikkeuden alussa. Siitä ei kuitenkaan ole havaintoa, eikä oikeastaan muutakaan käsitystä, mitä se on.

Empiirisesti ajatellen älykkään suunnittelun teorian hypoteesi ei ole juuri kummempi. Siinäkin on lähtökohtana nykyinen maailmankaikkeus, ja kysymys, kuinka maailma on muotoutunut tuntemamme kaltaiseksi. Älykkään suunnittelun teoria tahtoo sanoa, että älykäs suunnittelija selittäisi tuntemamme maailman sellaisena kuin se nyt on.

Inflaatioteoria osoittaa, miten vahvoja teoreettisia lähtökohtia tieteellinen kosmologia voi omaksua, mikäli ne selittävät maailmankaikkeutta ja ovat luonteeltaan tämänpuoleisia. Näin on siitä huolimatta, että itse inflaatiokenttä ei perustu empiiriselle havainnolle. Inflaatiovaiheen selittävä voima on kuitenkin vahva. Älykkään suunnittelun teorian kuvaama älykäs suunnittelija on muutoin aivan yhtä vahvoin empiirisin todistein osoitettu selitys kuin inflaatio, paitsi että se on tuonpuoleinen selitys. Siksi se ei voi olla tieteellinen teoria. Tosin myönnän, että myös oma mieleni janoaa paljastaa asialle tämänpuoleinen mekanismi, mikäli se vain on löydettävissä.

(Inflaatioteorialla on luultavasti yksi empiirinen havaintoperuste. Inflaatioteoria ennustaa, että kentän purkautumisen aikoihin syntyvässä aineessa on kvanteista johtuvaa epätäsmällistä jakautumista. Tämän pitäisi näkyä kosmisessa mikroaaltotaustassa fraktaalin kaltaisena lämpötilaerojen vaihteluna, jossa on sisäkkäisiä hyvin pieniä lämpötilaeroja. Havainnot mikroaaltotaustasta ilmeisesti tukevat sitä, että mikroaaltotaustassa on pieniä lämpötilaeroja, ja ne ilmeisesti sopivat teoriaan inflaatiokentästä. Mikroaaltotaustan lämpötilaerot ovat sikäli varsin odotettu tulos, että se lähinnä toteaa vain sen, että 380.000 vuotta sitten, eli mikroaaltotaustan synnyn aikoihin, kosmoksessa oli aineen ja energian tihentymiä. Se on hyvin odotettavaa, koska näistä tihentymistä ovat syntyneet nykyiset aineen tihentymät, galaksit ja galaksijoukot. En siis osaa arvioida sitä missä määrin mikroaaltotaustan lämpötilaerot ovat todiste nimenomaan inflaatioteorian mukaisesta inflaatiosta. Ne ovat kuitenkin todiste aineen pienen pienestä kasautumisesta jo silloin kuin mikroaaltotausta syntyi. Todiste on odotettu, koska kosmoksessa on aineen tihentymiä. En pysty ottamaan kantaa siihen, miksi kvanttiporeiluun liittyvä epätasainen aineen jakautuminenon mahdollista nimenomaan inflaatioteoriassa eikä perinteisessä alkuräjähdysteoriassa ilman inflaatiota. Ongelma on tavallaan kahtalainen: yhtäältä maailmankaikkeus on isotrooppinen, tasaisesti jakautunut, mutta aineen jakautumisessa on kuitenkin sellaista epätasaisuutta, että on voinut syntyä paikallisia aineen ja energian keskittymiä. On siis aineen ja energian keskittymää, mutta vain vähän ja sopivasti!)

Inflaatioteorialla on eräs bonus. Se selvittää myös singulariteetin ongelman. Mikäli inflaatioteoria on totta, aivan alussa kaikki aine ja energia ei ollut yhdessä pisteessä, vaan alussa oli inflaatiokenttä. Kenttä oli kuin aineeton energian olomuoto, joka laajetessaan purki energiaansa aineeksi ja energiaksi, ja sai syntymään kuuman maailmankaikkeuden. Siinä vaiheessa avaruudella oli jo mittaa. Näin selvitään matemaattisesti vaikeasta tilanteesta, että kosmoksen tulisi olla aineena ja sähkömangneettisena säteilynä pakattuna äärettömään tiheään pisteeseen. Inflaatio ratkaisee sekä havaittuja että teoreettisia ongelmia. Vaikeus on vain siinä, että inflaatiokenttä on varsin teoreettinen konstruktio.

Pre big bang

Teoreettisesti on mahdollista tarkastella, mitä oli ennen alkuräjähdystä ja inflaatiota. Teoriat perustuvat ennen kaikkea matemaattisten mallien hyödyntämiseen.

Säieteoriaoissa esiintyy kuuman ja laajenevan maailmankaikkeuden matemaattisena ratkaisuna malli, jossa maailma on syntynyt hyvin harvasta avaruudesta, joka romahtaa kasaan kohti singulariteettia (Enqvist: Kosmoksen hahmo, 2003).

Mallin mukaan avaruus on ennen alkuräjähdystä erittäin harva, lähes tyhjä aineesta. Harva avaruus hitaasti romahtaa kasaan (syystä jota en tiedä). Kun se romahtaa, säieteorian mukaan romahtaminen pysähtyy blanckin mittaan. Tällöin ainesäikeiden ominainaisuudet estävät romahtamisen singulariteettiin asti ja avaruus ikään kuin ponnahtaa takaisin kuumana ja laajenevana. Kylmästä ja harvasta avaruudesta romahtaa kasaan ja ponnahtaa kuumaa avaruutta.

Humanistin mieleni ei pysty ymmärtämään, millainen on harva ja romahtava avaruus. Ymmärrän ajatuksen, että painovoiman vaikutuksesta maailmankaikkeus alkaa supistumaan ja siten romahtamaan, mutta en tiedä, miten harva avaruus romahtaa. Se ei nyt kuitenkaan ole pääasia. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että mikäli nykyinen maailmankaikkeutemme jatkaa kiihtyvää laajenemistaan ja lopulta laajenee mittaamattoman harvaksi ja kylmäksi, kyseessä on loputon prosessi. Sen ei teoreettisesti odoteta, äärettömän harvanakaan, ryhtyvän jollakin tavoin romahtamaan uudelleen kasaan.

On kuitenkin matemaattisesti mahdollista, että ennen nykyisen maailmankaikkeutemme laajenemisvaihetta avaruus on ollut toisessa muodossa, äärettömän harva ja romahtava, ja on jonkinlaisen romahtamisvaiheen kautta aloittanut nykyisen laajenemisen juuri ennen päätymistään singulariteetiksi.

Vuonna 2006 on kyetty luomaan matemaattinen malli, kuinka tuntemamme kosmoksen aine ja energia käyttäytyvät kvanttitasolla, kun lähestytään maailmankaikkeuden alkua. (Ks. uutinen täältä!) Yleinen suhteellisuusteoria ei pysty ennustamaan tapahtumien kulkua siinä vaiheessa, kun avaruus oli vielä hyvin pieni. Tällöin astuvat voimaan kvanttimaailman ilmiöt. Kvanttimekaniikkaa ja suhteellisuusteoriaa on pyritty yhdistämään kvanttigravitaatioteorialla.

Mallin mukaan lähellä singulariteettia tapahtuu eräänlainen kvanttipomppu. Malli kuvaa myös kvanttipomppua edeltävän aika-avaruuden geometrian. Sen mukaan ennen alkuräjähdystä on olemassa gravitaation voimasta luhistuva maailmankaikkeus, joka luhistuu lähelle singulariteettia. Sen jälkeen, kvanttivaiheessa, tapahtuu pomppu, jossa painovoiman vetovoima muuttuu hylkiväksi. Ei synnykään singulariteetti, vaan uudelleen laajeneva maailmankaikkeus. Malli kuvaa sitä, että nykyisen kaltainen maailmankaikkeus voi nykyisen teoreettisen tiedon mukaan syntyä kokoonvetäytyvästä, supistuvasta maailmankaikkeudesta. Edeltävän maailmankaikkeuden aika-avaruuden geometria voidaan laskea.

Malli on sikäli mielenkiintoinen, että se todistaa matemaattisen menetelmien vahvuuden. Itse asiassa siinä ei ole paljonkaan uutta. On jo pitkään uumoiltu, että sykkivä maailmankaikkeus on mahdollinen. Minulle jää mallista ilmeinen kysymys, että jos aikaisempi maailmankaikkeus romahti kasaan, eli sen kosmologinen vakio oli negatiivinen, miksi nykyisen maailmankaikkeuden kosmologinen vakio on positiivinen. Ainetta ja energiaa kun ei pitäisi missään vaiheessa hävitä. Vaikka malli on aito, se synnyttää tuntemamme kaltaisen maailmankaikkeuden, se ei kaiketi kuvaa sellaista maailmaa, josta omamme on syntynyt. Oman maailmankaikkeutemme eräs vaikeus on siinä, että koska kosmologinen vakio on positiivinen, sykkivä maailmankaikkeus ei liene teoreettisestikaan mahdollinen.

Pre big bang ja luomisusko

Pitkään on ajateltu, että alkuräjähdyksen singulariteetti on kaiken tieteen loppu. Niin ei ole. On olemassa perusteltuja syitä olettaa, että kosmos ei koskaan ollut singulariteetti, tai ei ainakaan niin suoraviivaisella tavalla kuin on ajateltu. Perustelut ovat matemaattisia malleja, joihin on istutettu tietämyksemme aineen käyttäytymisestä ja luonnonlaeista. Tietokoneet ja tietokoneavusteinen mallinnus ovat näiden matemaattisten välinteitten edellytyksenä.

Kristityille alkuräjähdys on tarjonnut helpon tavan liittyä luonnontieteeseen. Luomisusko, luominen tyhjästä (creatio ex nihilo), on ollut helppo liittää alkuräjähdykseen, jota ennen ei ollut mitään. Toki tämäkin on ollut maailmankatsomuksellista tulkintaa, mutta liittyminen on ollut helppoa. Liittymisen alkukohta on jo alkurähdysteorian alussa. Teorian isä Georges Lemaitre itse ajatteli, että alkuräjähdys tarjoaa välineen ajatella, miten Jumala on maailman luonut.

Matemaattisilla malleilla on mahdollista luoda näkymiä siihen, mitä on voinut olla ennen alkuräjähdyksen mukaista viimeistä tiivistä nollakohtaa. Inflaatioteorian mukaan alussa ei ollut ainetta, oli vain eräänlainen energeettinen kenttä, joka purkautui hiukkasiksi ja sähkömagneettiseksi säteilyksi. Säieteorian mukaan on voinut olla hyvin harva ja hiipuva maailmankaikkeus, joka käpertyy kokoon ja purkautuu alkuräjähdyksenä. Uusimman mallinnuksen mukaan taustalla voi olla painovoiman vaikutuksesta romahtava universumi.

Näyttää siltä, että näitä alkuräjähdyksen taakse kurkistavia malleja halutaan käyttää myös ateismin välineenä. Ajatus on, että alkuräjähdyskään ei edellytä Jumalan olemassaoloa, vaan sekin voidaan selittää aikaisemmalla vaiheella. Varmaankin on niin, että nykyisen laajentumisvaiheen alkuun päästään kurkistamaan entistä tarkemmin. Matemaattisiin malleihin on syytä suhtautua riittävällä kriittisyydellä, mutta se ei ole luomisuskon kannalta olennaisinta. Ei ole tarvetta eikä syytä mitätöidä matemaattisilla malleilla toimimista.

Peruskysymys on, miksi mitään on olemassa. Olemassaolo vaatii selityksen. Saatan tulkita Raamatun kirjoittajien olotilaa aivan liikaa, mutta Jumalauskon taustalla lienee mitä luultavimmin yksinkertainen kysymys siitä, että mistä maailmamme on tullut, miksi se on olemassa. Kysymys Luojasta ei edellytä uskon ilmoitusluonnetta, vaan on jokaisen silmien edessä, joka aamu. Raamatun luomiskertomuskaan ei julista, että tiesittehän että Jumala loi maailman, tiesittehän varmasti. Luomiskertomus kuvaa maailman sellaisena kuin se siihen aikaan ajateltiin olevan, ja toteaa yksinkertaisesti: alussa Jumala loi. Jumala on Raamatun mukaan hienosti sanottuna maailman alkusyy, prima causa.

Kysymys maailman alkusyystä ei ratkea siihen, pystymmekö kurkistamaan laajenevan alkuräjädyksen taakse vai emme. On ehkä vähän harmillista sanoa, mutta kysymys vain siirtyy toisaalle: mistä inflaatiokenttä tuli; mistä tuli se onnettoman harva ja hiipuva, kokoon kääriytyvä maailmankaikkeus; tai mistä tuli se universumi, joka painovoiman vaikutuksesta romahti kasaan ennen nykyistä laajenemista. Perinteinen prima causa -ajatusta vastaan suunnattu perustelu on ollut, että maailmankaikkeus voi olla sykkivä ja syklinen. Vaikka niin olisi, vaikka nykyistä maailmaamme ennen olisi ollut ääretön määrä universumeja, silti kysyn, miksi mitään on olemassa. Tyhjästä kun ei paljoa synny, ei ainakaan nykytutkimuksen valossa.

Joku voi kysyä, miksi tällä tavalla yksinkertaisia asioita pitää sanoa. Ateistissävyinen, luonnontieteeseen nojautuva luomisuskon kritiikki olettaa usein, että tässä maailmassa pitäisi olla havainnoin näytettävä Jumalan kokoinen aukko, jotta luomisusko voisi olla varteenotettava vaihtoehto.

Jos Jumala on luonut tämän maailman, miksi havaittavassa maailmassa pitäisi olla jokin erityinen salaisuuksien graali, jonka löytyessään kaikki ymmärtäisivät olevan jotenkin omituinen ja erityinen, ja joka selittäisi kaiken kulun. Miksi sen pitäisi olla tämän maailman osa? Uskallan sanoa, että sellaista graalia ei tästä maailmasta löydy.

Kaikki mallit ja tietomme perustuvat siihen, millainen nykyinen maailmamme on. Myös luomisusko perustuu siihen, millainen maailmamme on, ja että se on olemassa. Tämä on ehkä liian yksinkertainen lähtökohta. Luomisusko ei ole kiinnostunut sellaisesta kritiikistä, joka perustuu tietomme lisääntymiseen tästä maailmasta. Tiedon lisääntyminen on erittäin hyvä asia, eikä usko Luojaan perustu tietämisen aukkoon, vain siihen, että olemme olemassa. Luomisen lähtökohta on se, mitä on, ei se, mitä emme tiedä.

i Héru as elye!

Henri

Luominen ja tiede (osa 6) - Todistuksen taakka

Luomisuskon ja tieteen välillä vallitsee eripura todistamisen taakasta. Jos Jumala on olemassa, kenen se pitäisi todistaa ja millä tavalla? Normaali tieteellinen todistamisen taakka kulkee siten, että joka väittää jotain, pitää todistaa väitteensä. Väitteen kohteena voi yleensä olla vain positiivinen propositio, väitelause, jossa jotakin väitetään olevaksi tai väitetään jonkinlainen seuraussuhde. Tyypillisiä propositioita voisivat vaikka olla, että "jääkaapissa on maitoa", tai että "maito on valkoista", tai että "maidossa on ihmisen käytettävää energiaa".

