Luominen ja tiede (osa 7) - Aivan alussa

Tässä kirjoituksessani esittelen lyhyesti paria teoriaa maailmankaikkeuden synnystä. En luultavasti esitä periaatteessa paljoakaan uutta. Käytän niitä kuitenkin esimerkkinä siitä, mitä luonnontieteen teorioista voi luomisuskon näkökulmasta ajatella.

[Luonnontieteilijät saattavat havaita tässä artikkelissa paljon tahattomia epätäsmällisyyksiä. Pyydän, että humanistille sitä jonkin verran sallitaan.]

Luomisuskon peruslähtökohta on maailmankuvan ja maailmankatsomuksen erottaminen toisistaan. Teoriat maailmankaikkeuden synnystä kuuluvat maailmankuvaan. Kristillisen luomisuskon maailmankatsomukseen kuuluu käsitys, että (a) Jumala on maailman luonut, ja (b) luomisen tarkoitus on hyvä. Tämä maailmankatsomus on siirrettävissä periaatteessa mihin tahansa maailmankuvan kehittyneeseen vaiheeseen. Voidaan ehkä ajatella, että maailmankuva todistaisi tuonpuoleisuuden, transsendenssin, hölynpölyksi, mutta uskonnonfilosofisesti ajatellen se tuntuu kaukaiselle mahdollisuudelle.

Suomalaisessa keskustelussa ateistisia näkökantoja esittäneet ihmiset edustavat varsin usein näkemystä, että kysymys Jumalasta on maailmankuvaan liittyvä asia, ja siten empiirisesti näytettävissä vääräksi tai oikeaksi. Kysymys Jumalasta luonnontieteellisenä hypoteesina on mielestäni melko outo ajatus. En käsittele sitä tässä, mutta ehkä joskus myöhemmin. Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että empiirinen tiede on jumalauskoon tai ateismiin nähden neutraali väline, joka ei sellaisenaan vie kumpaankaan suuntaan. Usko Jumalaan ja ateismi ovat tulkinnallisia, maailmankatsomuksellisia asioita.

Alkuräjähdys - big bang

Nykyisen kosmologian mukaan maailmankaikkeus on syntynyt alkuräjähdyksessä n. 13,7 miljardia vuotta sitten. Maailmankaikkeus laajenee. Se voidaan havaita galaksien lähettämän valon punasiirtymästä. Ympäröivä avaruus etääntyy meistä. Maailmankaikkeuden laajenemista ja välimatkoja koskevasta tiedosta voidaan laskea taaksepäin, että 13,7 miljardia vuotta sitten maailmankaikkeuden aine ja energia oli pakkautuneena yhteen pisteeseen. Koko avaruus, aine, energia ja aika oli tuolloin yhdessä pisteessä. Pisteen ulkopuolella ei ollut paitsi ainetta ja energiaa, ei myöskään luonnonlakien muodostamaa avaruutta.

Kun aine ja energia pakkautuu yhteen pisteeseen, se kuumenee. Maailmankaikkeus oli alussa hyvin kuuma, ja on sen jälkeen sekä laajentunut että jäähtynyt. Yhtäältä pakkautuneen energian räjähdysvoima on pakottanut sen laajenemaan, toisaalta aineen perusvuorovaikutus, painovoima, pyrkii pitämään aineen yhdessä ja vastustaa laajenemista.

Kosmologian eräs tärkeä kysymys on koskenut sitä, laajeneeko maailmankaikkeus ikuisesti, vai riittääkö maailmankaikkeuden massan aiheuttama painovoima pysäyttämään laajenemisen. Luonnontieteessä puhutaan siitä, mikä on kosmologisen vakion suuruus, koska se määrää maailmankaikkeuden kohtalon. Negatiivinen kosmologinen vakio johtaa painovoiman yliotteeseen, ja lopulta maailmankaikkeus romahtaa jälleen kasaan.

On kuitenkin havaittu, että maailmankaikkeus laajenee edelleen. Laajeneminen ei kuitenkaan hidastu, vaan päin vastoin kiihtyy. Kosmologinen vakio on siis lähellä nollaa, mutta positiivinen. Maailmankaikkeuden kohtalo näyttää olevan ääretön laajeneminen, jolloin lopulta kaikki aine ja energia hiipuu harvenemalla jättimäiseen kosmokseen. Maailmankaikkeuden loppu on äärettömän laaja ja kylmä. Lienee niin, että maailmankaikkeus ei energiatiheytensä suhteen ole sykkivä. Maailmankaikkeus ei räjähdä ja supistu, räjähtääkseen jälleen uudelleen.

Singulariteetti

Alkuräjähdysteorian teoreettinen alkupiste on äärettömän tiheään pakkautunut maailmankaikkeus, jonka läpimitta on nolla. Tätä kutsutaan singulariteetiksi. Singulariteetti on lähinnä teoreettinen käsite, koska siinä ei päde mikään tunnettu luonnonlaki. Singulariteetin tiheys on teoreettisesti ääretön. Heisenbergin epätarkkuusperiaate estää luomasta mitään erityistä fysikaalista teoriaa tällaisista olosuhteista. Kyse on kuin absoluuttisesta nollapisteestä, jota koskaan ei voida saavuttaa.

Fysikaaliset teoriat eivät pidä singulariteetista. On kuitenkin oletettu, että mustien aukkojen keskustassa olisi singulariteetti. Nykyvälinein ei kuitenkaan tiedetä, millaiset olosuhteet mustassa aukossa on.

Inflaatioteoria

Nykyisessä kosmologiassa on vallalla teoria, että hyvin varhaisessa maailmankaikkeudessa kuuma ja laajeneva maailmankaikkeus on syntynyt erittäin nopeasti laajanevasta kylmästä maailmankaikkeudesta. Tätä kutsutaan inflaatioteoriaksi. Teorian mukaan aivan aluksi olisi ollut eräänlainen energeettinen kenttä, inflaatiokenttä, joka olisi kenttänä sisältänyt kaiken kosmoksessa olevan energian. Energia ei kuitenkaan ollut ainetta eikä sähkömagneettista säteilyä, vaan aivan muuta olomuotoa. Maailmankaikkeudessa ei olisi ollut tällöin tuntemaamme ainetta ja energiaa, vaan pelkästään kyseinen kenttä. Kentän luonnetta ei tarkemmin tunneta, mutta ns. Higgsin kenttä on eräs tarjokas inflaatiokentäksi.

