Luominen ja tiede (osa 8) - Jumala koeputkessa

Viime aikoina on Suomessakin keskusteltu paljon, voiko Jumalan olemassaoloa testata tieteellisesti. Voidaan periaatteessa asettaa hypoteesi, että Jumala on luonnontieteellinen ilmiö, jota voidaan luonnontieteellisesti testata. Tällöin sanotaan, että Jumala on luonnontieteellinen hypoteesi.

Ajatus on joiltakin osin vanha. Jo antiikin kreikassa keskusteltiin, missä määrin Jumalan olemassaolo on luonnossa nähtävissä. Kristinuskoonkin kuuluu ajatus yleisestä ilmoituksesta, jonka mukaan Jumala on jollakin tavalla ymmärrettävissä kaikille, myös ilman erityistä ilmoitusta eli Raamattua. Käsitys yleisestä ilmoituksesta ei tarkoita sitä, Jumala olisi ihmisille ilmiselvä, eli todistettavissa oleva asia. Kosmologinen Jumalatodistus tosin lähestyy asiaa siten, että maailman olemassaolo olisi vahva perustelu ajatella, että Jumala on olemassa.

Uudestaan asian ovat tuoneet esille uusateistiset luonnontieteilijät, mm. Richard Dawkins ja Daniel Dennett. Heillä on ajatus siitä, että (a) Jumalaa voidaan testata, ja (b) uskonnon olemassaolo voidaan tyhjentävästi selittää evoluutiolla. Ajatuksen mukaan uskonto on tukenut ihmislajin selviytymistä. Uskonto on siis luonnonilmiö, jota voidaan tutkia ja selittää luonnonilmiönä.

On toki eri asia, että Jumala on luonnonilmiö kuin että uskonto on luonnonilmiö. Uskonnot ovat empiirisesti havaittavia asioita, ja niitä voidaan tietysti tutkia. Niillä on kehityskulkunsa. Juutalais-kristillisellä jumalakuvallakin on kehityskulkunsa. Uskontoja on tutkittu ja arvioitu omallaan tavallaan aina.

Tiede antaa tietoa Jumalasta?

Kuinka paljon silmin nähtävissä Jumala sitten on, tai pitäisi olla?

Kerrotaan, että ensimmäinen kosmonautti Juri Gagarin oli avaruuslennolta palatessaan sanonut, ettei nähnyt Jumalaa. Se oli ateistiselle neuvostoliitolle tärkeä ideologinen kommentti. Sen oli tarkoitus vahvistaa tieteellistä ateismia.

Jos olisin tuolloin elänyt, olisin osannut sanoa jo ennen Gagarinin lähtöä, että hän ei tule näkemään Jumalaa 300 km korkeudessa. Ajatus, että Jumala asuisi avaruudessa, on mielestäni jotenkin lapsellinen. Sellaisesta käsityksestä ei kuitenkaan ole loogisesti pitkä matka ajatukseen, että Jumalan pitäisi olla näkyvissä teleskoopilla, tai jotenkin muuten koeputkessa.

Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen (Vartija 5-6/2008) on kommentoinut yhdenlaista Jumala luonnonilmiönä -teoriaa. Hän lähtee liikkeelle Tuomas Akvinolaisen kosmologisesta jumalatodistuksesta, ja toteaa, että katoliseen teologiaan on kuulunut jonkinlainen Jumalan todistettavuuden ajatus. Pyysiäinen lainaa Tuomaan esittämiä Jumalan ominaisuuksia, joka erottaa Jumalan jokseenkin täysin empiirisestä maailmasta. Jumala on ruumiiton, Jumalalla ei ole luonnon ominaisuuksia, aksidenssaja, Jumala ei ole aineen ja muodon (forma - materia) yhdistelmä. Näillä määritelmillä Tuomas sanoi lähinnä sen, että Jumala on toisenlainen kuin empiirinen maailma, tai että Jumala ei ole tämän maailman kaltainen eikä sidoksissa tähän mailmaan. Jumalan olemuksesta voidaan puhua vain vertauksin ja analogioin.

Tämä ei ole erityisen hassua. Pyysiäinen kuitenkin tekee seuraavan päättelyketjun: (1) Se mikä on empiiristä todellisuutta, ei ole Jumala; (2) tiede lisää loputtomasti tietoamme empiirisestä maailmasta; ja (3) tiede sen vuoksi lisää tietoamme Jumalasta, eli siitä mitä Jumala ei ole. Lisäksi hän viittaa historialliseen perusteluun, että kristillinen teologia on muovautunut suhteessa tieteen kehitykseen niin, että teologiassakin Jumala on väistynyt yhä enemmän taka-alalle, pois tieteen tieltä. Tiede siis lisää tietoa Jumalasta niin, että Jumala väistyy aina tieteen tieltä.