Kielteisen proposition tilanne on vähän vaikeampi. On mahdollista osoittaa, että jollakin asialla ei ole yhteyttä johonkin, mutta se on jo paljon vaikeampaa. On nimittäin joskus vaikea tietää, onko kaikki mahdolliset vaikutusmekanismit otettu huomioon. Väitteen "jääkaapissa ei ole maitoa" voisi tutkia avaamalla jääkaapin, mutta samalla pitäisi ottaa kantaa, tutkitaanko maitotölkkiä vai molekyylitasoa. Tulokseksi voitaisiin antaa, että näytteissä ei havaittu jälkiä maidosta, mutta tuloksen pätevyys riippuisi näytteitten kattavuudesta. Jääkaapin maidottomuutta voisi edelleen epäillä, mikäli yksikin maitopreteiinimolekyyli riittäisi myönteiseen vastaukseen. On siis huomattavan vaikeaa todistaa, että jossakin ei ole jotakin, tai että asia X ei vaikuta asiaan A.

Jos väitämme, että Jumala on olemassa, pitäisi se periaatteessa olla helposti näytettävissä. Todisteeksi riittää riittävän moni toisistaan riippumaton havaintotulos. Jos taas väitämme, että Jumala ei ole olemassa, tavallaan riittää, että Jumalaa ei havaita missään, eikä Jumalasta näytä olevan havaittavia vaikutussuhteita.

Tällaisessa ajattelussa on kristinuskon lähtökohdista yksi vaikea ongelma: todistamisen taakka ja todistamisen tapa määritellään silloin luonnontieteellisellä tavalla. Luonnontiede tutkii, kuten tiedämme, empiiristä, havaittavaa maailmaa. Kristinuskon Jumala ei kuitenkaan ole osa empiiristä maailmaa. Kristinuskon oman itseymmärryksen mukaan Jumala on täysin transsendenttinen, tuonpuoleinen. Jumala ei ole eikä asu tässä maailmassa, eikä Jumalaa saa koeputkeen.

Kun moni ateistissävytteinen luonnontieteilijä tuskailee, että Jumalasta ei ole kertakaikkisen mitään havaintoa missään, eikä mikään viittaa Jumalan olemassaoloon, ovat he tehneet aivan oikean johtopäätöksen myös kristinuskon omasta itseymmärryksestä käsin. Moni kristillinen teologi on ajatellut, että Jumalasta on kosmoksessa jälkiä, viitteitä, mutta nämä jäljet eivät ole vääjäämättömiä todisteita, eivät ainakaan luonnontieteellisiä, empiirisiä havaintoja, jotka johtaisivat sen kaltaiseen lopputulokseen kuin että "havaitsimme Jumalan" tai "Jumala vaikutti asian X".

Kuinka asetetaan todistamisen taakka silloin kun asia ei ole empiirisesti havaittavissa? Koko ajatus todistamisen taakasta on jossain määrin mieletön aina kun ollaan maailmankatsomusten äärellä. Ymmärtääkseni uskonnonfilosofit ovat oikeassa sanoessaan, että kysymys Jumalan olemassaolosta on todistamaton, sekä verifioimaton että falsifioimaton asia. Sama koskee kaikkia maailmankatsomuksia, myös ateisimia. Jumalan olemassaoloa ei voi osoittaa myöskään vääräksi. Yhteiskuntapoliittisesti voisi kysyä, että että onko kokoomus vai sosiaalidemokraatit oikeassa, tai todistaisiko joku meille, kumpi on oikeassa. Toki sekä kokoomuksen että sosiaalidemokraattisen puolueen olemassaolo voidaan todistaa, mutta itse maailmankatsomuksen todentaminen oikeaksi on mahdotonta.


Kosmologinen jumalatodistus

Jumalan olemassaolosta on esitetty lukuisia jumalatodistuksia. Perimmäinen kysymys on, miksi mitään on olemassa. Tämähän on myös kysymys, johon luomisusko vastaa. Filosofisesti tarkastellen luomisuskon vastaus on esitetty kosmologisessa jumalatodistuksessa. Osittain myös älykkään suunnittelun teoria palautuu kosmologiseen jumalatodistukseen. Kosmologisen jumalatododistuksen klassinen muotoilija on Tuomas Akvinolainen.

Kosmologisen jumalatodistuksen mukaan kaikella on syy. Myös maailman olemassaololla on syy, jonkinlainen alkusyy (prima causa). Tuomaksen mielestä alkusyy on olemassa, ja tämä syy on Jumala. Tuomas Akvinolainen käytti käsitettä kontingenssi. Kontingentti on asia, joka ei ole välttämätön eikä pysyvä. Koska tämä maailma on kontingentti, ei-välttämötön, muuttuva, eikä pysyvä, tarvitaan alkusyy, joka on ei-kontingentti, eli välttämätön ja pysyvä. Jumala on se, jota kutsutaan ei-kontingentiksi alkusyyksi.

Kosmologinen jumalatodistus ei ole filosofisesti pätevä. Se ei siis aukottomasti ja vääjäämättömästi todista, että Jumala olisi olemassa. Todistuksen ilmeinen virhe on se, että ei voida todistaa sitä, etteikö kontingenttien syiden ikuinen jatkumo voisi olla mahdollinen. Toisin sanoen, voi hyvin olla niin, että muuttivien ja tilapäisten asioiden syy-seuraus -ketju jatkuu ikuisesti. Kukin välivaihe on tilapäinen, mutta katkeamatontä ääretöntä ketjua ei voida osoittaa mahdottomaksi.

On tietysti myös mahdollista, että vaikka ensimmäinen syy olisikin olemassa, sen ei millään filosofisella välttämättömyydellä tarvitsisi olla Jumala. On periaatteessa mahdollista, että alkusyy on tämänpuoleinen, maailmankaikkeuden sisäinen asia. Vaikka se olisikin havaittavan kosmoksen ulkopuolinen asia, alkusyyn ei silti tarvitse olla se mitä kutsumme Jumalaksi. Prima causa -todistuksen ei sen vuoksi tarvitsisi olla ateistillekaan välttämättä paha painajainen, mutta paljon ruutia siihen on laitettu.

Kausaalisuhteen pätevyys

Luonnontieteen ja luomisuskon kannalta keskeinen kosmologisen jumalatodistuksen ongelma koskee kausaalisuhteen pätevyyttä. Voisimme olla kuin kuin Matrix-elokuvan Merovingi, joka rakentaa koko olemassaolon perustan syyn ja seurauksen laille, ja katsoo deduktiivisesti, mikä on kaiken syy ja mihin se johtaa.

Filosofi David Hume osoitti suhteellisen pätevästi 1700-luvulla, että kausaalisuhdetta ei voi todistaa. Merovingi hävisi jo ennen aloittamistaan, vai kuinkahan on?

Biljardi on kaikkien kausaalisuhteiden oppitunnin isä ja äiti. Biljardin pelaaminen edellyttää vahvaa vakaumusta siihen, että tietynlainen lyöntipallon lyönti vaikuttaa kohdepalloon juuri tietyllä tavalla, ja saa muut pallot kulkemaan juuri siten voisi kausaalisesti odottaa. Biljardin menestyksellinen pelaaminen osoittaa (olen nähnyt, että biljardin pelaaminen kausaalisuhdetta muistutavalla tavalla on mahdollista!), että kausaalisuhteen varassa pelaaminen toimii menestyksellisesti.

Hume kuitenkin kysyi, voimmeko todistaa, että kohdepallon käyttäytyminen johtuu lyöntipallon tietynlaisesta osumasta. Tarkasti ottaen emme voi! Meistä toki näyttää siltä, ja luultavasti tuntuukin siltä, että kohdepallo liikkui lyöntipallon vuorovaikutuksesta. Pystymme jopa pelaamaan siten, että annamme itsellemme vallan ajatella, että kausaalisuhde toteutuu. Emme kuitenkaan voi (a) todistaa asiaa jälkeenpäin, että pallo liikkui lyöntipallon vuorovaikutuksesta, emmekä (b) etukäteen voi olla varmoja siitä, että lyöntipallon osuma vaikuttaa kohdepalloon kausaalisuhteen mukaisesti. Emme voi havaita kausaalisuhdetta filosofisena oliona, jonka olemassaolosta olisi järkiperusteita. Humen mukaan kausaalisuhde johtuu tunteista, tavoista ja tottumuksesta, eivätkä järjestä tai niin kutsutuista luonnonlaeista.

Kosmologinen jumalatodistus ei siis ole pätevä myöskään sen vuoksi, että kausaalisuhde ei ole aukottomasti pätevä. Emme voi rakentaa filosofisesti pätevää todistusta sen varaan.

Hume oli tietoteoreettisesti pesunkestävä empiristi. Joskus voisi ajatella, että filosofinen idealisti keksisi näin vahvasti empiiristä tiedettä romuttavan periaatteen, mutta ei.

Mielenkiintoista tässä on se, että Humen esittämä kausaalisuhteen kritiikki tekee vakavasti otettuna kaiken empiirisen tieteen lähes mahdottomaksi. Voimme toki esittää ns. luonnonlakeja, mutta asioitten kulku ei johdu välttämättä niistä eikä mistään havaitsemastamme vuorovaikutuksesta.

Ehkä kaikkein mielenkiintoisinta on se, että lujimmat kosmologisen jumalatodistuksen arvostelijat ovat ainakin Suomessa olleet luonnontieteilijöitä. On veikeää lukea empiirisesti ravitsevaa ja hienoa teosta maailmankaikkeuden rakenteesta ja synnystä, joka perustuu erittäin herkille ja älykkäille mittalaitteille ja koejärjestelyille. Kosmosta selitetään yksityiskohtaisen tarkasti, sen vaiheita pikosekunnin tarkkuudella. Kuinka sitten käykään, kun siirrytään lähelle planckin aikaa ennen alkuräjähdystä ja kosmoksen alkuhetkiä, kohti kosmologisen jumalatodistuksen kriittisiä vaiheita? Silloin purkautuu kausaliteetin kritiikki, joka särkee kosmologisen jumalatodistuksen pirstaleiksi! Tulee harmillinen ajatus: miksikähän luin kirjan, kun ei kausaalisuhteeseen voi luottaa, tai miksi kirja ylipäätään oli kirjoitettu, kun havaintojen syy-seuraussuhteiden varaan ei voi luottaa.

[Lisäys: Yllä olevalla en tarkoita sitä, että haluaisin kritisoida kvanttimaailman epätäsmällisyyttä ja heisenbergin epätarkkuusperiaatetta, kun lähestytään maailmankaikkeuden alkua. Lähestyttäessä blanckin aikaa ennen alkuräjähdystä kvantti-ilmöihin liittyy aitoa satunnaisuutta ja tuntemamme kausaalisuhteet hämärtyvät heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaisesti. Kvanttigravitaatioteorian avulla voidaan luoda matemaattisia malleja siitä, kuinka aine ja energia käyttäytyisivät lähellä alkuräjädystä. Yllä olevalla tarkoitin sitä, että jostain syystä luonnontieteilijöillä on tapana kirjoittaa tarkkoja kausaalisuhteeseen perustuvia, erittäin hienoja ja perusteltuja kuvauksia kosmoksen kehityksestä, mutta keskusteltaessa kosmologisesta jumalatodistuksesta he kritisoivat sitä kausaalisuhteen yleisellä pätemättömyydellä. Esitetty kausaalisuhteen kritiikki kuitenkin samalla romuttaisi tuntemamme luonnontieteen.]

Humen kritiikki on musertavaa. Siitä huolimatta pragmatistiseen tieteenfilosofiaan tukeutuva tiede tekee havaintoja. Olennaista on mielestäni se, että kausaliteettia ajatellen sekä empiirinen luonnontiede että luomisusko ovat samalla puolella. Vaikka kosmologinen jumalatodistus ei ole pätevä, luomisuskon motiivi on sen kaltainen. Kausaalisuhde on sen tärkeä osa. Myös luonnontiede tukeutuu kausaliteettiin, joka tulkitaan suhteellisen harmittomasti päteväksi. Kuka tahansa empiristi voisi olla kanssani yhtä mieltä siitä, että biljardia voi pelata. Siitä lähdetään!

Todistus Jumalasta luonnossa

Jos haemme todisteita, millaisia todisteita voi olla? Sormeileeko Jumala tätä maailmaa niin, että voimme havaita luonnossa todisteita Jumalasta.

Väittäisin, että sellaisia todisteita ei ole. Ainoa empiirinen todiste on kosmoksen olemassaolo, sen eksistenssi, se että jotakin ylipäätään on olemassa. Kristillisessä luomisuskossa uskotaan, että Jumala on maailman alkusyy, sen luoja. Sen lisäksi ajatellaan, että Jumala jotenkin vaikuttaa positiivisella tavalla maailmassa. Jumala ei ole luomisen jälkeen vetäytynyt kammioonsa. Kristillinen Jumala on enemmän kuin deismin Jumala.

Jumalan kaitselmus ei kuitenkaan toteudu empiiristä todellisuutta rikkomalla. En myöskään usko, että se toteutuu sillä tavoin, että paikalle osuessamme voisimme todentaa luonnonlakien rikkoutuvan. Emme voi osoittaa toiselle pätevästi, että tapahtui jumalallinen väliintulo.

Tällainen kanta kaitselmuksesta ei ole vain moderni vastaus luonnontieteen kehitykseen. Väittäisin, että se on asiallisesti yhtä vanha kuin juutalais-kristillinen usko, vaikka luonnonlain käsitettä tai muutakaan modernia luonnontieteellistä käsitettä ei silloin ollut olemassakaan.

Jos nimittäin juutalais-kristillisessä uskossa olisi kysymys siitä, että Jumala aivan tavanomaisesti vaikuttaisi jotenkin havaittavan yliluonnollisella tavalla, olisi sitä käytetty jo ajat sitten Jumalan olemassaolon todistamiseen. Jos voisimme näyttää, että kaitselmus tai vastaus rukoukseen toimisi aivan yleisesti siten, että Jumalan sormi (kuvaannollisesti sanoen!) tulee paikalle, toki se olisi näytetty jo aikaa sitten kaikille todistukseksi Jumalan olemassaolosta.
[Kun sanon näin, toki myönnän, että Raamatussa on yksittäisiä kertomuksia, jotka epäilemättä olisivat fotorealistisesti ajateltuna suhteellisen vahvoja todisteita Jumalan olemassalosta, jos vain voisi omin silmin nähdä. Tällaisia olisivat ainakin Punaisen meren ihme, kolme miestä Nebukadnessarin tulisessa pätsissä, Elian kilpailu Baalin profeettojen kanssa ja monet Jeesuksen ihmeet, mm. veden päällä kävely ja kuolleen herättäminen eloon. Jeesuksella tuntui olevan seuraajia, mitä en oikeastaan ihmettele.]

Kun metso tulee metsästäjän eteen, ei sen polulla tarvitse aika-avaruuden w-bosonien virran rikkoutua. Kalan kulku katiskaan näyttää videoituna aivan luonnolliselta. Vaikka näin on, voin kristittynä ajatella, että Jumala ehkä vuorovaikutti asiaan. Ajatus kaitselmuksesta ei edellytä, eikä ole koskaan edellyttänyt, että vieressä oleva silmäpari voisi samalla vakuuttua kaitselmuksen olemassaolosta. Jumala ei antaudu empiriaan siten, että se tulisi empiirisesti testattavaksi.