Alussa maailmankaikkeus oli ensin laaja ja kylmä. Oli vain kyseinen laajeneva kenttä ilman ainetta ja säteilyä. Kenttää kutsutaan inflaatiokentäksi, koska sen aikana maailmankaikkeus laajeni erittäin voimakkaasti, yli valon nopeudella. Tavattoman lyhyessä ajassa, sekunnin mitättömässä murto-osassa, maailmankaikkeus oli galaksin kokoinen. Laajenemisen aikana kenttä purki energiaansa, ja purkamisen lopputuloksena oli tuntemamme kuuma aineen ja energian muodostama maailmankaikkeus. Kyseessä on eräänlainen olomuodon muutos, jossa kenttä vapauttaa energiaansa toisenlaiseen muotoon. Vähän kuin lämmin vesi jäähtyessään luovuttaa energiaa ja lopulta jäätyy.

Inflaatioteoria on sikäli mielenkiintoinen, että sen luonteesta ei ole minkäänlaista käsitystä. Inflaatiovaihe kuitenkin selittäisi monta nykyiselle maailmankaikkeudelle ominaista asiaa. Tällaisia ovat maailmankaikkeuden avaruudellinen litteys ja "tasakoosteisuus". Alkuräjähdyksen olisi myös pitänyt tuottaa suuri määrä erittäin raskaita hiukkasia, joista ei ole havaintoa. Inflaatioteorian empiirisenä lähtökohtana on nykyisin havaittava maailmankaikkeus. Pelkkä alkuräjähdys toisi monta ongelmaa, jotka voidaan selittää pois, mikäli maailmankaikkeus on alkuvaiheessa käynyt läpi erittäin nopean laajenemisen. Kyseessä on teorianmuodostus, jossa itse ilmiöstä ei ole juuri muuta empiiristä näyttöä kuin nykyisen maailmankaikkeuden ominaisuudet, eli havaittava maailmankaikkeus.

Inflaatioteorian logiikka on seuraava:

• Maailmankaikkeus nykyään on avaruudeltaan litteä, tasakoosteinen ja vailla raskaita hiukkasia


• Tuntemillamme luonnonlaeilla on erittäin vaikea selittää, miksi maailma on tasakoosteinen, miksi avaruudellinen kaareutuminen on niin lähellä litteää ja miksi siinä ei ole raskaita hiukkasia, edellyttäen että maailma on alussa ollut hyvin kuuma ja tiheä singulariteetti.


• Alkuräjähdyksestä muovautuisi tuntemamme kaltainen maailmankaikkeus, mikäli alkuräjähdyksen alussa on ollut tavanomaisia fysikaalisia olosuhteita huomattavasti nopeampi laajenemisen vaihe.

Inflaatioteoria on otettu erittäin hyvin vastaan. Siitä on tullut tavanomainen ja yleisesti hyväksytty osa kosmologian kehitystä kuvaavaa teoriaa.

Luonnontieteilijät eivät luultavasti pidä ajatuksesta, mutta kyseessä on loogisesti jossain määrin samankaltainen ajatus kuin älykkään suunnittelun teoriassa. Älykkään suunnittelun teorian mukaan oletus älykkäästä suunnittelijasta selittää sitä, miksi maailmankaikkeus on tällainen kuin havaitsemme. Kyse on ns. antrooppisesta periaatteesta: miksi maailmankaikkeus on sellainen, että elämää on voinut syntyä.

Inflaatioteoria on luonnontieteen vastaus siihen, miksi maailmankaikkeus on sellainen kuin on. Inflaatioteorian taustalla on matemaattinen malli ja käsitys havaittavista luonnonlaeista. Sikäli sen taustalla on lujaa havaintoaineistoa nykymaailmasta ja näistä ominaisuuksista laskettuja malleja siitä, millainen maailmankaikkeus olisi pelkän alkuräjähdyksen voimasta. Inflaatioteoria sanoo lähinnä sen, että maailmankaikkeus syntyy nykyisen kaltaiseksi, mikäli oletetaan valtavan nopea ja äkillinen laajeneminen aivan maailmankaikkeuden alussa. Siitä ei kuitenkaan ole havaintoa, eikä oikeastaan muutakaan käsitystä, mitä se on.

Empiirisesti ajatellen älykkään suunnittelun teorian hypoteesi ei ole juuri kummempi. Siinäkin on lähtökohtana nykyinen maailmankaikkeus, ja kysymys, kuinka maailma on muotoutunut tuntemamme kaltaiseksi. Älykkään suunnittelun teoria tahtoo sanoa, että älykäs suunnittelija selittäisi tuntemamme maailman sellaisena kuin se nyt on.

Inflaatioteoria osoittaa, miten vahvoja teoreettisia lähtökohtia tieteellinen kosmologia voi omaksua, mikäli ne selittävät maailmankaikkeutta ja ovat luonteeltaan tämänpuoleisia. Näin on siitä huolimatta, että itse inflaatiokenttä ei perustu empiiriselle havainnolle. Inflaatiovaiheen selittävä voima on kuitenkin vahva. Älykkään suunnittelun teorian kuvaama älykäs suunnittelija on muutoin aivan yhtä vahvoin empiirisin todistein osoitettu selitys kuin inflaatio, paitsi että se on tuonpuoleinen selitys. Siksi se ei voi olla tieteellinen teoria. Tosin myönnän, että myös oma mieleni janoaa paljastaa asialle tämänpuoleinen mekanismi, mikäli se vain on löydettävissä.

