Luominen ja tiede (osa 2) - Aukkojen Jumala

Aukkojen Jumala

Tiede tutkii maailmankuvaa ja tarkentaa sitä. Uskonnot, myös kristinusko ja sen luomiskertomus, ovat maailmankatsomuksia. Luomiskertomuksen tarkoituksena ei ole antaa uutta maailmankuvaa vaan kertoa sen merkityksestä.

Jos näin on, mihin maailmankuva tarvitsee Jumalaa? Millaisen paikan Jumala saa, kun puhutaan maailmankuvasta? Onko olemassa jokin Jumalan paikka, joka kosmologin pitäisi ottaa huomioon?

Historian aikana jumalalle on annettu monia paikkoja maailmankuvassa. Ne ovat olleet asioita, joita ihminen ei ole ymmärtänyt. Jumala on ollut maailmankuvan aukkojen jumala. Jumalalla on haluttu selittää se, mitä ei vielä ole ymmärretty.

Aukkojen jumalasta on suuri määrä kertomuksia. Primitiiviset jumalat hallitsivat salamoita, myrskyjä ja säitä yleensä, nostattivat auringon taivaanrannasta ja pilvet taivaalle. Ireneos Lyonilainen, 100-luvun loppupuolen huomattavin kristitty teologi, mainitsee teoksessan Adversus haereses (Harhaoppeja vastaan) useita jumalallisia arvoituksia lähtien juuri pilvistä ja säistä. Nämä jumalalliset arvoitukset ovat sellaisia, jotka nykyään selviävät alakoulussa. Ireneoksen kunniaksi on sanottava, että hän ei niillä yrittänyt suoranaisesti todistaa Jumalan olemassaoloa, mutta käyttää niitä kyllä esimerkkinä Jumalan suuruudesta ja mahtavuudesta.

Aukkojen jumalassa on vakava ongelma. Kun maailmankuva tarkentuu, aukot pienenevät. Lopulta aukkoja ei ehkä ole. Jumalan olemassaolon perustetta ei voi rakentaa sen varaan, että emme tiedä tai ymmärrä jotakin, mitä tässä maailmassa tapahtuu. En usko, että koskaan täysin ymmärrämme esim. ihmisten käyttäytymistä, mutta jumalakuvan rakentaminen sen varaan ei ole viisasta.

Aukkojen pienemisessä ei ole suurtakaan ongelmaa. Luomiskertomuksen mukaan ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Luomiskertomus ei sitä täsmällisesti sano, mutta klassisen teologian mukaan tämä tarkoittaa ihmisen järkeä ja ymmärrystä. Äly ja järki, rationaalisuus, on ymmärretty luomisen lahjaksi, jota ihminen saa käyttää. Ihmisen tehtävä on viljellä ja varjella maata, ja ottaa se hallintaansa. Se että ihminen ymmärtää valtaansa annettua maata paremmin, ei ole luomiskertomuksen ajatuksille ongelma. Ymmärtämisen tarve mahtuu mainiosti kristilliseen maailmankatsomukseen.

Jumalan paikka

Jo luomiskertomus antaa Jumalalle paikan. Jumala on luoja, ei luotu. Luomiskertomus ei sano, missä tai millainen Jumala on, mutta ajatus "taivaasta" ei ole kaukana. On historiallisesti selvää, että Jumalan ajateltiin olevan taivaankannen yläpuolisten vesien yläpuolella, taivaiden taivaassa, tai nykykielellä sanoen: siellä viimeisen päälle taivaassa. Maailmankuvaa ajatellen se tarkoittaa, että Jumala on näkyvän maailman ulkopuolella.

Varhainen kristillinen teologia omaksui ympäröivien maailmankatsomusten käsitteitä selittämään, mitä Jumalasta pitäisi ajatella. Erityisesti platonismi ja uusplatonismi tarjosi hyvät välineet kuvata kristinuskon käsitystä Jumalasta. Näiden käsitteiden käyttöä on yhtäältä arvosteltu kristinuskon sisälläkin ja ajateltu kristinuskon hellenisoituneen, menettäneen oman todellisen luonteensa. Toisaalta, kristityt tekivät sen mitä kulloinkin piti tehdä: yrittivät selittää ajatuksiaan ympäröivään maailmankuvaan ja maailmankatsomukseen päin, niiden kielellä.