Luonnon todistus Jumalasta

Luomisusko ajattelee asiaa toisin päin. Luonto viittaa Jumalaan päin. Juuri tämä on kaiketi myös älykkään suunnittelun teorian perusajatus.

Kosmoksen olemassaolo on ikään kuin viite, aihe ajatella, että Jumala on olemassa. Mikäli Jumalauskosta kysytään luonnontieteellistä todistetta, ainoa empiirinen todistekappale on kosmos itse. Sitä voi havainnoida. Olemme ainakin siinä luulossa, että kosmos on olemassa. Olemme myös suhteellisen varmoja siitä, että maailmankaikkeus on järjestäytynyt sellaisella tavalla, että siitä on mahdollista saada havainnoin ja järkiperäisesti tietoa. Kysymys luomisuskon todistuksen taakasta palautuu siihen, että jotakin näyttää olevan olemassa. On aihetta olettaa, että jotakin on joskus tullut olevaksi. En tosin tieteellisessä merkityksessä tiedä, onko kosmoksen olemassaolon alkusyy todella sellainen kuin kristillinen jumalakuva esittää.

Kristillisen luomisuskon taustalla ei ole eikä tarvitse olla tämän kummempaa motiivia. Pohdin, mistä pikkusormeni materia on tullut. Missä se oli 1 s alkuräjähdyksen jälkeen, millaisena inflaatiokentän alkuaikana, ja millaisena ennen sitä. Luomisuskon kysymys on sama kuin luonnontieteen. Ne ovat sukua keskenään. Ehkä juuri siksi on joskus vaikea ymmärtää, millainen poru luomisuskosta tieteen kentällä syntyy. Tiede on toki jätettävä rauhassa empiiristen asioiden pariin, mutta sama draivi meitä ajaa eteenpäin!

Vaikka en pidä älykkään suunnittelun teoriaa tieteellisesti mielenkiintoisena enkä tieteen osana, on siinä yksi minua hivelevä johtopäätös. Teoria esittää, että hypoteesi älykkäästä suunnittelijasta selittää maailmankaikkeutta sellaisena kuin sen näemme. Tällä älykkään suunnittelun teoria viittaa siihen, että maailma näyttää olevan monella tavalla järkiperäisesti järjesteytynyt, ja siitä voidaan esittää rationaalisia luonnonlakeja. Aivan kuin maailmassa olisi jotakin järkeä! Minua hivelee ajatus, että ihmisen mieli on paljastanut maailmasta niin paljon. Luen sen ennemmin asiaksi luomisuskon puolesta kuin sitä vastaan. Filosofisesti ajatellen luonnon älyllisyys on toki kaikin puolin neutraali asia, kuten luonnontiede ja sen tulokset yleensäkin.


Millaista Jumalaa ateisti odottaa?

Kun puhutaan todistamisen taakasta, ateisti heittää todistamisen taakan luomisuskoa kannattavalle ja sanoo, näytä Jumalasi. Kristitty ei kykene Jumalaansa näyttämään, ja se toki ateistin uskoa vahvistaa.

Ainakin Richard Dawkins näyttää ajattelevan, että Jumala on luonnontieteellinen hypoteesi. Luonnontieteen kenttä on empiirinen maailma. Kun luonnontiede liittyy ateistiseen mieleen, syntyy johtopäätös, että Jumalan ja sen vuorovaikutuksen tulee olla empiirisen maailman havaittava osa. Koska havaintoa ei ole, ei ole Jumalaakaan. Kristinuskon näkökulmasta tällainen luonnontieteellinen hypoteesi Jumalasta on outo. Jumalan ei kuulu olla sellainen. Jumala ei ole millään tavalla sidottu empiiriseen maailmaan.

Jos ajattelemme fideistisesti, että järki ja usko puhuvat aivan eri maailmoista ja aivan eri kielipelillä, olemme toki eri uskomusten välillä ratkaisemattomassa pilvessä. Tiede ei silloin ratkaise kristinuskon ja hindulaisuuden paremmuutta, niin kuin ei kokoomuksen ja sosiaalidemokraattienkaan paremmuutta.

Kun on kyse luomisuskosta, emme ole täysin fideismin armoilla. Kaikki ankkuroituu maailmankaikkeuden olemassaoloon. Siitä puhumme kaikki, ja siitä lähdemme liikkeelle. Tiede tutkii kaikkeuden maailmansisäistä toimintaa. Usko etsii sen alkusyytä, ja haluaa tarrautua Luojaan ymmärrystä tuovalla tavalla (fides quaerens intellectum).

i Héru as elye!

Henri

Luominen ja tiede (osa 5) - Tieteen todistusvoima

Tieteellisestä varmuudesta

Luomisuskon ja tieteen välistä keskustelua jonkin verran leimaa julkinen kyräily ja panettelu. Panettelu on harmillista, koska siihen ei pitäisi olla oikeaa syytä.

Tieteen kannalta kaikenlainen keskustelu on tärkeää. Tiede perustuu havaintojen ja päätelmien julkisuuteen ja julkiseen testattavuuteen. Se koskee myös havaintojen tulkintaa ja johtopäätöksiä. Julkista keskustelua haittaa asiantuntijuuden ja asiantuntemattomuuden välinen aukko. Varsin monet tähtitieteen, kosmologian, paleontologian ja molekyylibiologian asiat ovat niin erikoistuneita, että todellisia asiantuntijoita ja asian ymmärtäjiä on kohtuullisen rajattu joukko. Kun asiantuntijoiden johtopäätöksiä selitetään oppimattomalle kansalle, kuten minulle, tullaan tieteen popularisoinnin ongelmaan. Yhtäältä tieteen pitäisi pystyä selittämään tuloksensa keskeiset tulokset, perustelut ja johtopäätökset, jotenkin ymmärrettävästi. Toisaalta, kun niin tehdään, on aina joku, joka ei ymmärrä, ja popularisoinnissa joudutaan tekemään kompromisseja. Tiedettä pitäisi popularisoida ainakin sen verran, että ken vain on kiinnostunut ottamaan asioista selvää, saisi siihen välineitä.

Savonlinnassa järjestetään tällä viikolla Suuri uskontokeskustelu. Siinä oli tarkoitus keskustella älykkään suunnittelun (intelligent design) kannattajien ja sitä vastustavan tieteellisen käsityksen välillä. Mukaan piti tulla edustaja Skepsis ry:stä ja Darwin-seurasta. Vähän harmillisesti ja kiusallisesti sekä Skepsiksen että Darwin-seuran edustajat peruivat osallistumisensa. Kotimaa-lehden uutisen mukaan Skepsiksen edustaja perui osallistumisensa, koska kyseessä on sen edustajan mukaan huuhaa-seminaari, seminaari, jolla ei ole tekemistä tieteen kanssa.

Kunnioitan Skepsistä periaatteessa. Pidän sen peruspyrkimystä oikeana ja tavoiteltavana. Tiede on erotettava huuhaasta ja näennäistieteestä. Syntyy kuitenkin vaikutelma, että Skepsis on haluton perustelemaan julkisesti kantaansa. Se olisi tärkeää, koska nimenomaan Skepsis antoi Tapio Puolimatkalle huuhaa palkinnon, ja Tapio Puolimatka on yksi esitelmöitsijöistä. Skepsis on kunnioitettavasti antanut Puolimatkalle tilaa selittää kantaansa, sekä yleisötilaisuudessa että lehdessään. Tuntuu kuitenkin siltä, että Skepsis on haluton perustelmaan julkisesti omaa kantaansa, omia perusteluitaan. Kun kyse on tieteen puolustamisesta, sen ei pitäisi olla vaikeaa eikä edes vastenmielistä. Kaukana ei ole ajatus, että asiaan liittyy muutakin antipatiaa, vaikka ei tarvitsisi, ja juuri tämä ylimääräinen antipatia tieteen ja luomisuskon välillä on harmillista. Richard Dawkins on siitä ehkä paras esimerkki.

Yleisesti voisi sanoa, että luonnontieteen puolella on varsin vähän teräviä tiedemiehiä, jotka kiihkottomasti ja viileästi osaisivat kohdata luomisuskoa silloin, kun he eivät luomisuskoa itse jaa. Tässä suhteessa haluan nostaa esillä professori Esko Valtaojan, jolla on ollut erinomaista pyrkimystä ja yritystä. Muutoin menestys on ollut tietääkseni huono. Kosmologi Kari Enqvistin kirjat ovat muutoin hienoja, mutta on harmillista lukea sivukaupalla ateistista maailmankatsomusta ja luomisuskon opponointia, joka ei oikeastaan mitenkään nouse aiempien sivujen hienosta kosmologisesta esityksestä. Yhteyttä ei synny, päin vastoin, ja juuri se lienee ollut tarkoituskin.

En moiti vain tieteentekijöitä. Vastaava ongelma löytyy luomisuskon kannattajien sisältä, kristityistä. Kristityillä on paikoin uskomaton into parjata tiedettä, sen välineitä ja metodeja, ja leimata kaikki tieteellinen tieto epävarmaksi, suhteelliseksi ja jopa vääräksi. Koska tieteen tulokset eivät ole aukottomia eivätkä valmiita, monen kristityn mielissä luomisusko on sen vuoksi aivan yhtä varteenotettava selitys, myös esim. kouluopetuksessa. Onkohan todella niin? Sellainen saa tieteentekijän varmasti hermostuksiin.

Tieteenfilosofia

Suomessa käytävä keskustelu keskittyy paljolti tieteenfilosofiaan ja siitä tehtäviin johtopäätöksiin. Älykkään suunnittelun kannattajien mielestä tiedolla pitää olla vahva ankkuri, jokin peruste, ennen kuin se voi olla luotettavaa. Kyse ei siten ole tieteellisistä havainnoista itsessään vaan siitä, kuinka voimme luottaa havaintoomme ja tehdä siitä oikeita johtopäätöksiä.

Tiede perustuu empiiriseen havainnointiin. 1800-luvulla syntynyt tieteenfilosofinen suuntaus, positivismi, korosti havaintoja huippuun asti. Tieteellisen tiedon tuli aina pyrkiä suoraan havaintoon. Se pyrki minimoimaan käsitteellisen teorianmuodostuksen. Positivismi ymmärsi myös itse havainnon varsin ongelmattomaksi, suoraksi ja itsestään selväksi. Ihminen ikään kuin näki asian juuri sellaisena kuin se oikasti ja itsessään on. Tieteenä pidettiin vain sitä, mitä voitiin havaita.

Positivismi raakasi pois kaiken metafysiikan, koska sitä voi havaita. Postivistinen tieteenihanne sopii parhaiten luonnontieteisiin, mutta toi valtavia haasteita kaikelle humanistiselle tieteelle, esim. historiatieteille, koska humanististen tieteiden havainnot ja empiriiset todisteet ovat kovin erilaisia kuin luonnontieteissä. Niitä ei useinkaan voi toistaa, ja ovat tulkinnanvaraisia. Loogisen empirismin mukaan sellaisesta, mistä ei ole empiiristä havaintoa tai ei perustu loogis-matemaattiseen analyysin, ei ole mielekästä edes puhua tieteen kentillä.

Tieteenfilosofia on kehittynyt. Positivismi on väistynyt. Nykyään tiedämme, että tiedettä ei voi tehdä suoraan. Mitään havaintoa ei tehdä puhtaasti. Ihmisellä on sekä havaintoa että johtopäätöksiä muokkaavia mielen ennakko-oletuksia jo ennen havaintoa. Ennakko-oletukset, mielen ajattelun kategoriat ja jo pelkästään kielelliset käsitteet värittävät sitä, mitä ihminen kokee havaitsevansa. Ihminen ei näe maitolasia suoraan, vaan mielensä tulkintakentän läpi. Maitolasi itsessään, sellaisena kuin se oikeasti on, on saavuttamaton. Sama koskee havainnosta tehtävää tulkintaa. Tieteessä on suostuttava siihen, että havainnon tekeminen on aina teoriapainotteista ja myös käsitteiden ohjaamaa.

Älykkään suunnittelun kannattajien tieteenfilosofinen perustelu seuraa siitä, että havainto on niin epävarmaa. Havainnolla ja tieteellä pitää olla jokin perustelu, ankkuri. Jumala voi olla tällainen ankkuri, koska Jumala ikään kuin takaa, että ihmiselle annettu järki voi tavoittaa maailman ja ymmärtää sitä. Jumala luojana takaa sen, että ihmisen ymmärrys ja havainto ovat samaa paria havaittavan todellisuuden kanssa. Siksi sellainen tiede, joka nojaa Luojan olemassaoloon, olisi tietoteoreettisesti parempaa kuin tiede, jossa Luojaa ei ole mukana. Älykäs suunnittelu edustaa eräänlaista foundationalistista tietoteoriaa.

Historiallisesti tarkastellen on varmaankin niin, että länsimaisen empiirisen tieteen lähtökohdat ovat lujasti kristillisessä luomisuskossa. Ihminen Jumalan kuvana, älyllisenä olentona, saa motivaation tutkia luontoa sellaisesta perusymmärryksestä käsin, että luontoa voi ymmärtää ja käsittää, ja että havainnoissa voi periaatteessa olla jotakin mieltä. On myös mielestäni totta, että täysin naturalistisen tieteen on tietoteoreettisesti varsin vaikea osoittaa pätevästi sitä, miksi havaintomme olisivat luotettavia.

Luonnontieteilijät ovat vastanneet, että Luojan edellyttäminen tieteentekoon, tai empiiristen havaintojen suhteellistaminen tieteen perusvälineenä, johtaisi modernin tieteen alasajoon, sen kaikkien periaatteiden hylkäämiseen. Olen siitä tieteen omasta itseymmärryksestä katsoen jokseenkin samaa mieltä. Tieteellä on tietoteoreettinen ongelma, mutta silti tiedettä on tehtävä. Humanistina olen oppinut siihen, tiede on hyvin arka tulkinnoille ja virheille. En kuitenkaan johda siitä ajatusta, että humanistinen tiede pitäisi lopettaa tai että sen tulokset olisivat täysin satunnaisia.

Näen tietynlaista samankaltaisuutta positivismissa ja Luojaan perustuvassa tietoteoriassa. Positivismi määritteli puhtaan havainnon, ja kutsui vain sitä tieteeksi. Älykäs suunnittelu määrittelee ankkuroidun tietoteorian, ja kutsuu vain sitä hyväksi tieteeksi, tai paremmaksi tieteeksi. Kummankin mukaan muu on epävarmaa, ja siksi oikeastaan huonoa tiedettä. Positivismi päätti lopettaa humanistiset tieteet, älykkään suunnittelun tietoteoria suhteellistaisi myös vastaavat luonnontieteet. Kyse on tieteen tulosten oikeellisuuden ja vahvuuden arvioinnista.

Nykyinen tiede on käytännönläheistä, pragmaattista. Sen taustalla, erityisesti luonnontieteiden taustalla on, karkeasti ottaen, pragmatistinen tieteenfilosfia ja koherenssiteoria. Sen voisi lujasti yksinkertaistaa näkemykseen, että ihmisillä nyt sattuu olemaan havaintoja, ja havainnoista on mahdollista tehdä järjellä päätelmiä. Päätelmät ovat sitä perempia, mitä käytännöllisempiä ne ovat, ts. mitä enemmän tieteellistä iloa niistä seuraa. Pragmatisti hyväksyy havainnon epävarmuuden ja teorian kahleen. Siitä huolimatta pragmatisti lähtee tuulimyllyjä päin ja tekee lisää havaintoja. Havaintoja ja tieteen tuloksia testataan, koetetaan uudelleen ja ne esitetään julkisesti arvioitavaksi. Kyse on siitä, että havainnoidaan niin kuin voidaan, eikä anneta vaikeuksien lannistaa. Epävarmuutta peitotaan sillä, että tiedeyhteisö koettelee havaintoja, ja havaintoja uusitaan.