On totta, että Jumalalla on aikojen saatossa selitetty paljon sellaista, mitä nykyään tiedämme luonnontieteellisenä ilmiönä. Tämähän on aukkojen Jumalan ongelma, josta olen aiemmin kirjoittanut. Kun ei ole tiedetty jonkin asian luonnetta, on se selitetty Jumalalla. Kun asian luonne on selvitetty, on Jumalan paikka väistynyt yhä kauemmas tuonpuoleisuuteen. Aukkojen Jumalaan uskominen vähentää vääjäämättä Jumalan "elintilaa". On vaarallista ankkuroida käsitystämme Jumalasta siihen, mitä emme (vielä) tiedä.

Tiede antaa uutta tietoa sikäli kuin jumalakäsitys on ankkuroitu käsitykseen aukkojen Jumalasta, eli siihen, miten Jumalan ajatellaan toimivan maailmassa. Pyysiäinen viittakiin yksinkertaiseen asiaan, että Jumalan olemassaoloa ei tarvita minkään fysiikan ilmiön tai biologian teorian selittämiseen. Näinhän varmasti on. Pohdin tosin, että olettaako arvostettu uskontotieteilijä, että mikäli Jumala olisi olemassa, maailman kulun pitäisi olla sellaista, että Jumalan toiminta olisi sen ilmiöissä jotenkin ilmeistä. Aivan kuin Jumalan sormi putkahtaisi arkiseen elämäämme, tai fysiikan laboratoriossa jumalallinen valo välähtäisi koeputkessa, kun banaanikärpäsiä risteytetään. Eihän niin tietenkään ole.

Jos ajatellaan, että Jumala oikeasti olisi olemassa, niin kuinka sen pitäisi maailmassa näkyä? Ilmeisesti jotenkin fyysisesti havaittavalla tavalla.

Olen lisäksi eri mieltä siitä, että luonnontiede lisäisi tietoamme Jumalasta, varsinkaan sellaista tietoa, joka auttaisi ratkaisemaan kysymyksen, onko Jumala olemassa vai ei. Tiede lisää tietoamme tästä maailmasta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se lisäisi tietoamme Jumalasta.

Käytän kahta kuvaa. Sallitaan hetkeksi pieni antropomorfinen mielikuva Jumalasta: Jumala on kuin pikkupoika, joka pitää maailmankaikkeutta käsissään kuin jalkapalloa. Ihmiskunta jalkapallon sisällä tutkii kosmosta. Kun ihmiskunnan käsitys jalkapallon sisäisistä asioista lisääntyy ja tarkentuu, lisääkö se tietoa pikkupojasta, joka pitää jalkapalloa käsissään? Mielestäni ei. Vaikka jalkapallon sisäinen maailma saataisiin kuinka tarkasti selville, ei se kerro pojasta oikeastaan mitään. Tiedon lisääntyminen lisää tuntemusta jalkapallosta, mutta ei sen pitäjästä.

Jos asian oikein yksinkertaistaa, niin pöydällä voisi katsoa omenaa ja appelsiinia. Kun tutkimme omenaa oikein tarkasti, lisääkö se tietoamme appelsiinista. (Unohdetaan tosiasia, että niillä on geneettisiä yhtymäkohtia ja yhtymäkohtien tuntemisella voisi päätellä jotakin myös toisesta). Mielestäni omenan tilaa tukimalla emme vielä saa tietoa appelsiinista. Ne ovat eri kohteita

Mielestäni luonnontieteellisen hypoteesin virhe on siinä, että se ajattelee Jumalan joko olevan läsnä tässä maailmassa jotenkin yliluonnollisella tavalla, tai sitten luonnon negaatio. Aivan kuin se mitä tiedämme omenasta, kertoisi sen mitä appelsiini ei ole. Eihän näin ole. Tietomme omenasta kertoo vain sen, mitä omena on.

Tietomme tästä maailmasta ei lisää tietoamme siitä, mitä Jumala ei ole. Se kertoo vain siitä, miten tämä maailma toimii luonnonlakiensa mukaan. Luonnonlait tosin viittaavat lähinnä fysiikan ja kemian alaan, koska muilla tieteen aloilla kausaliteetin ja tieteellisen selittämisen mallit ovat monimutkaisempia. Tästä on mielenkiintoinen professori Risto Saarisen artikkeli Kanava-lehdessä (Kanava 2/2009).

