Valtaoja ja Pihkala

Professori Esko Valtaoja ja emerituspiispa Juha Pihkala jatkavat tieteen ja uskon vuoropuhelua. He ovat kirjoittaneet uuden kirjan "Tiedän uskovani, uskon tietäväni". Arvoisien herrojen edellinen kirja "Nurkkaan ajettu Jumala" vuodelta 2004 on ehkä parastasoisinta tieteen ja uskon syvätasoista pohdintaa, mitä Suomessa on harrastettu.

Esko Valtaoja on harvoja luonnontieteilijöitä, jotka vahvasta perusskeptisyydestään ja agnostimistaan käsin suostuvat käsittelemään jumala- ja luomisuskoa ideologisesti neutraalilla tavalla. Piispa Pihkala puolestaan on humanistiksi harvinaisen perehtynyt luonnontieteisiin, vaikka papeille tähtitieteen ja kosmologian harrastus on varsin perinteinen ja vanha huvi!

Aamulehti kunnostautuu erinomaisesti pitämällä yllä tieteen ja uskon välistä keskustelua. Vain muutama päivä Hawkings-uutisen jälkeen se julkaisi lyhyen kirjoituksen arvoisien herrojen uudesta teoksesta sunnuntaina 5.9.2010 (s. B15).

Aamulehden uutinen kertoo kirjasta todella vähän. Joudun siis ostamaan pian kaksi kirjaa, Hawkingsin ja Valtaoja-Pihkalan.

Kirjoituksessa on kuitenkin tuotu muutama varsin mielenkiintoinen näkökohta haastattelemalla kumpaakin miestä.

Valtaoja ihmettelee, kuinka uskonnollisuus voi jäädä kenellekään päälle. Häneltä kun se katosi yläasteen ja lukion kynnyksellä. Näyttää siltä, että Valtaoja omasta lähtökohdastaa olettaisi, että kun aivot alkavat olla täyteen ladattuna, uskonnollisuus väistyy. Ajatuksessa on pieni vivahde, että uskonnollisuus on lapsellista ja järjetöntä. Jos vain ihmiset lukisivat, opiskelisivat ja olisivat viksuja, niin uskonnollisuus häviäisi. Tämä ajatushan oli myös Ranskan ateistisen vallankumouksen perusajatuksia 1790-luvun alussa. Kun kaiken paikalle pannaan järki, uskonto kaikkoaa. Vähän samaa ajatteli aikoinaan Marx ja hänen seuraajansa, kun tieteellisen materialismin piti hävittää kaikki taikauskoinen uskonnollisuus.

Valtaoja ei toki vie ajatustaan aivan valistuksen ja marxilaisuuden lähteille saakka. Hän sanoo avoimesti, että sekä hänellä että hänen pappistutuillaan on sama maailmankuva. He eivät siis ole yhtään erimieltä siitä, millainen maailma on. Mutta, he antavat sille eri tulkinnan. Valtojakin näkee sen, että vakaumus olla näkemättä Jumalaa ja olla uskomatta siihen on tulkinnallinen asia, ei siis itse maailmankuvan looginen seuraus. Valtaoja osoittaa selvästi hyvää kykyä nähdä maailmankuva ja maailmankatsomuksen ero, ja ymmärtää myös oman ajattelunsa tulkintoja.

Valtaoja näyttää ajattelevan uskonnollisuutta jonkinlaisena alttiutena uskoa yliluonnollisia selityksiä. Kun asia esitetään noin, tulee tietysti jälleen vastaan jonkinlainen vastakkainasettelu luonnollisen selityksen ja yliluonnollisen selityksen välillä. Sen taustalla on alussa häivähtänyt ajatus, että jos ihmiset vain tietäisivät, ei yliluonnollista tarvittaisi eikä sen kaltaisia selityksiä. Minulle syntyy pieni vaikutelma, että Valtaoja ei aivan ymmärrä, mistä uskonnollisessa maailmankatsomuksessa on kysymys. En ainakaan tunnusta, että uskonnollisuuden luonteeseen kuuluisi perustellun tiedon hylkiminen ja sen tilalle yliluonnollisen selityksen asettaminen, siis uskon ja tiedon vastakkainasettelu.

Valtaoja tekee myös erittäin oleellisen kysymyksen, joka tieteentekijälle jää: "miksi olettaa sellaista, jota ei tarvitse olettaa?" Tuolla kysymyksellä ratkaistaan maailmankuvan ja maailmankatsomuksen linjaus.

Pihkala tarttuu Valtaojan kysymyksiin juuri maailmankatsomuksen näkökulmasta. Hän tekee miksi-kysymyksen. Jos kysytään, miksi maailmaa pitäisi rakentaa, ei luonnonlaeista, siis maailmankuvasta, löydy siihen vastausta.

Pihkala myös tarttuu kysymykseen maailmankatsomuksen paikasta. Jos on vain pelkkä maailmankuva, pelkkä kylmä maailma, jonka toiminnan tunnemme, eikö ihmisen kannattaisi ottaa lyhyen hetkensä aikana elämästä kaikki irti. Ihminen pystyy kyseenalaistamaan puhtaan itsekkään toiminnan, eikä se Pihkalan mukaan johdu pelkästään järjestä. Ihminen pystyy moraaliseen vaihtokauppaan, mutta tarvitseeko puhtaan itsekäs toisen hyväksi toimiminen kuitenkin motiivikseen täysin puolueettoman instanssin, eli Jumalan. Pihkala siis kysyy, mikä voi olla täysin naturalistisen moraalin pitävä kulmakivi. Pihkala myös esittää kysymyksen, että vaikka evoluution myötä lajit ovat kehittyneet, ovatko ne kehittyneet edellistä korkeammiksi lajeiksi. Pihkalan mukaan lajien ylevyyden kasvu evoluution myötä on toiveajattelua.