Pragmatisti ei tarvitse tiedolleen oikeutusta. Tiede ei odota eikä kaipaa havainnolleen ankkuria. Sen pelisääntöjen mukaan havaitsijoita on paljon, havaintoja uusitaan ja niitä testataan ihmisten kesken. Paras selitys ja teoria jää voimaan, koska se selittää parhaiten ja on siinä merkityksessä käytännöllinen. Tiede on ikään kuin työpäivän jälkeen kotiin tuleva nälkäinen ihminen, joka katsoo pippuripihviä lautasellaan. Hän syö hyvillä mielin miettimättä sitä, kuinka hän voi olla varma siitä, että tällä kertaa pihvi maistuu hyvältä ja poistaa nälän. Foundationalisti tavallaan kieltäytyy syömästä, ellei hän saa ulkopuolisia takeita siitä, esim. kokin arvion tai laboratorion tuloksen, että ruoka on hyvää ja ravitsevaa, tai jollei sellaista taetta saa, voisi periaatteessa pitää pippuripihviä ja pettuleipää yhtä ravitsevana, ennen kuin saa asialle ulkopuolisen varmistuksen. Pragmatistille riittää, että nälkä lähti. Hän kysyy vielä kaveriltaan, että maistuiko se hyvältä pippuripihviltä ja tuliko masu täyteen.

Sattuman luonteesta

Tieteen teorioissa on paljon sattumaa. Elämässäkin on paljon sattumaa. Sattuma on luomisuskolle vähän vaikea pala. Aiemmassa kirjoituksessa olen pohtinut kristillisen kaitselmuksen merkitystä. Jumalan huolenpito, kaitselmus, edellyttää Jumalan aktiivista panosta tässä maailmassa. Kaitselmus koskee ihmisen lisäksi myös kedon kukkia ja taivaan lintuja. Kaitselmus ei tosin takaa onnellista elämää. Jeesuksen omien sanojen mukaan kukat menevät uuniin ja linnut uhriksi, mutta että ihmisistä pidetään parempaa huolta. Kaitselmuksella ei ymmärtääkseni ole koskaan tarkoitettu sitä, että ihmisille ei mitään sattuisi. Sellainen olisi kovin elämää pakoilevaa uskonnollista ajattelua. Kaitselmuksen vähimmäismääritelmä lienee, että Jumala vähintäänkin tietää tai sallii tapahtumat.

Onko sattumaa, että kattotiili lähtee irti, tai että ampiainen lentää suuhuni pyörälenkillä? Kysymyksen voi tehdä myös toisin päin: tarkoittiko joku niin, että tietyn kattotiilen piti lähteä irti, tai että ampiainen lentää suuhuni?

Mitä tarkoitetaan, että maanjäristys on sattumaa, tai rajuilma, tai kromosomien jakautuminen eri sukusoluihin meioosissa, tai kärpäsen joutuminen sammakon saaliiksi?

Sattumalla luultavasti tarkoitetaan ainakin sitä, että tapahtumalla ei ole erityistä merkitystä tai tarkoitusta, tai että sitä ei ole havaittavissa. Tapahtumaa ei ole ennalta päätetty, determinoitu, kulkemaan juuri sillä tavalla.

Jokaisella tapahtumalla on kuitenkin syynsä. Maanjäristyksen syy on maankuoren vulkaaninen paine tai mannerlaattojen liikunta. Kun maa järisee, se ei ole sattuma siinä merkityksessä, että maa voisi järistä noin vain missä vain. Jos olisimme voineet mitata vulkaanisen paineen ja maankuoren kestävyyden tietyllä alueella, ja jos olisimme voineet havainnoida paineen kasvua, olisimme tienneet, milloin ja missä maa järisee. Jos minä kaadun kynnykseen, se ei ole sattumaa siinä merkityksessä, että olisin noin vain kaatunut. Kun jalkani osuu kynnykseen, fysiikan lainalaisuudet pakottavat kehoni jatkamaan liikettä. Kun jalka osuu kynnykseen, tiedämme, mitä tapahtuu. Ihmiset eivät kaadu sattumalta, vaan siksi että jalka lipeää tai aivoihin ei riitä tarpeeksi verta. Rajumyrsky ei tule sattumalta, vaan siksi, että matalapaine kasvaa tarpeeksi suureksi. Sääennusteet osoittavat jo melko vahvasti, että sää ei ole sattumaa, vaan melko tarkastikin ennustettavaa. Jos ajattelemme jakautuvaa sukusolua, kromosomit irtautuvat tiettyyn suuntaan jonkin fysikaalisen syyn vuoksi, joka liittyy solussa liittyviin voimiin ja mekanismeihin. Emme toki pysty sitä aivan selittämään, emmekä varsinkaan ennustamaan yksittäisen kromosomin kulkua.

Yhteistä yllä mainituille tapahtumille on kuitenkin se, että niitä ei voida ennustaa. Niiden tapahtumista ei voida esittää selittävää teoriaa, joka kytkisi ennustettavasti tapahtuman tiettyyn aikaan ja paikkaan. Tapahtumilla on epäilemättä fysikaalinen syy, mutta ne ovat niin monimutkaisia, että ne eivät ole ennakoitavissa. Joku voisi toki mennä eduskuntatalon portaille ja tehdä tilastoanalyysin, montako prosenttia portailla kulkevista liukastuu helmikuun pakkasilla. On mahdollista tehdä tilastoa siitä, miten jokin joukko käyttäytyy, vaikka varsinaiset syyt jäävät selvittämättä.

Sattuma tarkoittaa mielestäni juuri sitä, että tapahtumat ovat ennakoitavuuden ulkopuolella. Tapahtumat ovat monimutkaisia, matemaattisesti jopa fraktaalisia tai kaoottisia. Sen sijaan en pidä mahdollisena sitä, että olisi paljonkaan fysikaalisen aidosti sattumanvaraisia tapahtumia; että salama vain leimahtaisi, että pyörremyrsky tulisi ilman matalapainetta, tai että kaataisin pyöräni ilman minkäänlaisen voiman vaikutusta. Puu ei kaadu ilman syytä, vaan joko tuulen, tulen, homesienen tai metsurin vaikutuksesta, ja painovoiman vuoksi. Jänis jää ketun saaliiksi, koska ei kyennyt juoksemaan lujempaa ja ketulla oli nälkä.

On kaiketi vain yksi sattuman kenttä, jota ehkä voidaan pitää aidosti sattumanvaraisena: kvanttifysikaaliset ilmiöt. Aineen perushiukkaset, kvantit, voivat saada erilaisia tiloja täysin sattumanvaraisesti. Tämä kvanttiporeilu on luultavasti muovannut varhaisessa maailmankaikkeudessamme aineen ja energian pieneen epäjärjestykseen, jonka johdosta maailmankaikkeudessa on aineen tihentymiä: galakseja ja tähtiä. Kuitenkin haluaisin ajatella, että kvantteihinkin saadaan vielä järjestystä, kunhan tiede etenee. Käsityksemme aineen perusolemuksesta on vasta alkutekijöissään. Odotan innokkaati, että Cernin uusi LHC-kiihdytin saadaan kunnolla käyntiin. [Katsokaa youtubesta Large Hadron rap. Parasta tieteen popularisointia aikoihin! Kesto 4.49 min.]

Ihmisen mieli ja mielihalut lienevät suurin sattuman kenttä. On se omituista, kun en itsekään vielä tiedä, mitä illalla haluan.

Sattuma on tieteen nimitys sille, että emme tiedä, tai että emme kykene ennustamaan tietyn tekijän tarkkaa tilaa. Sattuma on tieteen sisäinen aukkojen jumala. Sattuma pienenee sitä mukaa kun tieto lisääntyy. Jopa kaksoisrakokokeessa fotonin taipumiselle on syynsä, emme vain tiedä, mihin yksittäinen fotoni kulkee.

Tieteen keskeneräisyys ja usko

Tiede on kehittyvää ja tarkentuvaa. Se on myös maailmansisäistä: syitä etsitään tästä maailmasta, ei sen ulkopuolelta.

Varsin usein esitetään seuravanlainen ajatuskulku: koska tieteen tulokset ovat epävarmoja, joiltakin osin todentamattomia ja tiedeyhteisön kiistelemiä, ne voisi varsin helposti ohittaa. Tieteen epävarmuuden vuoksi uskonnollinen usko voidaan helposti tuoda sen rinnalle samalla viivalla olevaksi maailman selittäjäksi. Selkeimmillään ajatuskulku on sellainen, että koska evoluutioteoriassa on aukkoja, ja koska alkuräjähdyksen kulussa on vielä aukkoja, kyseessä on lupulta varsin uskonvarainen järjestelmä; sillä tavalla uskonvarainen, että Raamatun luomiskertomus voidaan samalla tavalla uskonvaraisena tuoda sen rinnalle maailmanselitykseksi. Yleensä tähän liittyy ajatus, että Raamatun luomiskertomus on paitsi maailmankatsomuksellinen selitys, myös luonnontieteellinen selitys maailmasta, ja Raamatun maailmankuva siirretään uskon osaksi. Laajimmillaan ajatellaan, että esim. koulussa pitäisi sen vuoksi esittää Raamatun luomiskertomus tieteellisen maailmankuvan rinnalla. Näitä kiistojahan on Yhdysvalloissa käyty paljon.

Pidän itse tällaista luonnontieteen ja luomisuskon rinnastamista vääränä ja vahingollisena. Jos on niin, että tieteellinen havainto on epäselvä ja siitä tehtävät johtopäätökset kiistanalaisia, kuinka siitä voisi tehdä sellaisen johtopäätöksen, että asia, jota ei voi luonnontieteellisesti millään tavalla havaita, olisi tieteen ohella samanlainen ja samalla tavalla rinnalle asetettava selitys. Kuinka puutteellista havaintoa voidaan rinnastaa havaitsemattomaan?

Uskon vakaasti, että Jumala on luonut maailman, mutta myönnän myös sen, että siitä ei voi olla luonnontieteellista, vääjäämätöntä todistetta. Itse asiassa uskon, että siitä ei edes voi olla muuta todistetta kuin että maailma on olemassa. Näemme todisteen joka päivä edessämme eikä muuta todistetta ole. Sen jälkeen voimme keskustella lähinnä siitä, millainen tämä maailmamme on ja kuinka se näyttää toimivan. Kun keskustellaan siitä, millainen maailma on, havainto on melko keskeinen asia! Havaintoihin perustuva selitys on ehdottomasti parempi kuin havaitsematon. Näin on siitä huolimatta, että havaintojen perusteella ei ole voitu asioita tyhjentävästi ja aukottomasti selittää. Tiede ei myöskään ole uskonvaraista siinä merkityksessä kuin luomisusko. Tieteellä on taustalla aina havaintonsa. Niin on tietysti luomisuskollakin, koska maailma on aina silmiemme edessä, mutta itse Jumala ei ole. Epätäydellisyys on huono peruste tuoda rinnalle sellaista, mikä ei istu lainkaan tieteen periaatteiden kentälle.

Toive tuoda luomisusko tieteen kentälle on myös kristinuskolle itselleen vahingollinen. Jos hyväksymme fysiikan tai biologian oppitunnille luomiskertomuksen, on sinne varmasti hyväksyttävä myös Kalevala, Gilgamesh ja Veda-kirjat. Jos hylkäämme havaintoihin perustuvan tieteen ja hyväksymme sen rinnalle havaintoihin perustumattomat, metafyysiset perusperiaatteet, avaamme kentän mille tahansa maailmankatsomukselliselle selitykselle. Kouluun toki kuuluu maailmankatsomuksellinen opetus, ainakin uskonnoista ja poliittisista järjestelmistä ja puolueista, mutta fysiikan ja kemian tunnille niitä ei pidä viedä.

Olen myös huolissani, mikäli luomiskertomusta ryhdytään pitämään oppikirjana lääketieteellisissä tiedekunnissa. Metafyysinen lääketiede ei loppuisi siihen. Lopputulos voisi olla, että saan vaivaani vaikka mitä näennäislääketieteellistä uskomushoitoa. Kun sairastun, haluan lääkäriltä empiirisesti koeteltua hoitoa. Kun kuolemansairaana kaipaan jotakin muuta, menen kirkkoon.

Jos tieteen rajanvetokriteerinä ei ole empiirinen havainto, on maailmankuvan ja maailmankatsomuksen ero hävitetty tavalla, joka on myös kristinuskolle tuhoisa. Sen jälkeen odotamme vain hindulaista opetusministeriä (mitä vastaan minulla ei nykyolosuhteissa ole tietenkään mitään!).

Luonnontieteilijöiden olisi syytä oppia keskustelmaan maailmankuvan ja maailmankatsomuksen rajapinnalla, ehkä myös näkemään entistä paremmin, milloin milläkin puolella kenttää ovat. Kristittyjen puolestaan olisi syytä ryhtyä kunnolla arvostamaan empiiristä tiedettä. Jos Jumala todella on luonut tämän maailman, se kestää minkä tahansa kriittisen tarkastelun.

i Héru as elye!

Henri

Luominen ja tiede (osa 4) - Sattumaa ja suunnittelua

Luomisuskon ja luonnontieteellisen tiedon suhteessa on julkisuudessa jännitettä. Yhtäältä kreationistit ovat esittäneet, että luomisusko ja Raamatun luomiskertomus tuovat älyllisesti uutta ja merkittävää tietoa, joka on myös luonnontieteelliseesti merkittävää ja tulisi ottaa tieteissä huomioon. Toisaalta luonnontieteet ovat pitäneet kreationismia ja sen edustamaa älykkään suunnittelun teoriaa (intelligent design) lähinnä näennäistieteenä, koska se ei tuo uutta tieteellistä tietoa eikä muodosta teoriaa, jolla voisi ennustaa maailmankaikkeuden ilmiöitä.

Kun piispa Eero Huovinen julkaisi syksyllä 2008 kirjoituksensa uusateismista Kanava-lehdessä (9/2008), pidettiin sitä tärkeänä puheenvuorona luomisuskon ja luonnontieteen välillä. Muistan nähneeni uutisen, jossa professori Esko Valtaoja piti hienona, että viimeinkin löytyy puheenvuoro, jossa tiede ja uskonto voivat keskustella. Valtaoja kuitenkin penäsi vähän tuskastuneen tuntuisena vastausta, mikä luomisuskon älyllinen anti luonnontieteille voisi olla. Valtaojan kysymys on varsin ymmärrettävä siitä näkökulmasta, että älykkään suunnittelun teorian kannattajat ovat voimakkaasti pitäneet esillä luomisuskon myönteistä merkitystä luonnontieteitä ajatellen. Vettä myllyyn toi myös professori Tapio Puolimatkan saama huuhaa-palkinto kirjoistaan uskon, tieteen ja Raamatun suhteesta.