Ilkka Pyysiäinen on tietyllä tavalla oikeassa siinä, että kun keskustelemme Jumalan olemassaolosta, Jumalan määritelmä ja perustelu näyttää kulkeutuvan deistiseksi. Jumala on vain kaukainen ja tuonpuoleinen Jumala, joka ei vaikuta tähän maailmaan. Myönnän oikeaksi sen, että kun on kysymys Jumalan olemassaolosta, ja tarkastelu tapahtuu kovien luonnontieteiden näkökulmasta, perustelun luonne muuttuu deismin kaltaiseksi.

Viittaus deismiin on sikäli turhan vahva, että mielestäni voidaan mielekkäästi puhua vain siitä, vaikuttaako Jumala empiirisesti ja luonnontietein havaittavalla tavalla, eli luonnonlakeja rikkovalla tavalla. Luonnontieteilijälle toki kaikki vaikuttamismenetelmät ovat lähtökohtaisesti luonnontieteellisiä, tai niiden pitäisi olla sellaisia. Olen kuitenkin itse sitä mieltä, että vaikka olisimme yhtä mieltä siitä, että Jumala ei vaikuta maailmassa luonnontieteellisesti havaittavalla tai siitä poikkeavalla tavalla, se ei vielä tarkoita sitä, että Jumala olisi välttämättä vain deistinen Jumala.

Jumalan testaaminen

Vapaa-ajattelija Jussi K. Niemelä ja dosentti Tapani Hietaniemi kirjoittivat Kanava-lehdessä (Kanava 2/2009) vastauksen piispa Eero Huovisen kirjoitukseen uusateismista. Kirjoitus on luettavissa myös Niemelän virjassa.

Kirjoituksessa viitataan vahvasti Jumalaan luonnontieteellisenä hypoteesina. Kirjoituksen mukaan Lähi-idän monoteistisissa uskonnoissa väitetään Jumalasta (kohtuullisen oikein), että Jumala:

• a) on luonut maailmankaikkeuden - ja samalla luonut sen ihmiskunnan pelastusnäyttämöksi
• b) johtaa maailmankaikkeuden kehitystä
• c) sekä kaitselmuksena johtaa ihmiskunnan historiaa
• d) on ilmoituksessaan älyllisesti ja moraalisesti oikeassa
• e) on moraalin välttämätön lähde
• f) vastaa ihmisten rukouksiin.

Kirjoituksen mukaan kaikkia näitä väitteitä voidaan testata empiirisesti, ja on testatukin. Kirjoituksessa viitataan Victor J. Stangerin kirjaan, johon en ole tutustunut.

Rukouksen vaikuttavuutta on tutkittu tieteellisesti pätevillä kaksoissokkokokeilla. Rukouksella ei ole todettu olevan kausaalista suhdetta esim. paranemiseen. En tosin tiedä, miten tämä vaikuttaa kristilliseen rukouskäsitykseen, joka aivan yleisesti lähtee siitä, että Jumalaa ei voida pakottaa eikä käskeä. Aabrahamin uskonnoissa ei lähdetä siitä, että rukous olisi edes toteutuessaan asian kausaalinen syy, magiaa tai voimaa (may the force be you!). Jumala ei ole näiden uskontojen itseymmärryksen mukaan sellainen, että Jumalasta tulisi kuin vaikuttavia biljardipalloja rukousten yhteydessä. Rukouksen toteutumista voi tietyllä tasolla mielekkäästi testata, mutta siitä ei mielestäni voi tehdä sitä johtopäätöstä, että onko Jumala olemassa? Jumala voi olla olemassa riippumatta siitä, miten ihmiset kokevat rukouksiinsa vastatun. Aabrahamin uskontoihin liittyy vahva käsitys Jumalan suvereniteetista ja kaikkivaltiudesta, ja Jumala toimii ihmisiin nähden suvereenisti, vailla pakkoa.