(Inflaatioteorialla on luultavasti yksi empiirinen havaintoperuste. Inflaatioteoria ennustaa, että kentän purkautumisen aikoihin syntyvässä aineessa on kvanteista johtuvaa epätäsmällistä jakautumista. Tämän pitäisi näkyä kosmisessa mikroaaltotaustassa fraktaalin kaltaisena lämpötilaerojen vaihteluna, jossa on sisäkkäisiä hyvin pieniä lämpötilaeroja. Havainnot mikroaaltotaustasta ilmeisesti tukevat sitä, että mikroaaltotaustassa on pieniä lämpötilaeroja, ja ne ilmeisesti sopivat teoriaan inflaatiokentästä. Mikroaaltotaustan lämpötilaerot ovat sikäli varsin odotettu tulos, että se lähinnä toteaa vain sen, että 380.000 vuotta sitten, eli mikroaaltotaustan synnyn aikoihin, kosmoksessa oli aineen ja energian tihentymiä. Se on hyvin odotettavaa, koska näistä tihentymistä ovat syntyneet nykyiset aineen tihentymät, galaksit ja galaksijoukot. En siis osaa arvioida sitä missä määrin mikroaaltotaustan lämpötilaerot ovat todiste nimenomaan inflaatioteorian mukaisesta inflaatiosta. Ne ovat kuitenkin todiste aineen pienen pienestä kasautumisesta jo silloin kuin mikroaaltotausta syntyi. Todiste on odotettu, koska kosmoksessa on aineen tihentymiä. En pysty ottamaan kantaa siihen, miksi kvanttiporeiluun liittyvä epätasainen aineen jakautuminenon mahdollista nimenomaan inflaatioteoriassa eikä perinteisessä alkuräjähdysteoriassa ilman inflaatiota. Ongelma on tavallaan kahtalainen: yhtäältä maailmankaikkeus on isotrooppinen, tasaisesti jakautunut, mutta aineen jakautumisessa on kuitenkin sellaista epätasaisuutta, että on voinut syntyä paikallisia aineen ja energian keskittymiä. On siis aineen ja energian keskittymää, mutta vain vähän ja sopivasti!)

Inflaatioteorialla on eräs bonus. Se selvittää myös singulariteetin ongelman. Mikäli inflaatioteoria on totta, aivan alussa kaikki aine ja energia ei ollut yhdessä pisteessä, vaan alussa oli inflaatiokenttä. Kenttä oli kuin aineeton energian olomuoto, joka laajetessaan purki energiaansa aineeksi ja energiaksi, ja sai syntymään kuuman maailmankaikkeuden. Siinä vaiheessa avaruudella oli jo mittaa. Näin selvitään matemaattisesti vaikeasta tilanteesta, että kosmoksen tulisi olla aineena ja sähkömangneettisena säteilynä pakattuna äärettömään tiheään pisteeseen. Inflaatio ratkaisee sekä havaittuja että teoreettisia ongelmia. Vaikeus on vain siinä, että inflaatiokenttä on varsin teoreettinen konstruktio.

Pre big bang

Teoreettisesti on mahdollista tarkastella, mitä oli ennen alkuräjähdystä ja inflaatiota. Teoriat perustuvat ennen kaikkea matemaattisten mallien hyödyntämiseen.

Säieteoriaoissa esiintyy kuuman ja laajenevan maailmankaikkeuden matemaattisena ratkaisuna malli, jossa maailma on syntynyt hyvin harvasta avaruudesta, joka romahtaa kasaan kohti singulariteettia (Enqvist: Kosmoksen hahmo, 2003).

Mallin mukaan avaruus on ennen alkuräjähdystä erittäin harva, lähes tyhjä aineesta. Harva avaruus hitaasti romahtaa kasaan (syystä jota en tiedä). Kun se romahtaa, säieteorian mukaan romahtaminen pysähtyy blanckin mittaan. Tällöin ainesäikeiden ominainaisuudet estävät romahtamisen singulariteettiin asti ja avaruus ikään kuin ponnahtaa takaisin kuumana ja laajenevana. Kylmästä ja harvasta avaruudesta romahtaa kasaan ja ponnahtaa kuumaa avaruutta.

Humanistin mieleni ei pysty ymmärtämään, millainen on harva ja romahtava avaruus. Ymmärrän ajatuksen, että painovoiman vaikutuksesta maailmankaikkeus alkaa supistumaan ja siten romahtamaan, mutta en tiedä, miten harva avaruus romahtaa. Se ei nyt kuitenkaan ole pääasia. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että mikäli nykyinen maailmankaikkeutemme jatkaa kiihtyvää laajenemistaan ja lopulta laajenee mittaamattoman harvaksi ja kylmäksi, kyseessä on loputon prosessi. Sen ei teoreettisesti odoteta, äärettömän harvanakaan, ryhtyvän jollakin tavoin romahtamaan uudelleen kasaan.

On kuitenkin matemaattisesti mahdollista, että ennen nykyisen maailmankaikkeutemme laajenemisvaihetta avaruus on ollut toisessa muodossa, äärettömän harva ja romahtava, ja on jonkinlaisen romahtamisvaiheen kautta aloittanut nykyisen laajenemisen juuri ennen päätymistään singulariteetiksi.

Vuonna 2006 on kyetty luomaan matemaattinen malli, kuinka tuntemamme kosmoksen aine ja energia käyttäytyvät kvanttitasolla, kun lähestytään maailmankaikkeuden alkua. (Ks. uutinen täältä!) Yleinen suhteellisuusteoria ei pysty ennustamaan tapahtumien kulkua siinä vaiheessa, kun avaruus oli vielä hyvin pieni. Tällöin astuvat voimaan kvanttimaailman ilmiöt. Kvanttimekaniikkaa ja suhteellisuusteoriaa on pyritty yhdistämään kvanttigravitaatioteorialla.

Mallin mukaan lähellä singulariteettia tapahtuu eräänlainen kvanttipomppu. Malli kuvaa myös kvanttipomppua edeltävän aika-avaruuden geometrian. Sen mukaan ennen alkuräjähdystä on olemassa gravitaation voimasta luhistuva maailmankaikkeus, joka luhistuu lähelle singulariteettia. Sen jälkeen, kvanttivaiheessa, tapahtuu pomppu, jossa painovoiman vetovoima muuttuu hylkiväksi. Ei synnykään singulariteetti, vaan uudelleen laajeneva maailmankaikkeus. Malli kuvaa sitä, että nykyisen kaltainen maailmankaikkeus voi nykyisen teoreettisen tiedon mukaan syntyä kokoonvetäytyvästä, supistuvasta maailmankaikkeudesta. Edeltävän maailmankaikkeuden aika-avaruuden geometria voidaan laskea.