Justinos Marttyyri, Origenes, Athanasios Aleksandrialainen ja monet muut yhtyivät platonistiseen käsitykseen, että Jumala on kosmoksen ulkopuolella oleva ykseys. Jumala on tämän maailman ulkopuolella, saavuttamaton. Jumalan maailmasta ei ole tietä maailmaamme, eikä Jumalasta tarkasti ottaen voi tietää juuri mitään. Platonistiseen maailmankatsomukseen sisältyi ajatus kontemplatiivisesta, järjen mietiskelyn kautta syntyvästä yhteydestä todelliseen taivaalliseen Ideaan, mikä sopi kristilliseen käsitykseen meditaatiosta ja rukouksesta. Aristoteleen filosfia katkaisi platonismin kontemplatiivisen yhteyden. Näiden kahden koulukunnan eroa kuvaavat myös teologiassa käsitteet katafaattinen ja apofaattinen teologia. Katafaattisen teologian mukaan Jumalasta voidaan tietää "jotakin". Ihmisen ajatus voi ikään kuin liipata läheltä ja tavoittaa aavistuksen Jumalallisesta todellisuudesta. Apofaattisen teologian mukaan ihmisen mieli ei edes liippaa läheltä. Ainoa tiedon tie on Jumalan maailmasta tähän maailmaan. Yhteistä näille on kuitenkin se, että Jumalan maailma on selkeästi tästä maailmasta erillinen ja irrallinen. Jumala ei kuulu tähän maailmaan.

Nykyistä maailmankuvaa ajatellen tämä tarkoittaa sitä, Jumala on kosmoksen ulkopuolella. Sinne missä ja mitä Jumala on, ei ole tästä maailmasta juuri mitään tietä. Ainoa keino (ehkä) on järjellä ja mietiskelyllä tapahtuva meditatiivinen nojatuolimatka.

Tätä taustaa ajatellen on hämmentävää, että monet ateistiset argumentit perustuvat siihen, että Jumalaa ei voi nähdä eikä Jumalan olemassaoloa voida todistaa. Koska näin on, Jumalaa ei olisi olemassa. Todistamisen ja todentamisen vaatimus on tavanomainen tieteellinen keino. Tiede, maailmankuvan kehittyminen, perustuu osoittamiseen ja toistettavaan kokeelliseen todentamiseen.

Kuinka todennetaan ja todistetaan sellaista, josta jo periaatteessa ei voi saada mitään tietoa? Se että Jumalaa ei näy eikä kuulu, ei ole kristillisen käsityksen mukaan omituista, vaan juuri niin kuin sen pitääkin olla. Jos Jumala olisi tässä maailmassa, ja jos Jumalalla olisi muitakin luodun todellisuuden ominaisuuksia, hän ei olisi se mitä kristinuskossa kutsutaan jumalaksi. Jumala ei ole aurinko tai kuu, tai tähti, eikä mitään muutakaan luotua.

Jumala ei ylipäätään kuulu siihen kosmokseen, joka rakentuu aineesta, energiasta, ajasta ja tilasta.

Uskonnonfilosofiassa, joka on yliopistollinen filosofinen oppiaine ja jota tutkitaan myös teologisessa tiedekunnassa systemaattisen teologian oppiaineissa, tunnetaan uskonnollisten kysymysten todentamattomuuden periaate (ks. esim. perusoppikirja John Hick: Uskonnonfilosofia, 1963). Jumalakysymysten perusluonne on sellainen, että ne ovat todentamattomia. Tieteellisen teorian eräs perusvaatimus on, että teoria tulee myös periaatteessa olla osoitettavissa vääräksi, siis falsifioitavissa. Teoria, jota ei voi mitenkään kumota, ei ole tieteellinen teoria.

Kysymys uskonnollisesta uskosta ja erityisesti Jumalasta on filosofisesti sellainen, että mikään väite tai havainto ei kumoa uskoa. Toisaalta on sitten niinkin, että mikään vaite tai havainto ei myöskään todista uskoa tai uskon kohdetta toiselle ihmiselle. Jos uskon voisi kumota tai todistaa, kyse ei olisi uskonnosta vaan tieteestä. Uskonto ja tiede samastuisivat, ja puhuisimme kristintieteestä.

Jostakin syystä on niin, että tätä uskonnollisen uskon perusluonnetta on vaikea hyväksyä. Näyttää siltä, että ateistiset kosmologit haluaisivat edellyttää, että jos Jumala on olemassa, se täytyy olla laitettavissa koeputkeen. Saman päättelyn tekevät kristilliset kreationistit toisin päin: jos Jumala on luonut maailman, Jumalan osuus pitää olla kokein osoitettavissa.