Sen sijaan en pysty ymmärtämään, miten muita edellä mainittuja asioita voitaisiin pätevästi empiirisesti tutkia. Jo kohta (a) - luominen, lienee empiirisen todentamisen ulkopuolella. Kun Jumalan olemassaoloa ei voi empiirisesti tutkia, kuinka voidaan tutkia siitä loogisesti seuraavia asioita, jotka edellyttäisivät olemassaolon todentamista. Lisäksi etiikan ja moraalin kysymykset ovat ylipäätään sellaisia, joita on erittäin vaikea todistaa tieteellisesti oikeaksi. Vaikka eläisimme täysin uskonnottomassa maailmassa, kuinka jotkin moraaliset käsitykset voitaisiin osoittaa tieteellisesti pätevämmäksi kuin toiset? Mieleeni tulee kysymys, että olettavatko kirjoittajat jotakin sen kaltaista, että mikäli maailma olisi uskonnoton, kaikilla ihmisillä olisi omaksuttuna moraali, joka on tieteellisesti osoitettu päteväksi. Että olisi ylipäätään jokin tieteellisesti oikea moraali, joka tieteen kautta omaksuttaisiin tai voitaisiin todentaa. Tuskinpa viisaat miehet sellaista ajattelevat ja tulkitsen heitä vähän liikaa, koska sellainen olisi jokseenkin älytön ajatus. En kuitenkaan tavoita sitä, kuinka voitaisiin empiirisesti testata sitä, että Jumala esim. on moraalisesti oikeassa.

Luulen, että en ylipäätään tavoita sitä, mitä kirjoituksessa tarkoitetaan yllä mainittujen asioiden empiirisellä testaamisella. Pitäisi varmaankin lukea Stangerin kirja.

Kirjoittavat liittyvät Ilkka Pyysiäisen ajatukseen, että Jumala, joka ei selitä mitään empiirisessä maailmankaikkeudessa, on puhtaasti deistinen luomus, ja oikeastaan tehnyt jo ateistien työn eli osoittanut itsensä tarpeettomaksi. Jos Jumala ei selitä eikä vaikuta empiirisessä todellisuudessa, ei häntä oikeastaan ole tässä maailmassa. Jumala on silloin vain tuonpuoleisuudessa, ja saattaa, profeetta Elian pilkkaavin sanoin, olla halunsa mukaan nukkumassa tai tarpeillaan, eikä vaikuttaisi mitenkään tähän maailmaan.

Perusvirhe on mielestäni seuraava: jotta Jumala ei olisi deistinen Jumala, Jumalan pitäisi vaikuttaa tässä maailmassa empiirisesti havaittavalla tavalla. Joko olisi siis niin, että Jumala on vain deistinen, tähän maailmaan mitenkään vaikuttamaton, tai sitten on niin, että jos Jumala vaikuttaa (ei-deistinen), hän vaikuttaa luonnontieteellisesti havaittavalla tavalla tai jotenkin yliluonnollisen selittämättömästi, joka tapauksessa havaittavalla tavalla.

Luonnontieteellinen havaittavuus kaiketi tarkoittaisi kolmea vaihtoehtoa. Joko (a) näyttäisi tapahtuvan luonnonlakeja rikkovia tapahtumia, tai sitten (b) tapahtuisi jotakin sellaista, jota ei mitenkään voitaisi selittää, tai (c) koeputkessa näyttäisi hääräävän jonkinlainen Jumalan sormi. Jumala ikään kuin näyttäytyisi koeputkessa tai hiukkaskiihdyttimessä ohjaavan fysikaalisia prosesseja. Tämä jälkimmäinen ajatus lienee melko outo. Oletan, että ateistiset luonnontieteilijät odottaisivat sitä, että mikäli Jumala on olemassa ja vaikuttaa maailmaan, pitäisi havaita luonnonlakeja rikkovia tapahtumia. Tällainen odotus on kuitenkin melko vahvaksi viritetty, koska ei mielestäni ole olemassa erityistä syytä sille, että mikäli Jumala vaikuttaa maailmaan, sen pitäisi tapahtua luonnonlakeja rikkomalla. Olen jo aiemmin koettanut kuvata, että mikäli kaitselmuksellista ohjausta on olemassa, se tuskin tapahtuu luonnonlakeja rikkomalla. Kaitselmus tapahtuu siten, että vieressä oleva havaitsija ei välttämättä vakuutu Jumalan olemassaolosta.

On siis mielestäni aiheellinen kysymys, että minkälaisen pitäisi periaatteessa luonteeltaan olla luonnontieteellinen havainto, joka todistaisi Jumalan olemassaolon? Olisiko se luonnonlain puutetta, luonnonlain rikkoutumista, täydellistä sattumaa vai jämäkkään luonnonlain alaisuutta. Vai pitäisikö meidän löytää Hubblella Jumalan koti ja nähdä Jumalan kasvot. Millanen havainto puhuisi Jumalan puolesta, periaatteessa? Kysymys mielestäni palautuu uskonnonfilosofiseen todentamattomuuden ongelmaan.