Uskon suhde tieteeseen

Uskon ja tiedon suhteesta on kirjoitettu paljon. Kyseessä on vanha filosofinen ongelma, missä mielessä uskonnollinen usko ja tieto ovat samanlaisia tai erilaisia. Uskon ja tieteen suhde liippaa tätä kysymyksenasettelua. En kuitenkaan varsinaisesti ole kiinnostunut siitä, missä mielessä uskonnollinen lause muistuttaa tiedollista esitystä. Olen kiinnostunut erityisesti siitä, mitä annettavaa luomisuskolla voisi olla tieteelle, ja ehkä tieteellä uskonnolle; millainen niiden älyllinen suhde toisiinsa on.

Augustinuksen älyä

Kirkkoisä Augustinukselta on säilynyt kaksi ajatusta, joilla on edelleen merkitystä, kun luomisusko kohtaa luonnontieteen. Ne kertovat jotakin kristinuskon asenteesta suhteessa näkyvään maailmaan, ja myös tieteeseen, joka näkyvää maailmaa tutkii.

Augustinuksen mukaan

• "fides quaerens intellectum", usko etsii ymmärrystä; sen lisäksi
• "credo ut intelligam", uskon jotta ymmärtäisin;

Lauseet puhuvat vähän eri asioista. Kun usko etsii ymmärrystä, ihmisen mieli haluaa pukea uskonsa ymmärrettävään muotoon, sellaiseen, jonka voi selittää toiselle ja olla toiselle ymmärrettävä. Kristillinen teologia, erityisesti dogmatiikka, on syntynyt tarpeesta esittää uskon ajatuksia tiedollisesti ymmärrettävänä muotona. Eräs uskon lause on uskontunnustuksen virke: "Me uskomme yhteen Jumalaan, Kaikkivaltiaaseen Isään, taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan." Tässä tiedollisesti ymmärrettävässä lauseessa on väitteitä, joihin luonnontieteilija voisi suhteuttaa omia havaintojaan ja ottaa niihin kantaa. Abstrakti usko on tullut käsitteelliseksi tiedoksi, josta on mahdollista keskustella älyllisesti.

Toinen lause on ehkä vieläkin mielenkiintoisempi. Uskon jotta ymmärtäisin. Se sisältää ajatuksen, että usko lisää ymmärrystä. Usko selittää maailmaa sellaisena kuin sen havaitsemme. Augustinus oli vakuuttunut siitä, että usko ei johda tiedon kieltämiseen eikä vähättelemiseen. Usko ei myöskään johda silmien kääntämiseen pois tiedosta tai havaittavasta maailmasta. Päin vastoin, usko katsoo havaittavaa maailmaa, ja auttaa ymmärtämään sitä. Usko tuo älyä, järkeä, ymmärrystä (intellectum) sinne, missä sitä ei ole.

Uskon ja tieteen vastakkainasettelu?

Alister MacGrath on kirjoissaan melko hyvin osoittanut (esim. Ateismin lyhyt historia), että kristinusko on valtaosan olemassaolostaan elänyt erinomaisesti rinnakkain filosofian ja tieteen kanssa. Törmäysjaksot uskon ja tieteen välillä ovat olleet poikkeuksia. Kaksi merkittävää vastakkainasettelun aikaa sijoittuu 500-700 -luvuille ja uuden ajan kynnykselle 1400-1500 -luvuille. Lännen kirkossa pääsi 500-luvulla vallalle varsin merkittävä maallisen tieteen vastainen suunta, minkä johdosta paljon antiikin kirjallisuutta suoranaisesti tuhottiin, eikä opiskelua erityisesti kannustettu. Kaarle Suuren Ranskassa virkamiesten oppineisuuden rappio pakotti hallitsijaa palauttamaan oppineisuutta, joka löydettiin lopulta syrjäiseltä saarelta Irlannista. Siellä munkit opiskelivat sujuvasti latinaa ja kreikkaa tietämättömänä manner-Euroopan asioista. Osa antiikin tieteestä saatiin palautettua keskiajalla arabioppineiden avulla. Keskiajan tiede ja yliopistot olivatkin sitten kirkon ja tiedon yhteistä kulta-aikaa. Siitä oli pimeys kaukana.

Uuden ajan kynnyksen pimeä jakso on sikäli harmillinen, että se koskee nimenomaan kirkon suhdetta luonnontieteisiin. Aurinkokeskeisen maailmankuvan esiinmarssi kohtasi merkittävää kirkollista vastustusta. Se on ehkä vähän erikoista, koska pannukakkumaailma oli jo todistettu löytöretkien avulla vääräksi. Maailmankuvan murroksen olisi olettanut antaneen aihetta pohdintaan. On ehkä kuvaavaa, että katolinen kirkko on myöhemmin ottanut lujasti opikseen. Paavi Benedictus XIV palautti Galilein arvon 1741, ja heliosentrismin kielto kumottiin 1758. Vielä paavi Johannes Paavali II vuonna 1992 pyysi anteeksi Galilein kohtelua. Katolisella kirkolla on nykyään varsin mittavat luonnontieteen tiederesurssit, uskonnolliseksi yhteisöksi!

Protestanttisten kirkkojen pimeä aika alkoi kunnolla vasta Darwinista 1859. Erityisesti reformoidun kirkon perinteelle tunnustautuvat kirkot, joille Raamatun sanainspiraatio-oppi on rakas, ovat näihin aikoihin asti pitäneet yllä uskon ja tieteen vastakkainasettelua, kun tieteen tulokset ovat irtautuneet Raamatun kirjoittajien maailmankuvasta.

Luterilainen kirkko on vastakkainasettelulta paljolti säästynyt. Kehitysopista käytiin melko lujaa väittelyä Suomessakin 1800-luvun lopulla, mutta pelastushistoriallinen raamatuntulkinta on säästänyt sen ylilyönneiltä. Suomessa ei ole juuri koskaan ollut merkittävää uskon ja tieteen vastakkainasettelua. Orastava kreationismin aalto olisi melkeinpä ainutlaatuinen vaihe.

Mainittuja poikkeuksia lukuunottamatta kristinusko on ollut vähintäänkin kohtuullisissa väleissa vallitsevan tieteen kanssa, usein jopa erinomaisissa väleissä. Sille on syynsä. Usko etsii ymmärrystä. Usko ja tieto eivät varsinkaan sulje toisiaan pois. Niillä voisi olla jopa myönteistä vuorovaikutusta.

Tieteen lähtökohdat

On ymmärrettävää, että luonnontieteen edustajat ovat silmät kurtussa kuunnelleet ajatusta, että luomisusko toisi jotakin tiedollisesti uutta tieteen tuloksiin. Tiede perustuu empiirisiin havaintoihin. Niin kauan kuin esitetään väitteillä, jotka eivät perustu havaintoihin, joko suoriin tai epäsuoriin, ne ovat vain väitteitä. Väitteet toki voivat perustua johonkin teoriaan ja olla sikäli vielä todentamattomia. Teorian on kuitenkin perustuttava toistettaviin ja koeteltaviin havaintoihin. Luonnontieteet ovat maailmansisäisiä järjestelmiä ja ne perustuvat maailmansisäisiin perusteisiin.

Tieteellisen teorian määritelmän mukaan teorian pitää perustua havaintoihin, sitä pitää voida testata, ja se tulee olla periaatteessa havainnoin vahvistettavissa tai kumottavissa (verifioinnin ja falsifioinnin vaatimus). Teoria antaa mahdollisuuksia yleistää havaintoja ja ennustaa ilmiöitä. Väljästi voidaan puhua myös sellaisesta teoriasta, joka ei ole ristiriidassa havaintojen kanssa. Tällaista teorian määrittelyä pidän huonona. Älykkään suunnittelun teoriaa on tieteenpiiristä kritisoitu nimenomaan sillä, että älykästä suunnittelijaa ei voi testata eikä edes periaatteessa kumota nykyisillä tiedon välineillä. Kritiikillä on perinteisistä teorian kriteereistä lähtevä oikeutuksensa. Samalla on kuitenkin merkittävää, että erityisesti kosmologiassa on käytössä teorioita, jotka ovat vahvasti todentamattomia ja luultavasti jopa periaatteessa testaamattomia. Tällaisia ovat nykyiset säieteoriat. Silti niistä puhutaan teorioina, koska ne ovat luonteeltaan matemaattisia, vaikka eivät olekaan empiirisesti testattavia. Matematiikka on tieteen vahva kaveri. Pidän itsestäänselvänä, että tietessä luodaan matemaattisia malleja. Mikäli kuitenkin pelkkä deduktiivis-matemaattinen malli kelpaa tieteelliseksi teoriaksi myös silloin, kun se ei ole ristiriidassa havaintojen kanssa, vaikka ei ole empiirisesti testattavissa, on aivan aito kysymys, mikä on tieteellisen teorian kriteeri, joka sulkee älykkään suunnittelun tieteellisen teorian ulkopuolelle. Itse en haluaisi antaa kummallekkaan tieteellisen teorian nimeä. [Lisäys: säieteorian kaltaisia asioita kutsuisin paljon mieluummin matemaattiseksi malliksi kuin tieteelliseksi teoriaksi.]

Kreationismin ja älykkään suunnittelun teoriaa pidetään näennäistieteenä (silloin kun sitä tieteenä esitettään), koska se ei tuo uusia havaintoja, sen mekanismeja ei voi kokeellisesti testata eikä se tuo uutta teoriaa, joka auttaisi selittämään maailmankaikkeutta. Itse pidän käsitettä näennäistiede vähän huonona, koska älykkään suunnittelun teoria on mielestäni maailmankatsomuksellinen asia. Se antaa selityksiä, tulkintoja ja merkityksiä, jotka perustuvat Raamatun maailmankatsomukseen. Toki sitä voi sanoa näennäisteeksi, mikäli halutaan ottaa kantaa nimenomaan siihen väitteeseen, älykkään suunnittelun teoria olisi tiedettä.

Älykkään suunnittelun teorian kannattajat pyrkivät keskustelemaan tiedemiesten kanssa. Tämä sekä hyvä että huono asia. Keskustelu on aina hyväksi, erityisesti tieteelle. Huono vaikutus on ollut kuitenkin sillä, että se on saanut tiedepiirit varpailleen ja kovaan puolustukseen. Älykkään suunnittelun teorian luonteva keskustelukumppani ei olekaan empiirinen tiede, vaan sellainen naturalistinen ateismi, joka oman maailmankatsomuksensa perusteeksi tukeutuu luonnontieteen väitteisiin. Naturalistinen ateismi ja älykäs suunnittelu puhuvat samaa kieltä. Ne molemmat tukeutuvat luonnontieteen tuloksiin maailmankatsomuksensa tueksi. Näissä keskusteluissa varsinainen tiede on kuin neutraali osapuoli, jota kuitenkin viedään halukkaasti sinne tänne.

Mitä kaaos tai harmonia todistaa?

Luomisusko saattaa tuoda ymmärrystä. Millaista ymmärrystä?

Mikä todistaisi parhaiten, että maailma on luotu. Sekö, että maailmassa näyttäytyy järjestystä ja harmoniaa, vai se, että maailma näyttäytyy kaaoksena ja selittämättömänä? Entä toisin päin. Kumpi, kaaos vai harmonia, todistaa paremmin, että Jumalaa ei ole olemassa.

Kysymys kaaoksesta ja harmoniasta palautuu antiikin keskusteluihin. On jo vanha kysymys, onko maailma enemmän ihanassa järjestyksessä vai älytön kaaos. Järjestyksen puolesta puhuvat säännölliset vuodenajat, päivänkierto, luonnon ihmeelliset "tarkoituksenmukaisuudet". Kaaoksen puolesta puhuvat rajuilmat, vaihtuvat säät, tulivuoret, petojen armoton saalistus ja vahvemman voima. Kuinkas on?

Aiheen kannalta on merkityksellistä, että kumpaakin perustetta ovat käyttäneet hyväkseen sekä Jumalan puolesta että sitä vastaan ajattelevat. Historiallisesti on ollut niin, että tietämättömyyttä, kaaosta, on pidetty todisteena Jumalan puolesta. Tieteen kehittyminen johti maailman omalakiseen selittämiseen ja sen koettiin vievän pohjaa luomisuskolta. Sittemmin maailman järjestyksestä vedettiin myös luomisuskoa puoltavia johtopäätöksiä. Viimeisin vaihe, postmodernin moninaisuuden ja heisenbergin epätarkkuusperiaatteen, on koettu tuoneen perusteita Jumalan puolesta. Aivan kuin moninaisuus, epävarmuus ja epätarkkuus todistaisi Jumalasta.

Kysymykseen, onko Jumala olemassa vai ei, ei tuo ratkaisua se, onko maailman kaaos vai harmonia, koska kumpaakin asioiden tilaa voidaan tulkita kumminkin päin.

• Jumala - järjestys: Jos maailmassa on järjestystä, voidaan se selittää Jumalan antamaksi järjestykseksi. Luonnonlait ja maailman tarkoituksenmukaisuus puhuvat sen puolesta, että Jumala on olemassa ja ne sellaiseksi luonut.
• Jumala - kaaos: Jos maailma on kaaos, tarvitaan Jumalaa tuomaan kaaokseen järjestystä. Jos kaikkea ei voi selittää kausaalisuhteilla, ne selitetään Jumalalla. Klassinen demiurgi-jumala loi maailman kaaoksesta. Jumala selittää sen, mitä ei muuten ymmärretä. Tämä on myös aukkojen jumalan lähtökohta.
• Ateismi - järjestys. Jos maailmassa on järjestystä, selittää maailman järjestys itse itsensä eikä tarvita selittävää Jumalaa. Tämä oli uuden ajan ateistien pääargumentti. Kun luonnontiede selittää kaiken tarpeellisen, ei Jumalaa tarvita enää mihinkään. Kyseessä onkin aukkojen Jumalaa vastaan suunnattu perustelu.
• Ateismi - kaaos. Jos maailmassa on kaaosta, todistaa se siitä, että ainakaan järjestystä luovaa Jumalaa ei ole olemassa. Tämä johtaa myös klassiseen teodikean ongelmaan. Jos maailmassa on järjestöntä ja suunnittelematonta pahaa, kuinka Jumala voisi olla olemassa.

Olennaista on nähdä, että sekä luomisusko että ateismi ovat maailmankatsomuksia. Niitä ei lopultakaan hetkauta se, millainen maailma on. Mitä tahansa maailmasta löytyykin, molemmat maailmankatsomukset voivat käyttää maailmankuvaa hyväkseen ja perusteenaan. Maailmankatsomusten paremmuus ei ratkea maailmankuvan perusteella. Yliopisto ei kerro sitä, olisiko äänestettävä kokoomusta vai sosiaalidemokraatteja, ei myöskään sitä, onko luomisusko vai ateismi oikeassa. Samalla tavalla kuin poliittiset puolueet ottavat perustelunsa mistä vain kykenevät ne saamaan, samoin toimivat muutkin maailmankatsomukset, ateismi mukaan lukien. Ateismiin pätee sama uskonnonfilosofinen verifioimattomuuden ja falsifioimattomuuden periaate kuin uskonnolliseen uskoonkin. Tietysti toivoisin, että oman maailmankatsomukseni perusteleminen olisi luonteeltaan sivistynyttä ja loogista.