Viimeinen aukko

On olemassa yksi maailmankuvan aukko, jonka jotenkin hyväksyn myös jumalakysymyksen yhteyteen: kysymys kaiken alkuperästä.

Luomiskertomus haluaa sanoa, että maailma on Jumalan luoma. Oli "aika", jolloin kosmosta ei ollut. Tämä eroaa jonkin verran kirjoittamisajankohdan ympäröivistä käsityksistä. Yleisen kreikkalaisen käsityksen mukaan maailma oli ikuinen ja oli ollut olemassa aina. Staattinen maailmankuva vaikutti vielä Einsteinin suhteellisuusteoriassa, kun hän teoreettisista syistä asetti yhtälöön kosmologisen vakion, jotta painovoima ei painaisi kosmosta kasaan. Vaste Edvin Hubblen havainnot etääntyvistä galakseista mursivat käsityksen staattisesta maailmankaikkeudesta.

Kysymys maailman alkuperästä on äärimmäisen haasteellinen ja siitä on puhuttava varoen, varsinkin uskonnollisen uskon näkökulmasta. Kun katolinen pappi, tähtitieteilijä Georges Lemaître 1932 ehdotti alkuräjähdysteoriaa, hän kirjoitti innoissaan paaville todistaneensa luomisen. Jälkeenpäin ajatellen hän ei tiukasti ottaen kyennyt todistamaan luomista, mutta alkuräjähdysteoria antaa meidän tuntemallemme kosmokselle alun. Oli "aika", jolloin kosmosta ei ollut, tai kaikki aine ja energia oli yhdessä pisteessä, singulariteettina.

Kosmologia pääsee teoreettisesti jo hyvin lähelle alkuräjähdyksen alkua. Ensimmäisen sekunnin aikana aineen ja energian perusvuorovaikutukset syntyvät: painovoima, sähkömagneettinen vuorovaikutus sekä heikko ja vahva ydinvuorovaikutus. Teoreettista tarkastelua rajoittaa Blanckin aika, sekunnin mitätön murto-osa. Sitä lähemmäs alkupistettä ei teoreettisesti päästä. Lähinnä voidaan arvata, että silloin perusvoimat olivat sulauteena yhteen, ei ollut lainkaan meidän tuntemiamme alkeishiukkasia, ja oli valtavan kuuma.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että luonnontieteellä ei olisi keinoja selittää singulariteettia. Vaikka niin on, uskon, että teoriat kehittyvät. Tietämättömyyden varaan ei kannata ripustautua.

Peruskysymys on silti yksinkertainen: miksi mitään on olemassa? Mikäli aineen ja energian häviämättömyys pitää paikkansa, ainetta ja energiaa ei meidän tuntemamme fysikaalisen kosmologian mukaan synny tyhjästä eikä häviä. Ainoa mahdollisuus on, että aine ja energia on aina ollut, tai että se on jotenkin omituisesti syntynyt, vastoin kaikkea tuntemaamme. On todennäköisempää, että mitään ei pitäisi olla olemassa, kuin että jotain on. Oleminen vaatii selityksen, ei olemattomuus. Näinhän Jumalastakin sanotaan.

Keskiaina koottiin seitsemän klassista jumalatodistusta. Ne eivät ole oikeita Jumalatodistuksia, eivätkä ne varsinaisesti todista mitään. Ns. kosmologisen jumalatodistuksen tai ensimmäisen syyn todistus esittää kuitenkin aivan oikean kysymyksen. Missä on kaiken alkusyy?

Mistä alkuräjähdyksen aine ja energia on peräisin?

Kosmos voisi olla sykkivä. Mikäli maailmankaikkudessa on riittävästi ainetta, painovoima jarruttaa laajenemista ja lopulta saa sen supistumaan kasaan. Tällöin voisi olla niin, että maailmankaukkeus syntyy, laajenee ja supistuu jälleen yhteen pisteeseen, räjähtääkseen jälleen uutena alkuräjähdyksenä uudeksi universumiksi, mutta entisin voimavaroin. Toki vielä jäisi kysymys, mistä sykkivä maailmankaikkeus on syntynyt. Edelleen olisi epäselvää, miksi mitään on olemassa. Tällä hetkellä myös näyttää siltä, että maailmankaikkeus ei ole sykkivä. Se ei tule luhistumaan kasaan.