[Lisäys: näyttää siltä, että uusateistien mielestä Jumalan olemassaolosta pitäisi seurata se, että maailma toimisi jotenkin poikkeavasti tai selittämättömästi. Jos maailma toimii luonnonlakien mukaan, tai maailman toiminta voidaan selittää, on se ateistien mukaan todiste Jumalan olemattomuudesta. Tämä oletus on perustelematon. Jos Jumala on olemassa, miksi maailma ei voi olla sellainen, että sillä on vahvat luonnonlait, joita ihminen voi ymmärtää.]

Oma monimutkaisuutensa asiaan tulee sitä kautta, että ihmisen jumalasuhteen keskiössä eivät yleensä ole luonnonilmiöt, vaan ihmisiin ja olemiseen liittyvät asiat. Risto Saarinen viittaa kirjoituksessaan osuvasti Platonin päätökseen juoda myrkkymalja. Ihmisten väliset syysuhteet, harkinta sekä hyvän ja oikeudenmukaisuuden kysymykset ovat paljon fysikaalisia ilmiöitä monimutkaisempia.

Monta teismiä?

Ilkka Pyysiäinen viittaa siihen, että teistiset uskomukset ovat erilaisia. Ei ole vain yhtä teismiä, vaan monta, ja ne ovat erilaisia. Myös kosmologi Kari Enqvist on viitannut tähän tosiasiaan yhtenä merkittävimmistä perusteista, miksi jumalauskoa on vaikea hyväksyä.

Pyysiäinen vetää tästä sikäli oikean johtopäätöksen, että erilaisten teististen järjestelmien kesken Jumalasta voidaan puhua kielellä, joka menee melko käsitteelliseksi, abstraktiksi. Mikäli teistien kesken haetaan yhteistä nimittäjää, jää melko tuonpuoleinen ja mauton, abstrakti Jumala, joka ei enää sano ihmiselle paljoakaan.

En pidä tätä kuitenkaan odottamattomana. On mielestäni melko tavanomaista, että kun erilaiset näkemykset kohtaavat, tai humanistinen tiede selittää erilaisia ilmiöitä, niiden takaa löytyvä rakenne ja yhteinen kieli on jonkinlainen metakieli. Se menettää välittömän yhteytensä tarkasteltaviin ilmöihin, mutta kertoo jotakin yhteisistä rakenteista ja päämääristä.

Noin muuten olen sitä mieltä, että teistit eivät ole keskenään yhtä yhteismitattomia kuin ateistinen keskustelu antaa olettaa. Yhden sortin teisti ei ole suhteessa toiseen teismiin samanlainen kuin teismin kieltävä ateisti. Juutalainen ei ole ateisti suhteessa muslimiin. Tällaisen lauseen merkityksen voi ymmärtää, mutta se ei ole samanlainen vaite kuin ateistin väite siitä, että hän on ateisti.

Teistien kesken voi mielekkäästi keskustella esim. luomisesta. Vaikka eri uskontojen jumalakuvat ovat erilaisia, usko luomiseen ei johda siihen, että olisin ateisti suhteessa islamin Jumalaan, tai hindulaisten Brahmaniin. Teistien kesken on luontevaa keskustella luomisesta.


Ristiriita tieteen kanssa?

Ilkka Pyysiäinen lopettaa artikkelinsa toteamukseen, että uskonnot rakentuvat uskomuksille, jotka ovat ristiriidassa tieteen kanssa. On hyviä syitä pitää tieteen käsityksiä oikeina ja uskonnon käsityksiä pääsääntöisesti virheellisinä.

Tällainen väite on pätevä vain, mikäli Jumalan ajatellaan toimivan empiirisessä maailmassa luonnontieteellisesti havaittavalla tavalla. Ehkä vähän hämmästelen, että miksi Jumalan ajatellaan toimivan siten, että sen pitäisi olla luonnontieteellisesti todennettavissa, tai toimivan niin, että luonnontiede selvästi näkisi jonkinlaisen fysikaalisen mekanismin aukon, jossa jokin "jumalan kaltainen" nähtävällä tavalla häärää.