Uskon ja ymmärryksen lähtökohdat

Edellisen kappaleen perusteella voisi tulla johtopäätökseen, että kaikki tiede on myös luomisuskolle vain propagandan väline. Toki näin on siinä merkityksessä, mikä koskee kaikkia muitakin maailmankatsomuksia. Saattaa tulla kiusaus hakea perusteluja mistä vain niitä saa, millä hinnalla tahansa, naurettavuuksiin asti. Richard Dawkinsin kirja Jumalharha on juuri tällainen otan kiinni mistä saan -kirja. Ainakin luomisuskon näkökulmasta tiede on kuitenkin enemmän kuin perustelujen ämpäri.

Kristinuskon oman itseymmärryksen mukaan Jumala on luonut älyn ja järjen. Ne ovat ihmisille annettuja lahjoja, joita on syytä käyttää. Sen vuoksi järjen käyttäminen ja maailman tutkiminen ovat periaatteessa myönteisiä ja toivottavia asioita. Luonnontiede on kristityn perusharrastus, jossa ihminen toteuttaa luotuisuuttaan. Näin kristinuskon ja tieteen välillä on pysyvä ja perustavanlaatuinen myönteinen suhde.

Mutta antaako luomisusko erityisiä välineitä tieteen tekemiseen? Haluaisin olla sitä mieltä, että tieteen tekemisen tasolla ei, mutta metateoreettisesti kyllä. Luomisuskoon sisältyy perusvakaumus, että ihmisen äly ja järki kykenee tavoittamaan tämän maailman asioita, ja että ihminen periaatteessa voi niitä ratkaista, ja että järkeen ja havaintoihin voi jollakin perusmyönteisellä asenteella luottaa.

Aivan perustavin on Descartesin kysymys, miten voin olla varma siitä, että ylipäätään olen oikeasti olemassa. Mistä tiedän, että en elä matriisissa, jossa kaikki havainnot ovat syötettyä tai tarkoituksetonta harhaa?

Tieteeseen kuuluu metodisen epäilyn periaate. Tiede kuitenkin lähtökohtaisesti nojaa siihen, että empiiriset havainnot voivat antaa oikeaa ja luotettavaa tietoa. Tämä vakaumus nojautuu historiallisesti teistiseen ajatteluun. Ankara naturalismi ei loppuun saakka vietynä helposti selviä kysymyksestä, miksi havainnot voisivat olla tosia ja miksi niihin voisi luottaa. Tieteessä havaintojen riippumattomuus perustuu interpersoonalliseen dialogiin ja toistettavuuteen. Ne vahvistavat havaintoja, tai sitten yhteistä harhaa. Tieteessä oletetaan havaintojen tuovan todellista tietoa, mutta sen perustelu on aksiomaattinen, jopa pragmaattinen: niin tehdään kun ei muuta voida. Luomisusko, joka sinänsä ei kelpaa empiirisen tieteen perusteluksi, vahvistaa yksilön vakaumusta siihen, että hänen olemisensa maailmassa on mielekästä ja olemisella havaintoineen on mielekäs suhde siihen, millainen maailma oikeasti on.

Tieteellä on pyrkimys selittää asioita yksinkertaisesti. Occhamin partaveitsenä tunnetun periaatteen mukaan selitys on sitä parempi, mitä yksinkertaisempi se on, tai mitä vähemmän siinä joudutaan olettamaan tuntemattomia tekijöitä. Occhamin partaveitsen periaatteen mukaisesti Jumala raakataan selityksenä armotta pois. Nykyisenä tieteen aikakautena lienee melko selvää, että Jumalaa ei tarvita yksittäisen fysikaalisen tapahtuman kausaaliseksi syyksi.

Pyrkimyksenä yksinkertaisuuteen tiede pyrkii luomaan yksinkertaisia ja helppoja selityksiä, luonnonlakeja. Luonnonlakien laadinta vaatii älyä, yleensä ottaen matemaattista älyä. Humanistisissa tieteissä nämä lait ovat yleensä vähän monimutkaisempia ja epätarkempia. Luonnonlait ovat matemaattisesti ilmaistavissa olevia lakeja. Monet luonnonlait ovat uskomattoman yksinkertaisia ja matemaattisesti kauniita.

Mitä kertoo se, että luonto näyttää olevan matemaattista? Luonnontieteessä ei välttämättä ollenkaan tarvitsisi olla niin, että luonnonilmiöt olisivat luonnonlain kaltaisia. Periaatteessa voisi hyvin olla, että painovoima käyttäytyisi yhtä sattumanvaraisesti kuin luonnonvalinta, sokeasti ja ennustamattomasti. Minun on jonkin verran vaikea tavoittaa päättelyä, jossa yhdellä sivulla tiedemiehet ihailevat kosmoksen matemaattista kauneutta ja toisella sivulla sanovat luomisuskon olevan hassua. Tässäkin keskustelussa näkyy kaaoksen ja harmonian perusteiden kahtalainen luonne. Kun luonnon kauniit teoriat uhkasivat viedä kristinuskolta kaiken kaaokseen perustuvat perustelut, oli moni kristitty innoissaan Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta, joka jätti epäselvän aukon hienoon teoriaan. Joskus on vaikea päättää, mikä mitäkin todistaa, kaaos vai harmonia. Jostakin syystä julkisessa keskustelussa on niin, että kosmologiassa näyttää teorioiden kauneus ja järkähtämättömyys todistavan Jumalaa vastaan, mutta elämän äärelle tultaessa Darwinin sattuma samoin Jumalaa vastaan. Olipa tilanne kummin päin vain, lujaa luonnonlakia tai epäselvää sattumaa, aina tulee luomisuskolle turpaan.

Vaikka on niin, että luonnon järjestys ei suoranaisesti todista Jumalan puolesta, älykkään suunnittelun teorian kannattajat tuovat esille tietynlaisen perusmotivaation, joka seuraa myös Augustinuksen credo ut intelligam -ajatuksesta. Jumala, joka on luoja, ihmisen mielessä selittää maailman järjestystä. Tiedemiesten ei tarvitsisi kavahtaa tätä, koska havainto perustuu juuri siihen järjestykseen ja matemaattiseen kauneuteen, joka on tieteen hankkimaa. Se liittyy tieteen perusvakaumukseen, että matemaattisesti voidaan selvittää luonnon ominaisuuksia. Luonnonlait ja järjestys kohtaavat ihmisen järjen ja vakaumuksen siitä, että Jumalan hyvä tahto on luonut sen. Ajattelen siis niin, että tieteen valtava edistys, ihmisen kyky ymmärtää maailmaa ja pukea se hyvin tiiviiksi esitykseksi, tukee luomisuskoa, ja luomisusko tukee ihmisen motivaatiota ottaa maailmasta yhä enemmän selvää. Luomisuskosta päin voi katsoa, että luonnontieteen teoriat tukevat ajatusta älykkäästä suunnittelijasta.

Älykäs suunnittelu ei ole tieteen korvike eikä tieteen osa. Se on maailmankatsomuksellinen väline ilmaista, että luomisusko auttaa ihmistä sisimmään ymmärtämään näkemäänsä. Se antaa merkityksiä ja tarkoituksia, joita tiede itsessään ei voi antaa. Ihminen kokee sen lisääntyneenä viisautena ja varmuutena. Luomisuskosta käsin on mielekästä puhua älykkäästä suunnittelijasta. Toki myönnän luonnontieteilijöiden huolen siitä, että havaitsematonta ei pitäisi tuoda havaintojen selittäjäksi, tieteen sisäiseen apparaattiin.

Älykäs suunnittelu lienee tällä hetkellä katolisessa kirkossa kovassa kurssissa. En ihmettele. Siinä luonnontieteen havainnot ja luomisusko kohtaavat.

i Héru as elye!

Henri

Luominen ja tiede (osa 3) - Evoluutio

Evoluution kauhistus?

Charles Darwinin kehittämä evoluutioteoria eli lajien kehitysoppi herätti aikanaan suuria tunteita. Darwinin kirjasta Lajien synty tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 vuotta. Kehitysoppi herättää edelleen tunteita uskonnollisissa yhteisöissä, myös kristillisissä kirkoissa. Yhdysvaltaiset fundamentalistiset kirkkokunnat ovat nimenneet kehitysopin vakavaksi harhaopiksi, ja käyttävät suuria voimavaroja vastustaakseen sitä.

Kehitysoppi on luonnontieteen teoria, jonka tarkoitus on selittää havaittuja tosiasioita. Kehitysopin mukaan lajien kehittymisen keskeisiä mekanismeja ovat (a) perinnöllisyys, (b) suvullisesta lisääntymisestä johtuva jälkeläisten muuntelu eli erilaisuus ja (c) luonnonvalinta: eri jälkeläiset menestyvät eri tavalla perimänsä jatkamisessa. Lajien kehittymiseen vaikuttavat lisäksi (d) perimän muutokset eli mutaatiot ja (e) lajien sopeutumiskyky.

Mikä näissä on vaikeaa kristinuskolle? Perinnöllisyys, jälkeläisten erilaisuus ja mutaatiot lienevät elämän peruskauraa. Herkkiä kohtia ovat käsitys luonnonvalinnasta ja ehkä myös siihen liittyvästä sopeutumiskyvystä.

Kehitysoppi herätti aikanaan polemiikkia lähinnä kahdesta syystä. Ensiksikin luonnonvalinta on teorian mukaan sokea, suunnittelematon ja sattumanvarainen. Maailma on sekä sattuman että suunnittelemattoman vahvemman oikeuden käsissä. Heikot syödään pois ja vahvat jatkavat pariutumista. Tämä kirpaisi kristittyjä, joiden mielestä maailma on Jumalan hyvän kaitselmuksen käsissä kedon kukkia ja taivaan lintuja myöten.

Toiseksi, kehitysoppi asetti ihmisen eläinkunnan joukkoon. Ihminen oli eläin, eläimistä kehittynyt ja suoraa jatkoa niille. Tämä oli ehkä kaikkein eniten tunteisiin vetoava kehitysopin johtopäätös. Kristillisessä teologiassa oli aina nähty ero ihmisen ja muun luodun välillä. Vain ihminen on Jumalan kuva ja Jumalan kaltainen. Ihmiselle on annettu muu luomakunta valtaansa, hallittavakseen. Raamatun alkukertomusten ihminen sai luonnonvarat käyttöönsä (liharuoan tosin vasta lankeemuskertomuksen jälkeen!). Ihmisen ja muun luomakunnan välillä nähtiin ero. Eron klassiset tuntomerkit ovat äly ja rakkaus. Sen ilmaus on myös käsite sielu. Kehitysoppi alisti ihmiskunnan alkuperän järjettömien ja raakalaismaisten eläinten tasolle.

Kehitysoppi aiheutti myös jonkinlaisen Raamattukriisin. Galilein ja Kopernikuksen aurinkokeskeinen maailmankuva johti tekemään eron Raamatun maailmankatsomuksen ja maailmankuvan välillä. Se ei ollut ihan helppoa, koska erotteluun ei ollut aikaisemmin tarvetta. Darwinin teoria aiheutti vastaavan kysymyksen teologisessa antropologiassa. Jos ihminen on Jumalan kuva ja Jumalan kaltainen, Darwinin teorian jälkeen kuva ja kaltaisuus ei ollut voinut syntyä aivan sillä tavalla kuin aiemmin oli ajateltu. Lajit, myöskään ihminen, eivät olleet toisistaan riippumattomia.

Käsitys ihmisestä koskettaa ihmistä kovasti. Se herätti tunteita, ja herättää edelleen. Mikä minä olen ja mistä olen tullut?

Ihmisen ainutlaatuisuus

Jos ihminen on lajina syntynyt muista lajeista, viime vaiheenaan ihmisapinoista, ja alun perin bakteereista, mitä seuraa kristinuskon ihmiskäsitykselle?

Tarkasti ottaen ei juuri mitään. Jälkeenpäin historiaa tarkastellen on selvää, että kehitysoppi aiheutti valtavan tunnereaktion. Ihmisten mielissä, myös teologiassa, ihmisen erityislaatuisuus oli paalutettu ihmislajin täydelliseen erillisyyteen suhteessa muihin lajeihin. Tämä oletus oli vahva, mutta se ei tarkasti ottaen nouse edes Raamatun luomiskertomuksista. Luomiskertomuksen mukaan "Jumala loi ihmisen...". Ihmisten mielissä oli tapahtuma, jossa ihmisen luominen tapahtuu muista lajeista erillisenä tapahtumana. Raamatun toisessa luomiskertomuksessa (1 Moos 2:4b - ) kerrotaan, kuinka Jumala muotoili ihmisen maan tomusta, ja puhalsi tomuihmisen sieraimiin elämän hengen, eli teki sen eläväksi olennoksi. Tämä kuva epäilemättä vahvisti käsitystä ihmislajin ja eläinten erillisyydestä.

Raamatun ajan ihmiset yleensä, myös Palestiinan ulkopuolella, ajattelivat lajien olevan erillisiä. Ei ollut havaintoa tai syytä ajatella toisin. Lehmät ja siat eivät pariutuneet. Eivät edes hevoset ja aasit saaneet hedelmällistä jälkeläistä. Kaikki tiesivät, miten ihmisestä tulee kuoltuaan tomua ja tuhkaa, ja joskus alkaa mädäntyä jo elävänä ollessaan. Ihmisen alkuperä oli epäilemättä maassa. Latinalaisen kulttuuripiirin ihmistä tarkoittava sana homo tulee sanasta humus, maa. Raamatun luomiskertomus kertoo sen, mikä oli sen ajan ihmisille ilmeistä, päivänselvää arkitodellisuutta. Toinen luomiskertomus toki sisältää aimo annoksen ihmettelyä, kuinka eloton maa voi olla elävää. Se oli ihmeellinen asia, joka vaati selitystä.

Jälkeenpäin ajatellen ihmisten mielikuva ihmisyyden rajoista oli epäilemättä liian huippuunsa viritetty. Darwinin teoria ei vastannut ihmisten arkitodellisuutta, koettua lajien erilaisuutta, ja ihmisyyden järkeä ja tunteita, mitkä olivat myös luomiskertomuksessa ilmaistuna.

Ehkä on myös totta, että kristinuskon teologian historialla on pientä osuutta ihmisyyden arvon virittämisessä. Ihmisyksilön ääretöntä arvoa korostettaessa tuli samalla pönkitetyksi käsitystä ihmislajin erinomaisesta erilaisuudesta.

Luonnonvalinta ja sattuma

Jos ihmisen erillisyys suhteessa muuhun eliökuntaan on lähinnä kysymys arkitodellisuuden ja tunteiden protestista, kysymys luonnonvalinnasta ja sattumasta koskettaa enemmän kristinuskon jumalakuvaa.