On myös mahdollista, että ainetta syntyy spontaanisti. On ymmärtääkseni voitu osoittaa paitsi teoreettisesti myös kokeellisesti, että tyhjiössä voi syntyä aine-antiaine -pareja. Koska niiden energeettinen summa on nolla, se ei riko aineen ja energian häviämättömyyden lakia.

Spontaanin synnyn edessä on kaksi ongelmaa. Ensiksikin, se edellyttää avaruudellista tilaa, tyhjiötä. Pitää olla avaruudellinen tila, massan ja energian muodostama avaruus, jossa ilmiö on mahdollinen. Pitää siis olla jokin tila, jossa luonnon perusvuorovaikutukset voivat toimia. Spontaani materian synty edellyttää luonnonlakien olemassaoloa ja avaruutta, jossa ne ovat vaikuttamassa. Toiseksi, alkuräjähdyksen selittäminen spontaanilla synnyllä edellyttäisi, ei vain paria aine- antiainehiukkasen syntyä, vaan toistaiseksi käsittämättömän suuren aine-antiaine -räjähdyksen. Sen olisi myös pitänyt tapahtua tilassa, jossa tuntemaamme kosmosta ei oikeastaan ole olemassa. On toki mahdollista ajatella, että alkuräjähdys olisi tapahtunut jossakin tilassa, avaruudellisessa tyhjiössä. Siitä seuraisi, että jonkinlaisen alkuräjähdyksen pitäisi olla mahdollista juuri tälläkin hetkellä. Voisimme teoriassa odottaa, että universumissamme syntyy uusia alkuräjähdyksiä, ikään kuin uusi ilmapallo alkaisi kasvaa vanhan ja isomman sisällä.

Sykkivä maailmankaikkeus tai aineen spontaani syntyminen ei rauhoita järjellistä mieltäni, ainakaan nykytiedoin. Kosmoksen alkusyyn avain on tieteellisesti auki. Se on myös kristinuskon näkökulmasta mielenkiintoista.

Aukoton Jumala?

Mihin Jumalaa tarvitaan, ellei aukkojen paikkaamiseen?

Ilmeisen monet luonnontieteilijät ovat sitä mieltä, että koska maailmankuva ei tarvitse Jumalaa, ei Jumalaa tarvita muutenkaan. Luonnontieteilijät ovat oikeassa siinä, että maailmankuva ei millään välttämättömyydellä kaipaa Jumalaa luonnontieteellisten asioiden selittäjäksi. Monet luonnontieteilijät ovat kuitenkin tehneet vahvan ylitulkinnan tehdessään tästä johtopäätöksen, että Jumalan olemassaolo olisi sillä selitetty pois, tai jopa todistettu höpöhöpöksi.

Luomiskertomus on maailmankatsomuksellinen kertomus. Se kertoo, mikä on ihmisen tehtävä, paikka ja merkitys. Luomiskertomus on ikään kuin olemassa ihmisen elämää ja sen kysymyksiä varten. Toki kysymys kaiken alkuperästä on myös kosmologinen.

Kristinuskoon itseensä kuuluu vahva ymmärtämisen tarve. On luonnollista, että usko haluaa ymmärtää maailmaa. Kristinusko haluaa sanoa jotakin ihmisen elämästä, ja siksi ihmisen kysymykset tästä maailmasta ovat tärkeitä. Augustinus ilmaisi asian klassisella tavalla. Ihmisen usko etsii ymmärrystä (fides quarens intellectum). Usko ei jää sokeaksi luottamukseksi (Kierkegaard olisi tästä eri mieltä!), vaan se etsii välineitä ymmärtää uskoa, Jumalaa ja maailmaa. Usko haluaa pohtia! Ihmisen jumalaluottamuksesta on tie maailmankuvaan päin ja niiden välille syntyy yhteys. Järki kertoo ihmiselle, millä tavalla toimivan maailman Jumala on luonut.

Toisin päin ei ole välttämätöntä kulkea, mutta se on mahdollista. Järki voi ymmärtäessään kysyä, mitä tämä kaikki merkitsee. Jokainen antaa maailmalle jonkin syvemmän merkityksen. Tiede ei kumoa maailmankatsomuksia, vaan antaa niille tilaa.

i Héru as elye!

Henri