Kreationismin malli

Jumala luonnontieteen hypoteesina -malli on luultavasti jonkin verran velkaa Yhdysvaltojen kristityille. Kreationistiset kristityt ja evidentialistisesti suuntautuneet älykkään suunnittelun teorian kannattajat ovat lanseeranneet ajatuksen, että kysymys Jumalan olemassaolosta on luonnontieteellisesti ratkaistavissa. Tällön oletetaan, että Jumalan olemassaolo on todistettavissa ja todennettavissa luonnontieteen keinoin.

On jossain määrin luonnollista ja ymmärrettävää, että luonnontieteilijät ja varsinkin ateistit vastaavat tällaiseen haasteeseen. Pidän haastetta melko helppona.

Harmillista on kuitenkin se, että tästä helposta nyrkkeilysäkistä on mitä ilmeisemmin juontunut yleisempikin käsitys, että kysymys Jumalan olemassaolosta ja luomisesta olisi helposti ratkaistavissa teleskooppiin tai koeputkeen katsomalla.

Lopuksi

Edelleen pidän pätevänä uskonnonfilosofista käsitystä, että sekä kysymys Jumalan olemassaolosta että vaikutuksesta maailmassa on periaatteeessa todentamaton asia ja mahdotonta osoittaa vääräksi. Kyse on hienosti sanottuna uskon verifioimattomuudesta ja falsifioimattomuudesta. Se pätee kaikkiin maailmankatsomuksiin.

Kun on kysymys luomisuskosta, emme ajaudu täyteen fideismiin, eli uskonnollisen ajattelun erottamiseen tieteestä. Sekä luomisuskon että tieteen lähtökohta on yhteinen havaittava maailma, ja se, että voimme siitä järjellisesti tehdä havaintoja. Vanhan testamentin luomiskertomuksen ihmiskäsityksen yksi korostus on se, että ihminen on Jumalan kuva, joka voi ymmärtää luojansa tarkoitusta ja luotua maailmaa.

Yhtä kaikki, olen sitä mieltä, että maailmankuvan ja maailmankatsomuksen erottaminen on pätevä tapa puhua tieteestä ja uskonnoista. Käsitys, että Jumala olisi luonnontieteellisesti todennettavissa oleva hypoteesi, olettaa Jumalan olevan liian yksioikoisesti sidottu luonnontieteellisesti havaittaviin vaikutusmekanismeihin. Tällöin oletetaan, että maailmankuva selittäisi maailmankatsomuksen pätevyyden.

Jos usko perustuisi luonnontieteellisesti todennettaviin asioihin, olisiko se ikinä ollut uskoa? Jumala luonnontieteen hypoteesina olettaa, että maailmankatsomuksellinen väite voitaisiin tuoda maailmankuvan kentälle absoluuttisesti todennettavaksi. Voisi kuvitella, että tällaisen oletuksen seurauksena esim. panteistiset uskonnot olisivat helpostikin todennettavissa vääräksi, koska ne jo lähtökohtaisesti ovat tämänpuoleisia. En kuitenkenkaan ole vielä tavannut perusteluja, joilla edes panteistiset uskomukset voitaisiin kumota empiirisen tieteen avulla.

(Tähtien sota -sarjan ensimmäinen osa, Pimeä uhka, kaiketi tarjoaa ratkaisun, jota ateistiset luonnontieteilijät odottavat. Siinähän jedien salainen voima osoittautuu mikro-organismiksi, midiklorianiksi, joka voidaan ihmisen verestä mitata. Voima on Tähtien sota - maailman keskeinen metafyysinen ilmiö, jonka avulla voi vaikuttaa fyysisiin asioihin ja paljastaa salattuja asioita. Voima on tässä maailmassa oleva, vähän hindulaistyyppinen panteistinen ilmiö, joka sitoutuu elämään. Pimeä uhka -elokuvassa immanenttinen metafyysinen Voima muuttuu empiirisesti havaittavaksi ja mitattavaksi. Samankaltainen todentaminen lienee ateististen luonnontieteilijöiden mielessä. Mielenkiintoista on, että midklorianeista ei Episodi I:n jälkeen puhuta mitään. Luonnontieteeksi muuttuva metafysiikka oli varsin epäonnistunut ajatus. Kyse on elokuvasta, mutta kertoo jotakin uskon ja tieteen suhteesta.)

i Héru as elye

Henri



Käytetty kirjallisuus

• Ilkka Pyysiäinen, Missä Hän on nyt?, Vartija 5-6 / 2008
• Risto Saarinen, Uskonto luonnonilmiönä, Kanava 2/2009
• Jussi K. Niemelä ja Tapani Hietaniemi, Uusateismin "uskontunnustus", Kanava 2/2009