Malli on sikäli mielenkiintoinen, että se todistaa matemaattisen menetelmien vahvuuden. Itse asiassa siinä ei ole paljonkaan uutta. On jo pitkään uumoiltu, että sykkivä maailmankaikkeus on mahdollinen. Minulle jää mallista ilmeinen kysymys, että jos aikaisempi maailmankaikkeus romahti kasaan, eli sen kosmologinen vakio oli negatiivinen, miksi nykyisen maailmankaikkeuden kosmologinen vakio on positiivinen. Ainetta ja energiaa kun ei pitäisi missään vaiheessa hävitä. Vaikka malli on aito, se synnyttää tuntemamme kaltaisen maailmankaikkeuden, se ei kaiketi kuvaa sellaista maailmaa, josta omamme on syntynyt. Oman maailmankaikkeutemme eräs vaikeus on siinä, että koska kosmologinen vakio on positiivinen, sykkivä maailmankaikkeus ei liene teoreettisestikaan mahdollinen.

Pre big bang ja luomisusko

Pitkään on ajateltu, että alkuräjähdyksen singulariteetti on kaiken tieteen loppu. Niin ei ole. On olemassa perusteltuja syitä olettaa, että kosmos ei koskaan ollut singulariteetti, tai ei ainakaan niin suoraviivaisella tavalla kuin on ajateltu. Perustelut ovat matemaattisia malleja, joihin on istutettu tietämyksemme aineen käyttäytymisestä ja luonnonlaeista. Tietokoneet ja tietokoneavusteinen mallinnus ovat näiden matemaattisten välinteitten edellytyksenä.

Kristityille alkuräjähdys on tarjonnut helpon tavan liittyä luonnontieteeseen. Luomisusko, luominen tyhjästä (creatio ex nihilo), on ollut helppo liittää alkuräjähdykseen, jota ennen ei ollut mitään. Toki tämäkin on ollut maailmankatsomuksellista tulkintaa, mutta liittyminen on ollut helppoa. Liittymisen alkukohta on jo alkurähdysteorian alussa. Teorian isä Georges Lemaitre itse ajatteli, että alkuräjähdys tarjoaa välineen ajatella, miten Jumala on maailman luonut.

Matemaattisilla malleilla on mahdollista luoda näkymiä siihen, mitä on voinut olla ennen alkuräjähdyksen mukaista viimeistä tiivistä nollakohtaa. Inflaatioteorian mukaan alussa ei ollut ainetta, oli vain eräänlainen energeettinen kenttä, joka purkautui hiukkasiksi ja sähkömagneettiseksi säteilyksi. Säieteorian mukaan on voinut olla hyvin harva ja hiipuva maailmankaikkeus, joka käpertyy kokoon ja purkautuu alkuräjähdyksenä. Uusimman mallinnuksen mukaan taustalla voi olla painovoiman vaikutuksesta romahtava universumi.

Näyttää siltä, että näitä alkuräjähdyksen taakse kurkistavia malleja halutaan käyttää myös ateismin välineenä. Ajatus on, että alkuräjähdyskään ei edellytä Jumalan olemassaoloa, vaan sekin voidaan selittää aikaisemmalla vaiheella. Varmaankin on niin, että nykyisen laajentumisvaiheen alkuun päästään kurkistamaan entistä tarkemmin. Matemaattisiin malleihin on syytä suhtautua riittävällä kriittisyydellä, mutta se ei ole luomisuskon kannalta olennaisinta. Ei ole tarvetta eikä syytä mitätöidä matemaattisilla malleilla toimimista.

Peruskysymys on, miksi mitään on olemassa. Olemassaolo vaatii selityksen. Saatan tulkita Raamatun kirjoittajien olotilaa aivan liikaa, mutta Jumalauskon taustalla lienee mitä luultavimmin yksinkertainen kysymys siitä, että mistä maailmamme on tullut, miksi se on olemassa. Kysymys Luojasta ei edellytä uskon ilmoitusluonnetta, vaan on jokaisen silmien edessä, joka aamu. Raamatun luomiskertomuskaan ei julista, että tiesittehän että Jumala loi maailman, tiesittehän varmasti. Luomiskertomus kuvaa maailman sellaisena kuin se siihen aikaan ajateltiin olevan, ja toteaa yksinkertaisesti: alussa Jumala loi. Jumala on Raamatun mukaan hienosti sanottuna maailman alkusyy, prima causa.

Kysymys maailman alkusyystä ei ratkea siihen, pystymmekö kurkistamaan laajenevan alkuräjädyksen taakse vai emme. On ehkä vähän harmillista sanoa, mutta kysymys vain siirtyy toisaalle: mistä inflaatiokenttä tuli; mistä tuli se onnettoman harva ja hiipuva, kokoon kääriytyvä maailmankaikkeus; tai mistä tuli se universumi, joka painovoiman vaikutuksesta romahti kasaan ennen nykyistä laajenemista. Perinteinen prima causa -ajatusta vastaan suunnattu perustelu on ollut, että maailmankaikkeus voi olla sykkivä ja syklinen. Vaikka niin olisi, vaikka nykyistä maailmaamme ennen olisi ollut ääretön määrä universumeja, silti kysyn, miksi mitään on olemassa. Tyhjästä kun ei paljoa synny, ei ainakaan nykytutkimuksen valossa.

Joku voi kysyä, miksi tällä tavalla yksinkertaisia asioita pitää sanoa. Ateistissävyinen, luonnontieteeseen nojautuva luomisuskon kritiikki olettaa usein, että tässä maailmassa pitäisi olla havainnoin näytettävä Jumalan kokoinen aukko, jotta luomisusko voisi olla varteenotettava vaihtoehto.

Jos Jumala on luonut tämän maailman, miksi havaittavassa maailmassa pitäisi olla jokin erityinen salaisuuksien graali, jonka löytyessään kaikki ymmärtäisivät olevan jotenkin omituinen ja erityinen, ja joka selittäisi kaiken kulun. Miksi sen pitäisi olla tämän maailman osa? Uskallan sanoa, että sellaista graalia ei tästä maailmasta löydy.