Kehitysopin mukaan lajien kehittymisen mekanismina ei ole yksilön eläessään hankkimat yksilölliset muutokset, vaan se, kuinka perimä periytyy ja jää jälkeläisissä elämään. Tässä ei ole sinänsä mitään omituista. Kyse onkin siitä, millä mekanismilla jokin jälkeläinen jää eloon ja jatkaa perimää. Luonnonvalinnan mukaan geeniperimä voi hyvin, kun se saa paljon jälkeläisiä, jotka puolestaan kykenevät saamaan paljon jälkeläisiä. Jälkeläisten määrään vaikuttaa niiden elinkelpoisuus laajassa merkityksessä: kyky olla terveenä, hankkia ruokaa, pysyä hengissä, pariutua ja saada jälkeläisiä. Jälkeläisten saaminen ja niiden jääminen eloon riippuu valtavan monesta asiasta. Geeniperimän kuolema voi johtua yksilön ominaisuuksista, esim. sairastuvuudesta, tai täysin sattumanvaraisista ympäristöolosuhteista. Jollekin alueelle voi tulla maanjäristys, katovuosi tai muu luonnonmullistus. Sattumanvaraisen ilmiön uhriksi joutuneiden geeniperimä häviää ulkoisen syyn vuoksi, ellei mukana ollut joku erityisen hyväonninen tai taitava ihminen, joka vielä hedelmällisessä iässään olleessaan kykeni selviytymään siitä.

Kristinuskon Jumalakuvaan liittyy vahva käsitys kaitselmuksesta, providentiasta. Jumala on kaikkitietävä, ja jokaisella ihmisyksilöllä on luovuttamaton arvo. Jumala rakastaa jokaista, ja ainakin jossakin merkityksessä pitää huolta kaikista luoduistaan.

Luonnonvalinnan sattuma ja sokeus tuntuu vastustavan kristinuskon käsitystä luodun tarkoituksenmukaisuudesta ja kaitselmuksesta.

Kysymys sattumasta ja sokeudesta on mielenkiintoinen. Yhtäältä on selvää, että luonnonolosuhteiden äkilliset muutokset ovat aitoa sattumaa. Maanjäristyksessä kuoleminen on vain vähäisessä määrin kiinni ihmisen geneettisistä ominaisuuksista. Kuitenkin kysymys jälkeläisten elinkelpoisuudesta ja mahdollisuudesta saada jälkeläisiä ei ole "arpapeliä". On tavallaan loogista ja selvää, että tietynlainen vahvuus johtaa suurempaan todennäköisyyteen saada jälkeläisiä ja siten ne geenit vahvistuvat populaatiossa. Kyseessä on sokeus ja sattuma vain siinä merkityksessä, että prosessia ei voi ennustaa. Käsissämme ei ole sellaista luonnonlakia tai mallia, joka ennustaisi populaatioiden päähän yksilön menestymisen. Kuitenkin, kulloinkin ja kulloisissakin olosuhteissa vahvin pärjää ja on periaatteena ilmaistavissa varsin yksinkertaisesti, jopa luonnonlainomaisesti. Vahvuutta on toki monenlaista, eikä se ole kiinni vain lihaksista. Ehkä pitäisikin käyttää sanaa sopeutuvuus. Siinä ei mekanismina ole kysymys sattumasta, vaan melko yksinkertaisestakin mekanismista, ainakin periaatteessa.

Sattuman kriittisin vaihe on sukusolujen syntyminen. Voihan olla, että vanhemmilla olisi erittäin hyvä geeniperimä vallitseviin olosuhteisiin, mutta jostakin syystä kromosomien jakautuminen kulkee niin päin, että jälkeläiset eivät saakaan vanhempien vahvuuksia. Vahvat ominaisuudet eivät realisoidu jälkeläisissä. Tämä on erityisen merkityksellistä ihmislajilla, jonka jälkeläismäärä on suhteellisen rajattu. Tilanne olisi toinen, jos jokaisella olisi 1000 jälkeläistä. Tällöin voisi olettaa, että hyvällä todennäköisyydellä joku jälkeläisistä saisi vanhempiensa edustavimman geenikartan.

Luonnonvalinnan sattuma ja sokeus tarkoittaa käsittääkseni sitä, että ei ole tieteellistä mahdollisuutta osoittaa mekanismia, miksi jokin tapahtuma tapahtuu tietyllä tavalla, eikä siitä voida esittää ennustavaa teoriaa.

Joskus kehitysopin yhteydessä käytetään ilmaisua, että evoluutiolla ei ole tarkoitusta tai sisäistä merkitystä. En ole koskaan hahmottanut, mitä sillä halutaan teorian yhteydessä sanoa. Tarkoituksen ja merkityksen käsitteet ovat maailmankatsomuksellisia, enkä tiedä, miten luonnontieteellinen teoria voisi ylipäätään selvittää mekanismien sisäistä mieltä muuten kuin empiriisinä tosiasioina ja niiden seuraussuhteina. Kehitysoppi pystyy selittämään, millaisilla periaatteilla geneettinen aines menestyy ja muokkautuu, mutta kysymys sen sisäisestä merkityksestä kuuluu maailmankatsomuksellisiin pohdintoihin. Onkohan käynyt niin, että joskus naturalistinen ateismi haluaa sanoa hivenen enemmän kuin tieteellinen teoria antaa lupaa?

Kaitselmus

Emme tiedä, kuinka Jumalallinen kaitselmus toteutuu. Kun kompastun kynnykseen enkä lyökään päätäni piirongin kulmaan, en voi tietää, oliko se sattumaa vai varjelusta. Voimme ajatella, että kaitselmus toteutui. Havaittavassa empiirisessä todellisuudessa ei kuitenkaan ole mitään sellaista, joka ulkopuoliselle osoittaisi, että tapahtui jumalallinen väliintulo. Kyse on samasta asiasta kuin jumalatodistuksissa yleisesti: mikään asia maailmassa ei yhtäältä voi todistaa Jumalan olemassaoloa eikä toisaalta myöskään osoittaa sitä vääräksi. Kyseessä on uskonnonfilosofinen tedentamattomuuden periaate: uskonnollisia väitteitä ei voi verifioida eikä falsfioida.

On selvää, että empiirinen tiede ei voi rakentaa teoriaansa siten, että teoriassa esiintyisi jonkinlainen empiirisen maailman ulkopuolinen syy, joka selittäisi mekanismeja. Jos kehitysoppi ei käytä käsitettä suunnitelmallisuudesta tai kaitselmuksesta, se ei ole sen vika. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että luonnontieteissä asiat on selitettävä asioilla, joita voidaan havaita ja testata. Ainakaan kristinuskon Jumala ei ole sellainen.

Kristillisen luomiskäsityksen mukaan on mahdollista, että Jumala ohjaa jokaista solua ja sukusolun syntyä, ja jollakin aktiivisella tavalla pitää muutenkin yllä maailmankaikkeuden olemassaoloa. Se ei kuitenkaan ole asia, joka olisi luonnontieteiden menetelmin selvitettävissä tai todennettavissa. Sen vuoksi tieteen teorioiden ei tarvitse myöskään ottaa sellaista huomioon.

Luonnontiede ei kumoa maailmankatsomuksia. On maailmankatsomuksellinen asia nähdä asioissa merkityksiä. Ihmisillä voi olla kokemus siitä, että maailmassa on selkeyttä, järjestystä ja tarkoitusta, ehkä myös kaitselmustakin.

Jos kristinuskossa oletamme, että maailmankaikkeus on Jumalan tahtoma ja tarkoitettu hyväksi, on helppo ymmärtää, että maailma on alusta asti ollut sellainen, että se tuottaa elämää ja mahdollisesti myös ihmisen kaltaista elämää. Tämä vakaumus ei riipu siitä, mikä on elämän syntymisen mekanismi tai tie. Tieteellisesti tarkastellen kehityskululle ei voi osoittaa mieltä tai tarkoitusta, mutta minun maailmankatsomuksellinen mieleni näkee siinä tarkoitusta.

Joskus esitetään ajatus, että ns. makroevoluutio, lajien syntyminen toiseksi, olisi erityisen paheksuttava teoria. En tiedä miksi niin olisi. En näe Homo erectuksen kehittymistä Cro magnon ihmiseksi sen omituisempana kuin kehitysvaihetta, jossa nykyistä edellinen aurinko synnytti raskaita alkuaineita nykyisen aurinkokuntamme planeettojen käyttöön.

Vanhan testamentin sivuilla näkyy vaikea kaitselmuksen kriisi. Vanhan Israelin uskon mukaan Jumalan siunaus näkyy tässä elämässä. Jumalan siunaus näkyy omaisuutena ja jälkeläisenä, voisi sanoa ehkä että menestyksenä luonnonvalinnassa. Israelin uskoon ei sisältynyt käsitystä kuolemanjälkeisestä elämästä.

Ajatus joutui kriisiin. Profeettakirjat ja psalmit ovat täynnä surkeita kohtaloita. Hurskaat ihmiset joutuivat ahdinkoon. Missä oli Jumalan kaitselmus ja siunaus, kun uskollisuus Jumalaa kohtaan ei tuonutkaan hyvää elämää? Päin vastoin, monet ns. heittiöt ja jumalattomat menestyivät paljon paremmin ja heidän geeniperimänsä sen kuin runsastui. Mitä kaitselmusta ja siunausta se sellainen on! Jobin kirja on kysymyksen malliesimerkki. Hurskaan Jobin geeniperimä menettää sopeutumiskykynsä, kun kaikki jälkeläiset kuolevat. Jobin kaverit sanovat, että hän on itse aiheuttanut kaiken. Job itse syytti ympäristöolosuhteita ja vakuutti olevansa syytön huonoon osaansa.

Kaitselmus ja Jumalan huolenpito ei ollutkaan niin yksinkertainen asia kuin oli ajateltu. Profeetat ryhtyivät kertomaan, että Jumala ottaa lopulta hurskaat luokseen vaikka kuoleman takaa, on kuolleiden ylösnousemus! Sehän on kristinuskonkin syvin ajatus.

Jos siis on niin, että tässä maailmassa geeniperimän sopeutuvuudessa on tiettyä ennustamattomuutta, ei käsitys ole juutalais-kristilliselle luomisuskolle vieras tai outo. Jumalan kaitselmus ei ole sellaista, jolla voitaisiin ennustaa ihmisen kohtalo tai tietää se varmaksi. Edes ns. hurskaus ei kerro meille, miten jonkin ihmisen geenipankin käy. Voisi jälleen jopa ajatella päin vastoin. Ihmisen lisääntymispotentiaali ei ole syy pitää ihmistä tärkeänä tai arvostettavana. Kristinuskoon on rakennettu vahva ajatus, että myös luonnonvalinnan reunayksilöt ovat tärkeitä ja arvostettavia, oikeita ihmisiä. Tällä tavalla juutalais-kristillinen maailmankastomus hyväksyy olosuhteiden mielettömyyden ja haluaa ottaa sen tosissaan. Samalla irtaudutaan siitä, että olosuhteet tai luonnonvalinnan potentiaali määräisi elämämme arvon.


Elämän synty

Elämän synty on tieteelle vielä arvoitus. On tehty kokeita, joissa on saatu syntymään aminohappoja maapallon alkumeren keitosta vastaavissa olosuhteissa. Kun salamat välähtelevät ja molekyylit törmäävät, sanotaan sitäkin sattumaksi.

Kehitysoppia ei kannata haudata siksi, että se ei vielä pysty vakuuttavasti ilmaisemaan sitä, miten ensimmäinen elämä syntyi. Tieteen teoriat ja kokeet kehittyvät, ja siihenkin voidaan saada uutta valoa.

Kristinuskon kannalta merkitystä on sillä, että Jumalan luoma maailma on sellainen, että elämä sai mahdollisuuden. Maailmankaikkeuden rakenne on sellainen, että se mahdollisti maan kaltaisen planeetan syntymisen, ja siinä elämän syntymisen. Luomisuskon ydin on siinä, että maailma on tällaisena olemassa. Siitä seuraa, että myös eri kehitysvaiheet voidaan ymmärtää neutraalisti vain kehitysvaiheina. Kaiken ei tarvitse olla valmiina. Ihmisen ei tarvitse kävellä dinosauruksen kanssa. Maailmankaikkeus on alkuräjähdyksestä alkaen ollut sellainen, että elämän syntyminen on mahdollista. Teorioiden matemaattinen kauneus tuo elämälle mahdollisuuden.

Luominen vai evoluutio?

Vastakkainasettelun aika on ohi. Luominen ja evoluutio eivät ole vastakohtia. Luonnontiede kertoo, millainen maailma on ja miten se kehittyy. Uskonnollinen käsityksemme on maailmankatsomuksellinen. Se kertoo, mikä merkitys sillä kaikella on. Raamatun luomiskertomus ihmettelee elämän syntyä, ihmisen järkeä ja rakkautta. Niille se antaa arvon. Elämän synty tässä maailmankaikkeudessa voi olla tieteellisen selityksen ulkopuolella, siis tieteen sanoilla sanoen sattumaa.

Kreationistinen pyrkimys esittää maailmankatsomus tieteenä muistuttaa jotenkin marxismin yritystä puhua marxilais-hegeliläisestä dialektiikasta tieteenä. Aivan kuin marxilais-hegeliläinen yhteiskuntaluokkien dialektinen taistelu filosofisen tieteellisellä välttämättömyydellä johtaisi kommunistiseen yhteiskuntaan. Kyse oli maailmankatsomuksesta, ei tieteestä. Samoin on laita kreationismissa, joka ei tuo uusia havaintoja tieteen arvioitavaksi. Kreatismit tosin tekevät arvokasta työtä harrastaessaan tieteellisten teorioiden kritiikkiä. Sitä on tehtävä aina, mutta toki empiirisin perustein.

Teistinä olen sitä mieltä, että mikäli Jumala on olemassa ja Jumala on luoja, minulla on lupa nähdä kehityksessä tarkoitusta ja mielekkyyttä. Ei minun tarvitse sitä upottaa luonnontieteen teoriaan, eikä niin edes saa tehdä. Kyse on samasta maailmankuvan ja maailmankatsomuksen välisestä erosta, joka on tarpeen tehdä myös maailmankaikkeuden alkuperää pohdittaessa.

i Héru as elye!

Henri

Luominen ja tiede (osa 2) - Aukkojen Jumala

Aukkojen Jumala

Tiede tutkii maailmankuvaa ja tarkentaa sitä. Uskonnot, myös kristinusko ja sen luomiskertomus, ovat maailmankatsomuksia. Luomiskertomuksen tarkoituksena ei ole antaa uutta maailmankuvaa vaan kertoa sen merkityksestä.

Jos näin on, mihin maailmankuva tarvitsee Jumalaa? Millaisen paikan Jumala saa, kun puhutaan maailmankuvasta? Onko olemassa jokin Jumalan paikka, joka kosmologin pitäisi ottaa huomioon?

Historian aikana jumalalle on annettu monia paikkoja maailmankuvassa. Ne ovat olleet asioita, joita ihminen ei ole ymmärtänyt. Jumala on ollut maailmankuvan aukkojen jumala. Jumalalla on haluttu selittää se, mitä ei vielä ole ymmärretty.

Aukkojen jumalasta on suuri määrä kertomuksia. Primitiiviset jumalat hallitsivat salamoita, myrskyjä ja säitä yleensä, nostattivat auringon taivaanrannasta ja pilvet taivaalle. Ireneos Lyonilainen, 100-luvun loppupuolen huomattavin kristitty teologi, mainitsee teoksessan Adversus haereses (Harhaoppeja vastaan) useita jumalallisia arvoituksia lähtien juuri pilvistä ja säistä. Nämä jumalalliset arvoitukset ovat sellaisia, jotka nykyään selviävät alakoulussa. Ireneoksen kunniaksi on sanottava, että hän ei niillä yrittänyt suoranaisesti todistaa Jumalan olemassaoloa, mutta käyttää niitä kyllä esimerkkinä Jumalan suuruudesta ja mahtavuudesta.