Kahden miehen puheenvuorot avaavat mielenkiintoisen väylän maailmankuvan ja maailmankatsomuksen väliin.

Valtaojan on selvästi vähän vaikea hahmottaa maailmankatsomuksen merkityksiä. Hän ymmärtää itsellään olevan tulkinnan tästä maailmasta, siis maailmankatsomuksen. Silti hän kysyy, miksi täytyy olettaa sellaista, mitä ei tarvitse olettaa.

Maailmankatsomus on ihmislähtöinen. Ellei ole ihmistä ja ihmisen kysymyksiä, ei ole maailmankatsomuksia. Maailmankatsomus on vastaus ihmisen kysymykseen, joka koskee merkitystä ja tarkoitusta. Voisi sanoa, että maailmankatsomus on humanistinen ilmiö, siis ihmisen synnyttämä ilmiö. Sen vuoksi maailmankatsomus koskee niin usein kysymyksiä kuten hyvä ja oikeudenmukaisuus. Maailmankatsomus synnyttää etiikan ja moraalin kysymykset. Myös uskonnon.

Kun valtaoja kysyy, miksi pitää olettaa sellaista mitä ei tarvitse olettaa, hän kysyy aivan kuin hän puhuisi maailmankuvasta. Kun kuvaamme tämän maailman objektiivista toimintaa, ei varmaankaan tarvitse olettaa sellaista mitä ei tarvitse olettaa. Tosin yhden poikkeuksen myönnän. Se on kysymys maailman äärimmäisestä alkuperästä ja maailman olemassaolon perustasta. Tosin, sekin on mielestäni maailmankatsomuksellinen kysymys siltä osin kuin tiede ei voi kysymystä kaiken alkuperästä saavuttaa. Havaittavan maailman olemassaolo on yhteinen leikkauskohta empiiriselle tieteelle ja luomisuskolle.

Kun siirrymme maailmankatsomuksen puolelle ja kysymme elämän mieltä ja merkityksiä, tietysti oletamme paljon. Silloin ei oleteta sellaista mitä ei tarvitse olettaa, vaan on välttämätöntä jokaisen olettaa jotakin, joka jää vain olettamukseksi. Jokaisella on ajatus elämän tarkoituksesta ja merkityksestä. Siihen vastaavia maailmankatsomuksia on valtavasti: aatteita, ideologioita, poliittisia suuntia, epäilemättä myös talous ja talousjärjestelmät vastaavat jossain määrin merkityksen kysymyksiin.

Voisimmeko siis sanoa kokoomuksesta tai sosiaalidemokraateista, että miksi olettaa sellaista mitä ei tarvitse olettaa. Tai sanoisimmeko niin martoista tai SPR:stä? Sanoisimmeko samalla tavoin näistä samoista, että miksi joillakin jää maailmankatsomus päälle vielä 15-ikävuoden jälkeenkin? Luulen, että emme sanoisi. Emme sano, koska tämän kaltaiset maailmankatsomukset vastaavat elämän tarkoitusta ja merkitystä koskeviin kysymyksiin, ja kaikki tietävät, että se ei ole vain tavallista ja normaalia, vaan että jossain määrin ihmisen kuuluu niin tehdä. Mutta siitä huolimatta Valtaoja ihmettelee tätä samaa ilmiötä uskonnon osalta. Valtaoja näyttää ajattelevan, että uskonto kuuluu maailmankuvan ilmiöksi ja ihmettelee, miten se siellä vielä on. Siksi minulle jää epäselväksi, mihin hän uskonnon sijoittaa maailmankuvan ja maailmankatsomuksen kentällä.

Uskonnon ja maailmankuvan suhde on toki vähän toisenlainen kuin minkä tahansa poliittisen aatesuunnan. Uskontoihin liittyy yleensä erottamattomasti ajatus tuonpuoleisuudesta ja tuonpuoleisesta voimasta. Siihen liittyy Valtaojankin ihmettelemä yliluonnollisuus. Mutta se on yliluonnollisuutta, joka vastaa maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin, elämän tarkoitukseen, ja kyllä, kaiken alkuperään, joka on myös maailmankatsomuksellinen asia.

Maailmankatsomukset ovat henkilökohtaisia. Minulle on erittäin keskeisiä kysymyksiä, miksi ihmisillä on yhtälainen merkitys ja jakamaton ihmisarvo, tai mikä on ihmisen merkitys ja paikka täydellisen epäonnistumisen jälkeen, tai mikä on elämän arvo ja paikka sen jälkeen, kun viimeinen henkäisy on otettu. Oletan ja luulen, että nämä kysymykset eivät ole harvinaisia tai outoja, eivätkä niitä tee pelkästään alle 15-vuotiaat. Juuri sen vuoksi olen uskonnollinen ihminen ja oletan sellaista mikä luo maailmaan merkitystä. Ja, kun katson näidenkysymysten kanssa maailmaa, Pihkalan ajatuksin, näen siellä Jumalan.

i Héru as elye!
Henri