Kaikki mallit ja tietomme perustuvat siihen, millainen nykyinen maailmamme on. Myös luomisusko perustuu siihen, millainen maailmamme on, ja että se on olemassa. Tämä on ehkä liian yksinkertainen lähtökohta. Luomisusko ei ole kiinnostunut sellaisesta kritiikistä, joka perustuu tietomme lisääntymiseen tästä maailmasta. Tiedon lisääntyminen on erittäin hyvä asia, eikä usko Luojaan perustu tietämisen aukkoon, vain siihen, että olemme olemassa. Luomisen lähtökohta on se, mitä on, ei se, mitä emme tiedä.

i Héru as elye!

Henri

Luominen ja tiede (osa 6) - Todistuksen taakka

Luomisuskon ja tieteen välillä vallitsee eripura todistamisen taakasta. Jos Jumala on olemassa, kenen se pitäisi todistaa ja millä tavalla? Normaali tieteellinen todistamisen taakka kulkee siten, että joka väittää jotain, pitää todistaa väitteensä. Väitteen kohteena voi yleensä olla vain positiivinen propositio, väitelause, jossa jotakin väitetään olevaksi tai väitetään jonkinlainen seuraussuhde. Tyypillisiä propositioita voisivat vaikka olla, että "jääkaapissa on maitoa", tai että "maito on valkoista", tai että "maidossa on ihmisen käytettävää energiaa".

Kielteisen proposition tilanne on vähän vaikeampi. On mahdollista osoittaa, että jollakin asialla ei ole yhteyttä johonkin, mutta se on jo paljon vaikeampaa. On nimittäin joskus vaikea tietää, onko kaikki mahdolliset vaikutusmekanismit otettu huomioon. Väitteen "jääkaapissa ei ole maitoa" voisi tutkia avaamalla jääkaapin, mutta samalla pitäisi ottaa kantaa, tutkitaanko maitotölkkiä vai molekyylitasoa. Tulokseksi voitaisiin antaa, että näytteissä ei havaittu jälkiä maidosta, mutta tuloksen pätevyys riippuisi näytteitten kattavuudesta. Jääkaapin maidottomuutta voisi edelleen epäillä, mikäli yksikin maitopreteiinimolekyyli riittäisi myönteiseen vastaukseen. On siis huomattavan vaikeaa todistaa, että jossakin ei ole jotakin, tai että asia X ei vaikuta asiaan A.

Jos väitämme, että Jumala on olemassa, pitäisi se periaatteessa olla helposti näytettävissä. Todisteeksi riittää riittävän moni toisistaan riippumaton havaintotulos. Jos taas väitämme, että Jumala ei ole olemassa, tavallaan riittää, että Jumalaa ei havaita missään, eikä Jumalasta näytä olevan havaittavia vaikutussuhteita.

Tällaisessa ajattelussa on kristinuskon lähtökohdista yksi vaikea ongelma: todistamisen taakka ja todistamisen tapa määritellään silloin luonnontieteellisellä tavalla. Luonnontiede tutkii, kuten tiedämme, empiiristä, havaittavaa maailmaa. Kristinuskon Jumala ei kuitenkaan ole osa empiiristä maailmaa. Kristinuskon oman itseymmärryksen mukaan Jumala on täysin transsendenttinen, tuonpuoleinen. Jumala ei ole eikä asu tässä maailmassa, eikä Jumalaa saa koeputkeen.

Kun moni ateistissävytteinen luonnontieteilijä tuskailee, että Jumalasta ei ole kertakaikkisen mitään havaintoa missään, eikä mikään viittaa Jumalan olemassaoloon, ovat he tehneet aivan oikean johtopäätöksen myös kristinuskon omasta itseymmärryksestä käsin. Moni kristillinen teologi on ajatellut, että Jumalasta on kosmoksessa jälkiä, viitteitä, mutta nämä jäljet eivät ole vääjäämättömiä todisteita, eivät ainakaan luonnontieteellisiä, empiirisiä havaintoja, jotka johtaisivat sen kaltaiseen lopputulokseen kuin että "havaitsimme Jumalan" tai "Jumala vaikutti asian X".

Kuinka asetetaan todistamisen taakka silloin kun asia ei ole empiirisesti havaittavissa? Koko ajatus todistamisen taakasta on jossain määrin mieletön aina kun ollaan maailmankatsomusten äärellä. Ymmärtääkseni uskonnonfilosofit ovat oikeassa sanoessaan, että kysymys Jumalan olemassaolosta on todistamaton, sekä verifioimaton että falsifioimaton asia. Sama koskee kaikkia maailmankatsomuksia, myös ateisimia. Jumalan olemassaoloa ei voi osoittaa myöskään vääräksi. Yhteiskuntapoliittisesti voisi kysyä, että että onko kokoomus vai sosiaalidemokraatit oikeassa, tai todistaisiko joku meille, kumpi on oikeassa. Toki sekä kokoomuksen että sosiaalidemokraattisen puolueen olemassaolo voidaan todistaa, mutta itse maailmankatsomuksen todentaminen oikeaksi on mahdotonta.


Kosmologinen jumalatodistus

Jumalan olemassaolosta on esitetty lukuisia jumalatodistuksia. Perimmäinen kysymys on, miksi mitään on olemassa. Tämähän on myös kysymys, johon luomisusko vastaa. Filosofisesti tarkastellen luomisuskon vastaus on esitetty kosmologisessa jumalatodistuksessa. Osittain myös älykkään suunnittelun teoria palautuu kosmologiseen jumalatodistukseen. Kosmologisen jumalatododistuksen klassinen muotoilija on Tuomas Akvinolainen.

Kosmologisen jumalatodistuksen mukaan kaikella on syy. Myös maailman olemassaololla on syy, jonkinlainen alkusyy (prima causa). Tuomaksen mielestä alkusyy on olemassa, ja tämä syy on Jumala. Tuomas Akvinolainen käytti käsitettä kontingenssi. Kontingentti on asia, joka ei ole välttämätön eikä pysyvä. Koska tämä maailma on kontingentti, ei-välttämötön, muuttuva, eikä pysyvä, tarvitaan alkusyy, joka on ei-kontingentti, eli välttämätön ja pysyvä. Jumala on se, jota kutsutaan ei-kontingentiksi alkusyyksi.