Aukkojen jumalassa on vakava ongelma. Kun maailmankuva tarkentuu, aukot pienenevät. Lopulta aukkoja ei ehkä ole. Jumalan olemassaolon perustetta ei voi rakentaa sen varaan, että emme tiedä tai ymmärrä jotakin, mitä tässä maailmassa tapahtuu. En usko, että koskaan täysin ymmärrämme esim. ihmisten käyttäytymistä, mutta jumalakuvan rakentaminen sen varaan ei ole viisasta.

Aukkojen pienemisessä ei ole suurtakaan ongelmaa. Luomiskertomuksen mukaan ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Luomiskertomus ei sitä täsmällisesti sano, mutta klassisen teologian mukaan tämä tarkoittaa ihmisen järkeä ja ymmärrystä. Äly ja järki, rationaalisuus, on ymmärretty luomisen lahjaksi, jota ihminen saa käyttää. Ihmisen tehtävä on viljellä ja varjella maata, ja ottaa se hallintaansa. Se että ihminen ymmärtää valtaansa annettua maata paremmin, ei ole luomiskertomuksen ajatuksille ongelma. Ymmärtämisen tarve mahtuu mainiosti kristilliseen maailmankatsomukseen.

Jumalan paikka

Jo luomiskertomus antaa Jumalalle paikan. Jumala on luoja, ei luotu. Luomiskertomus ei sano, missä tai millainen Jumala on, mutta ajatus "taivaasta" ei ole kaukana. On historiallisesti selvää, että Jumalan ajateltiin olevan taivaankannen yläpuolisten vesien yläpuolella, taivaiden taivaassa, tai nykykielellä sanoen: siellä viimeisen päälle taivaassa. Maailmankuvaa ajatellen se tarkoittaa, että Jumala on näkyvän maailman ulkopuolella.

Varhainen kristillinen teologia omaksui ympäröivien maailmankatsomusten käsitteitä selittämään, mitä Jumalasta pitäisi ajatella. Erityisesti platonismi ja uusplatonismi tarjosi hyvät välineet kuvata kristinuskon käsitystä Jumalasta. Näiden käsitteiden käyttöä on yhtäältä arvosteltu kristinuskon sisälläkin ja ajateltu kristinuskon hellenisoituneen, menettäneen oman todellisen luonteensa. Toisaalta, kristityt tekivät sen mitä kulloinkin piti tehdä: yrittivät selittää ajatuksiaan ympäröivään maailmankuvaan ja maailmankatsomukseen päin, niiden kielellä.

Justinos Marttyyri, Origenes, Athanasios Aleksandrialainen ja monet muut yhtyivät platonistiseen käsitykseen, että Jumala on kosmoksen ulkopuolella oleva ykseys. Jumala on tämän maailman ulkopuolella, saavuttamaton. Jumalan maailmasta ei ole tietä maailmaamme, eikä Jumalasta tarkasti ottaen voi tietää juuri mitään. Platonistiseen maailmankatsomukseen sisältyi ajatus kontemplatiivisesta, järjen mietiskelyn kautta syntyvästä yhteydestä todelliseen taivaalliseen Ideaan, mikä sopi kristilliseen käsitykseen meditaatiosta ja rukouksesta. Aristoteleen filosfia katkaisi platonismin kontemplatiivisen yhteyden. Näiden kahden koulukunnan eroa kuvaavat myös teologiassa käsitteet katafaattinen ja apofaattinen teologia. Katafaattisen teologian mukaan Jumalasta voidaan tietää "jotakin". Ihmisen ajatus voi ikään kuin liipata läheltä ja tavoittaa aavistuksen Jumalallisesta todellisuudesta. Apofaattisen teologian mukaan ihmisen mieli ei edes liippaa läheltä. Ainoa tiedon tie on Jumalan maailmasta tähän maailmaan. Yhteistä näille on kuitenkin se, että Jumalan maailma on selkeästi tästä maailmasta erillinen ja irrallinen. Jumala ei kuulu tähän maailmaan.

Nykyistä maailmankuvaa ajatellen tämä tarkoittaa sitä, Jumala on kosmoksen ulkopuolella. Sinne missä ja mitä Jumala on, ei ole tästä maailmasta juuri mitään tietä. Ainoa keino (ehkä) on järjellä ja mietiskelyllä tapahtuva meditatiivinen nojatuolimatka.

Tätä taustaa ajatellen on hämmentävää, että monet ateistiset argumentit perustuvat siihen, että Jumalaa ei voi nähdä eikä Jumalan olemassaoloa voida todistaa. Koska näin on, Jumalaa ei olisi olemassa. Todistamisen ja todentamisen vaatimus on tavanomainen tieteellinen keino. Tiede, maailmankuvan kehittyminen, perustuu osoittamiseen ja toistettavaan kokeelliseen todentamiseen.

Kuinka todennetaan ja todistetaan sellaista, josta jo periaatteessa ei voi saada mitään tietoa? Se että Jumalaa ei näy eikä kuulu, ei ole kristillisen käsityksen mukaan omituista, vaan juuri niin kuin sen pitääkin olla. Jos Jumala olisi tässä maailmassa, ja jos Jumalalla olisi muitakin luodun todellisuuden ominaisuuksia, hän ei olisi se mitä kristinuskossa kutsutaan jumalaksi. Jumala ei ole aurinko tai kuu, tai tähti, eikä mitään muutakaan luotua.

Jumala ei ylipäätään kuulu siihen kosmokseen, joka rakentuu aineesta, energiasta, ajasta ja tilasta.

Uskonnonfilosofiassa, joka on yliopistollinen filosofinen oppiaine ja jota tutkitaan myös teologisessa tiedekunnassa systemaattisen teologian oppiaineissa, tunnetaan uskonnollisten kysymysten todentamattomuuden periaate (ks. esim. perusoppikirja John Hick: Uskonnonfilosofia, 1963). Jumalakysymysten perusluonne on sellainen, että ne ovat todentamattomia. Tieteellisen teorian eräs perusvaatimus on, että teoria tulee myös periaatteessa olla osoitettavissa vääräksi, siis falsifioitavissa. Teoria, jota ei voi mitenkään kumota, ei ole tieteellinen teoria.

Kysymys uskonnollisesta uskosta ja erityisesti Jumalasta on filosofisesti sellainen, että mikään väite tai havainto ei kumoa uskoa. Toisaalta on sitten niinkin, että mikään vaite tai havainto ei myöskään todista uskoa tai uskon kohdetta toiselle ihmiselle. Jos uskon voisi kumota tai todistaa, kyse ei olisi uskonnosta vaan tieteestä. Uskonto ja tiede samastuisivat, ja puhuisimme kristintieteestä.

Jostakin syystä on niin, että tätä uskonnollisen uskon perusluonnetta on vaikea hyväksyä. Näyttää siltä, että ateistiset kosmologit haluaisivat edellyttää, että jos Jumala on olemassa, se täytyy olla laitettavissa koeputkeen. Saman päättelyn tekevät kristilliset kreationistit toisin päin: jos Jumala on luonut maailman, Jumalan osuus pitää olla kokein osoitettavissa.


Viimeinen aukko

On olemassa yksi maailmankuvan aukko, jonka jotenkin hyväksyn myös jumalakysymyksen yhteyteen: kysymys kaiken alkuperästä.

Luomiskertomus haluaa sanoa, että maailma on Jumalan luoma. Oli "aika", jolloin kosmosta ei ollut. Tämä eroaa jonkin verran kirjoittamisajankohdan ympäröivistä käsityksistä. Yleisen kreikkalaisen käsityksen mukaan maailma oli ikuinen ja oli ollut olemassa aina. Staattinen maailmankuva vaikutti vielä Einsteinin suhteellisuusteoriassa, kun hän teoreettisista syistä asetti yhtälöön kosmologisen vakion, jotta painovoima ei painaisi kosmosta kasaan. Vaste Edvin Hubblen havainnot etääntyvistä galakseista mursivat käsityksen staattisesta maailmankaikkeudesta.

Kysymys maailman alkuperästä on äärimmäisen haasteellinen ja siitä on puhuttava varoen, varsinkin uskonnollisen uskon näkökulmasta. Kun katolinen pappi, tähtitieteilijä Georges Lemaître 1932 ehdotti alkuräjähdysteoriaa, hän kirjoitti innoissaan paaville todistaneensa luomisen. Jälkeenpäin ajatellen hän ei tiukasti ottaen kyennyt todistamaan luomista, mutta alkuräjähdysteoria antaa meidän tuntemallemme kosmokselle alun. Oli "aika", jolloin kosmosta ei ollut, tai kaikki aine ja energia oli yhdessä pisteessä, singulariteettina.

Kosmologia pääsee teoreettisesti jo hyvin lähelle alkuräjähdyksen alkua. Ensimmäisen sekunnin aikana aineen ja energian perusvuorovaikutukset syntyvät: painovoima, sähkömagneettinen vuorovaikutus sekä heikko ja vahva ydinvuorovaikutus. Teoreettista tarkastelua rajoittaa Blanckin aika, sekunnin mitätön murto-osa. Sitä lähemmäs alkupistettä ei teoreettisesti päästä. Lähinnä voidaan arvata, että silloin perusvoimat olivat sulauteena yhteen, ei ollut lainkaan meidän tuntemiamme alkeishiukkasia, ja oli valtavan kuuma.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että luonnontieteellä ei olisi keinoja selittää singulariteettia. Vaikka niin on, uskon, että teoriat kehittyvät. Tietämättömyyden varaan ei kannata ripustautua.

Peruskysymys on silti yksinkertainen: miksi mitään on olemassa? Mikäli aineen ja energian häviämättömyys pitää paikkansa, ainetta ja energiaa ei meidän tuntemamme fysikaalisen kosmologian mukaan synny tyhjästä eikä häviä. Ainoa mahdollisuus on, että aine ja energia on aina ollut, tai että se on jotenkin omituisesti syntynyt, vastoin kaikkea tuntemaamme. On todennäköisempää, että mitään ei pitäisi olla olemassa, kuin että jotain on. Oleminen vaatii selityksen, ei olemattomuus. Näinhän Jumalastakin sanotaan.

Keskiaina koottiin seitsemän klassista jumalatodistusta. Ne eivät ole oikeita Jumalatodistuksia, eivätkä ne varsinaisesti todista mitään. Ns. kosmologisen jumalatodistuksen tai ensimmäisen syyn todistus esittää kuitenkin aivan oikean kysymyksen. Missä on kaiken alkusyy?

Mistä alkuräjähdyksen aine ja energia on peräisin?

Kosmos voisi olla sykkivä. Mikäli maailmankaikkudessa on riittävästi ainetta, painovoima jarruttaa laajenemista ja lopulta saa sen supistumaan kasaan. Tällöin voisi olla niin, että maailmankaukkeus syntyy, laajenee ja supistuu jälleen yhteen pisteeseen, räjähtääkseen jälleen uutena alkuräjähdyksenä uudeksi universumiksi, mutta entisin voimavaroin. Toki vielä jäisi kysymys, mistä sykkivä maailmankaikkeus on syntynyt. Edelleen olisi epäselvää, miksi mitään on olemassa. Tällä hetkellä myös näyttää siltä, että maailmankaikkeus ei ole sykkivä. Se ei tule luhistumaan kasaan.

On myös mahdollista, että ainetta syntyy spontaanisti. On ymmärtääkseni voitu osoittaa paitsi teoreettisesti myös kokeellisesti, että tyhjiössä voi syntyä aine-antiaine -pareja. Koska niiden energeettinen summa on nolla, se ei riko aineen ja energian häviämättömyyden lakia.

Spontaanin synnyn edessä on kaksi ongelmaa. Ensiksikin, se edellyttää avaruudellista tilaa, tyhjiötä. Pitää olla avaruudellinen tila, massan ja energian muodostama avaruus, jossa ilmiö on mahdollinen. Pitää siis olla jokin tila, jossa luonnon perusvuorovaikutukset voivat toimia. Spontaani materian synty edellyttää luonnonlakien olemassaoloa ja avaruutta, jossa ne ovat vaikuttamassa. Toiseksi, alkuräjähdyksen selittäminen spontaanilla synnyllä edellyttäisi, ei vain paria aine- antiainehiukkasen syntyä, vaan toistaiseksi käsittämättömän suuren aine-antiaine -räjähdyksen. Sen olisi myös pitänyt tapahtua tilassa, jossa tuntemaamme kosmosta ei oikeastaan ole olemassa. On toki mahdollista ajatella, että alkuräjähdys olisi tapahtunut jossakin tilassa, avaruudellisessa tyhjiössä. Siitä seuraisi, että jonkinlaisen alkuräjähdyksen pitäisi olla mahdollista juuri tälläkin hetkellä. Voisimme teoriassa odottaa, että universumissamme syntyy uusia alkuräjähdyksiä, ikään kuin uusi ilmapallo alkaisi kasvaa vanhan ja isomman sisällä.

Sykkivä maailmankaikkeus tai aineen spontaani syntyminen ei rauhoita järjellistä mieltäni, ainakaan nykytiedoin. Kosmoksen alkusyyn avain on tieteellisesti auki. Se on myös kristinuskon näkökulmasta mielenkiintoista.

Aukoton Jumala?

Mihin Jumalaa tarvitaan, ellei aukkojen paikkaamiseen?

Ilmeisen monet luonnontieteilijät ovat sitä mieltä, että koska maailmankuva ei tarvitse Jumalaa, ei Jumalaa tarvita muutenkaan. Luonnontieteilijät ovat oikeassa siinä, että maailmankuva ei millään välttämättömyydellä kaipaa Jumalaa luonnontieteellisten asioiden selittäjäksi. Monet luonnontieteilijät ovat kuitenkin tehneet vahvan ylitulkinnan tehdessään tästä johtopäätöksen, että Jumalan olemassaolo olisi sillä selitetty pois, tai jopa todistettu höpöhöpöksi.

Luomiskertomus on maailmankatsomuksellinen kertomus. Se kertoo, mikä on ihmisen tehtävä, paikka ja merkitys. Luomiskertomus on ikään kuin olemassa ihmisen elämää ja sen kysymyksiä varten. Toki kysymys kaiken alkuperästä on myös kosmologinen.

Kristinuskoon itseensä kuuluu vahva ymmärtämisen tarve. On luonnollista, että usko haluaa ymmärtää maailmaa. Kristinusko haluaa sanoa jotakin ihmisen elämästä, ja siksi ihmisen kysymykset tästä maailmasta ovat tärkeitä. Augustinus ilmaisi asian klassisella tavalla. Ihmisen usko etsii ymmärrystä (fides quarens intellectum). Usko ei jää sokeaksi luottamukseksi (Kierkegaard olisi tästä eri mieltä!), vaan se etsii välineitä ymmärtää uskoa, Jumalaa ja maailmaa. Usko haluaa pohtia! Ihmisen jumalaluottamuksesta on tie maailmankuvaan päin ja niiden välille syntyy yhteys. Järki kertoo ihmiselle, millä tavalla toimivan maailman Jumala on luonut.

Toisin päin ei ole välttämätöntä kulkea, mutta se on mahdollista. Järki voi ymmärtäessään kysyä, mitä tämä kaikki merkitsee. Jokainen antaa maailmalle jonkin syvemmän merkityksen. Tiede ei kumoa maailmankatsomuksia, vaan antaa niille tilaa.

i Héru as elye!

Henri