Kosmologinen jumalatodistus ei ole filosofisesti pätevä. Se ei siis aukottomasti ja vääjäämättömästi todista, että Jumala olisi olemassa. Todistuksen ilmeinen virhe on se, että ei voida todistaa sitä, etteikö kontingenttien syiden ikuinen jatkumo voisi olla mahdollinen. Toisin sanoen, voi hyvin olla niin, että muuttivien ja tilapäisten asioiden syy-seuraus -ketju jatkuu ikuisesti. Kukin välivaihe on tilapäinen, mutta katkeamatontä ääretöntä ketjua ei voida osoittaa mahdottomaksi.

On tietysti myös mahdollista, että vaikka ensimmäinen syy olisikin olemassa, sen ei millään filosofisella välttämättömyydellä tarvitsisi olla Jumala. On periaatteessa mahdollista, että alkusyy on tämänpuoleinen, maailmankaikkeuden sisäinen asia. Vaikka se olisikin havaittavan kosmoksen ulkopuolinen asia, alkusyyn ei silti tarvitse olla se mitä kutsumme Jumalaksi. Prima causa -todistuksen ei sen vuoksi tarvitsisi olla ateistillekaan välttämättä paha painajainen, mutta paljon ruutia siihen on laitettu.

Kausaalisuhteen pätevyys

Luonnontieteen ja luomisuskon kannalta keskeinen kosmologisen jumalatodistuksen ongelma koskee kausaalisuhteen pätevyyttä. Voisimme olla kuin kuin Matrix-elokuvan Merovingi, joka rakentaa koko olemassaolon perustan syyn ja seurauksen laille, ja katsoo deduktiivisesti, mikä on kaiken syy ja mihin se johtaa.

Filosofi David Hume osoitti suhteellisen pätevästi 1700-luvulla, että kausaalisuhdetta ei voi todistaa. Merovingi hävisi jo ennen aloittamistaan, vai kuinkahan on?

Biljardi on kaikkien kausaalisuhteiden oppitunnin isä ja äiti. Biljardin pelaaminen edellyttää vahvaa vakaumusta siihen, että tietynlainen lyöntipallon lyönti vaikuttaa kohdepalloon juuri tietyllä tavalla, ja saa muut pallot kulkemaan juuri siten voisi kausaalisesti odottaa. Biljardin menestyksellinen pelaaminen osoittaa (olen nähnyt, että biljardin pelaaminen kausaalisuhdetta muistutavalla tavalla on mahdollista!), että kausaalisuhteen varassa pelaaminen toimii menestyksellisesti.

Hume kuitenkin kysyi, voimmeko todistaa, että kohdepallon käyttäytyminen johtuu lyöntipallon tietynlaisesta osumasta. Tarkasti ottaen emme voi! Meistä toki näyttää siltä, ja luultavasti tuntuukin siltä, että kohdepallo liikkui lyöntipallon vuorovaikutuksesta. Pystymme jopa pelaamaan siten, että annamme itsellemme vallan ajatella, että kausaalisuhde toteutuu. Emme kuitenkaan voi (a) todistaa asiaa jälkeenpäin, että pallo liikkui lyöntipallon vuorovaikutuksesta, emmekä (b) etukäteen voi olla varmoja siitä, että lyöntipallon osuma vaikuttaa kohdepalloon kausaalisuhteen mukaisesti. Emme voi havaita kausaalisuhdetta filosofisena oliona, jonka olemassaolosta olisi järkiperusteita. Humen mukaan kausaalisuhde johtuu tunteista, tavoista ja tottumuksesta, eivätkä järjestä tai niin kutsutuista luonnonlaeista.

Kosmologinen jumalatodistus ei siis ole pätevä myöskään sen vuoksi, että kausaalisuhde ei ole aukottomasti pätevä. Emme voi rakentaa filosofisesti pätevää todistusta sen varaan.

Hume oli tietoteoreettisesti pesunkestävä empiristi. Joskus voisi ajatella, että filosofinen idealisti keksisi näin vahvasti empiiristä tiedettä romuttavan periaatteen, mutta ei.

Mielenkiintoista tässä on se, että Humen esittämä kausaalisuhteen kritiikki tekee vakavasti otettuna kaiken empiirisen tieteen lähes mahdottomaksi. Voimme toki esittää ns. luonnonlakeja, mutta asioitten kulku ei johdu välttämättä niistä eikä mistään havaitsemastamme vuorovaikutuksesta.

Ehkä kaikkein mielenkiintoisinta on se, että lujimmat kosmologisen jumalatodistuksen arvostelijat ovat ainakin Suomessa olleet luonnontieteilijöitä. On veikeää lukea empiirisesti ravitsevaa ja hienoa teosta maailmankaikkeuden rakenteesta ja synnystä, joka perustuu erittäin herkille ja älykkäille mittalaitteille ja koejärjestelyille. Kosmosta selitetään yksityiskohtaisen tarkasti, sen vaiheita pikosekunnin tarkkuudella. Kuinka sitten käykään, kun siirrytään lähelle planckin aikaa ennen alkuräjähdystä ja kosmoksen alkuhetkiä, kohti kosmologisen jumalatodistuksen kriittisiä vaiheita? Silloin purkautuu kausaliteetin kritiikki, joka särkee kosmologisen jumalatodistuksen pirstaleiksi! Tulee harmillinen ajatus: miksikähän luin kirjan, kun ei kausaalisuhteeseen voi luottaa, tai miksi kirja ylipäätään oli kirjoitettu, kun havaintojen syy-seuraussuhteiden varaan ei voi luottaa.

[Lisäys: Yllä olevalla en tarkoita sitä, että haluaisin kritisoida kvanttimaailman epätäsmällisyyttä ja heisenbergin epätarkkuusperiaatetta, kun lähestytään maailmankaikkeuden alkua. Lähestyttäessä blanckin aikaa ennen alkuräjähdystä kvantti-ilmöihin liittyy aitoa satunnaisuutta ja tuntemamme kausaalisuhteet hämärtyvät heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaisesti. Kvanttigravitaatioteorian avulla voidaan luoda matemaattisia malleja siitä, kuinka aine ja energia käyttäytyisivät lähellä alkuräjädystä. Yllä olevalla tarkoitin sitä, että jostain syystä luonnontieteilijöillä on tapana kirjoittaa tarkkoja kausaalisuhteeseen perustuvia, erittäin hienoja ja perusteltuja kuvauksia kosmoksen kehityksestä, mutta keskusteltaessa kosmologisesta jumalatodistuksesta he kritisoivat sitä kausaalisuhteen yleisellä pätemättömyydellä. Esitetty kausaalisuhteen kritiikki kuitenkin samalla romuttaisi tuntemamme luonnontieteen.]

Humen kritiikki on musertavaa. Siitä huolimatta pragmatistiseen tieteenfilosofiaan tukeutuva tiede tekee havaintoja. Olennaista on mielestäni se, että kausaliteettia ajatellen sekä empiirinen luonnontiede että luomisusko ovat samalla puolella. Vaikka kosmologinen jumalatodistus ei ole pätevä, luomisuskon motiivi on sen kaltainen. Kausaalisuhde on sen tärkeä osa. Myös luonnontiede tukeutuu kausaliteettiin, joka tulkitaan suhteellisen harmittomasti päteväksi. Kuka tahansa empiristi voisi olla kanssani yhtä mieltä siitä, että biljardia voi pelata. Siitä lähdetään!

Todistus Jumalasta luonnossa

Jos haemme todisteita, millaisia todisteita voi olla? Sormeileeko Jumala tätä maailmaa niin, että voimme havaita luonnossa todisteita Jumalasta.

Väittäisin, että sellaisia todisteita ei ole. Ainoa empiirinen todiste on kosmoksen olemassaolo, sen eksistenssi, se että jotakin ylipäätään on olemassa. Kristillisessä luomisuskossa uskotaan, että Jumala on maailman alkusyy, sen luoja. Sen lisäksi ajatellaan, että Jumala jotenkin vaikuttaa positiivisella tavalla maailmassa. Jumala ei ole luomisen jälkeen vetäytynyt kammioonsa. Kristillinen Jumala on enemmän kuin deismin Jumala.

Jumalan kaitselmus ei kuitenkaan toteudu empiiristä todellisuutta rikkomalla. En myöskään usko, että se toteutuu sillä tavoin, että paikalle osuessamme voisimme todentaa luonnonlakien rikkoutuvan. Emme voi osoittaa toiselle pätevästi, että tapahtui jumalallinen väliintulo.

Tällainen kanta kaitselmuksesta ei ole vain moderni vastaus luonnontieteen kehitykseen. Väittäisin, että se on asiallisesti yhtä vanha kuin juutalais-kristillinen usko, vaikka luonnonlain käsitettä tai muutakaan modernia luonnontieteellistä käsitettä ei silloin ollut olemassakaan.

Jos nimittäin juutalais-kristillisessä uskossa olisi kysymys siitä, että Jumala aivan tavanomaisesti vaikuttaisi jotenkin havaittavan yliluonnollisella tavalla, olisi sitä käytetty jo ajat sitten Jumalan olemassaolon todistamiseen. Jos voisimme näyttää, että kaitselmus tai vastaus rukoukseen toimisi aivan yleisesti siten, että Jumalan sormi (kuvaannollisesti sanoen!) tulee paikalle, toki se olisi näytetty jo aikaa sitten kaikille todistukseksi Jumalan olemassaolosta.
[Kun sanon näin, toki myönnän, että Raamatussa on yksittäisiä kertomuksia, jotka epäilemättä olisivat fotorealistisesti ajateltuna suhteellisen vahvoja todisteita Jumalan olemassalosta, jos vain voisi omin silmin nähdä. Tällaisia olisivat ainakin Punaisen meren ihme, kolme miestä Nebukadnessarin tulisessa pätsissä, Elian kilpailu Baalin profeettojen kanssa ja monet Jeesuksen ihmeet, mm. veden päällä kävely ja kuolleen herättäminen eloon. Jeesuksella tuntui olevan seuraajia, mitä en oikeastaan ihmettele.]

Kun metso tulee metsästäjän eteen, ei sen polulla tarvitse aika-avaruuden w-bosonien virran rikkoutua. Kalan kulku katiskaan näyttää videoituna aivan luonnolliselta. Vaikka näin on, voin kristittynä ajatella, että Jumala ehkä vuorovaikutti asiaan. Ajatus kaitselmuksesta ei edellytä, eikä ole koskaan edellyttänyt, että vieressä oleva silmäpari voisi samalla vakuuttua kaitselmuksen olemassaolosta. Jumala ei antaudu empiriaan siten, että se tulisi empiirisesti testattavaksi.


Luonnon todistus Jumalasta

Luomisusko ajattelee asiaa toisin päin. Luonto viittaa Jumalaan päin. Juuri tämä on kaiketi myös älykkään suunnittelun teorian perusajatus.

Kosmoksen olemassaolo on ikään kuin viite, aihe ajatella, että Jumala on olemassa. Mikäli Jumalauskosta kysytään luonnontieteellistä todistetta, ainoa empiirinen todistekappale on kosmos itse. Sitä voi havainnoida. Olemme ainakin siinä luulossa, että kosmos on olemassa. Olemme myös suhteellisen varmoja siitä, että maailmankaikkeus on järjestäytynyt sellaisella tavalla, että siitä on mahdollista saada havainnoin ja järkiperäisesti tietoa. Kysymys luomisuskon todistuksen taakasta palautuu siihen, että jotakin näyttää olevan olemassa. On aihetta olettaa, että jotakin on joskus tullut olevaksi. En tosin tieteellisessä merkityksessä tiedä, onko kosmoksen olemassaolon alkusyy todella sellainen kuin kristillinen jumalakuva esittää.

Kristillisen luomisuskon taustalla ei ole eikä tarvitse olla tämän kummempaa motiivia. Pohdin, mistä pikkusormeni materia on tullut. Missä se oli 1 s alkuräjähdyksen jälkeen, millaisena inflaatiokentän alkuaikana, ja millaisena ennen sitä. Luomisuskon kysymys on sama kuin luonnontieteen. Ne ovat sukua keskenään. Ehkä juuri siksi on joskus vaikea ymmärtää, millainen poru luomisuskosta tieteen kentällä syntyy. Tiede on toki jätettävä rauhassa empiiristen asioiden pariin, mutta sama draivi meitä ajaa eteenpäin!

Vaikka en pidä älykkään suunnittelun teoriaa tieteellisesti mielenkiintoisena enkä tieteen osana, on siinä yksi minua hivelevä johtopäätös. Teoria esittää, että hypoteesi älykkäästä suunnittelijasta selittää maailmankaikkeutta sellaisena kuin sen näemme. Tällä älykkään suunnittelun teoria viittaa siihen, että maailma näyttää olevan monella tavalla järkiperäisesti järjesteytynyt, ja siitä voidaan esittää rationaalisia luonnonlakeja. Aivan kuin maailmassa olisi jotakin järkeä! Minua hivelee ajatus, että ihmisen mieli on paljastanut maailmasta niin paljon. Luen sen ennemmin asiaksi luomisuskon puolesta kuin sitä vastaan. Filosofisesti ajatellen luonnon älyllisyys on toki kaikin puolin neutraali asia, kuten luonnontiede ja sen tulokset yleensäkin.


Millaista Jumalaa ateisti odottaa?

Kun puhutaan todistamisen taakasta, ateisti heittää todistamisen taakan luomisuskoa kannattavalle ja sanoo, näytä Jumalasi. Kristitty ei kykene Jumalaansa näyttämään, ja se toki ateistin uskoa vahvistaa.

Ainakin Richard Dawkins näyttää ajattelevan, että Jumala on luonnontieteellinen hypoteesi. Luonnontieteen kenttä on empiirinen maailma. Kun luonnontiede liittyy ateistiseen mieleen, syntyy johtopäätös, että Jumalan ja sen vuorovaikutuksen tulee olla empiirisen maailman havaittava osa. Koska havaintoa ei ole, ei ole Jumalaakaan. Kristinuskon näkökulmasta tällainen luonnontieteellinen hypoteesi Jumalasta on outo. Jumalan ei kuulu olla sellainen. Jumala ei ole millään tavalla sidottu empiiriseen maailmaan.

Jos ajattelemme fideistisesti, että järki ja usko puhuvat aivan eri maailmoista ja aivan eri kielipelillä, olemme toki eri uskomusten välillä ratkaisemattomassa pilvessä. Tiede ei silloin ratkaise kristinuskon ja hindulaisuuden paremmuutta, niin kuin ei kokoomuksen ja sosiaalidemokraattienkaan paremmuutta.

Kun on kyse luomisuskosta, emme ole täysin fideismin armoilla. Kaikki ankkuroituu maailmankaikkeuden olemassaoloon. Siitä puhumme kaikki, ja siitä lähdemme liikkeelle. Tiede tutkii kaikkeuden maailmansisäistä toimintaa. Usko etsii sen alkusyytä, ja haluaa tarrautua Luojaan ymmärrystä tuovalla tavalla (fides quaerens intellectum).

i Héru as elye!

Henri

Luominen ja tiede (osa 5) - Tieteen todistusvoima

Tieteellisestä varmuudesta

Luomisuskon ja tieteen välistä keskustelua jonkin verran leimaa julkinen kyräily ja panettelu. Panettelu on harmillista, koska siihen ei pitäisi olla oikeaa syytä.

Tieteen kannalta kaikenlainen keskustelu on tärkeää. Tiede perustuu havaintojen ja päätelmien julkisuuteen ja julkiseen testattavuuteen. Se koskee myös havaintojen tulkintaa ja johtopäätöksiä. Julkista keskustelua haittaa asiantuntijuuden ja asiantuntemattomuuden välinen aukko. Varsin monet tähtitieteen, kosmologian, paleontologian ja molekyylibiologian asiat ovat niin erikoistuneita, että todellisia asiantuntijoita ja asian ymmärtäjiä on kohtuullisen rajattu joukko. Kun asiantuntijoiden johtopäätöksiä selitetään oppimattomalle kansalle, kuten minulle, tullaan tieteen popularisoinnin ongelmaan. Yhtäältä tieteen pitäisi pystyä selittämään tuloksensa keskeiset tulokset, perustelut ja johtopäätökset, jotenkin ymmärrettävästi. Toisaalta, kun niin tehdään, on aina joku, joka ei ymmärrä, ja popularisoinnissa joudutaan tekemään kompromisseja. Tiedettä pitäisi popularisoida ainakin sen verran, että ken vain on kiinnostunut ottamaan asioista selvää, saisi siihen välineitä.

Savonlinnassa järjestetään tällä viikolla Suuri uskontokeskustelu. Siinä oli tarkoitus keskustella älykkään suunnittelun (intelligent design) kannattajien ja sitä vastustavan tieteellisen käsityksen välillä. Mukaan piti tulla edustaja Skepsis ry:stä ja Darwin-seurasta. Vähän harmillisesti ja kiusallisesti sekä Skepsiksen että Darwin-seuran edustajat peruivat osallistumisensa. Kotimaa-lehden uutisen mukaan Skepsiksen edustaja perui osallistumisensa, koska kyseessä on sen edustajan mukaan huuhaa-seminaari, seminaari, jolla ei ole tekemistä tieteen kanssa.

Kunnioitan Skepsistä periaatteessa. Pidän sen peruspyrkimystä oikeana ja tavoiteltavana. Tiede on erotettava huuhaasta ja näennäistieteestä. Syntyy kuitenkin vaikutelma, että Skepsis on haluton perustelemaan julkisesti kantaansa. Se olisi tärkeää, koska nimenomaan Skepsis antoi Tapio Puolimatkalle huuhaa palkinnon, ja Tapio Puolimatka on yksi esitelmöitsijöistä. Skepsis on kunnioitettavasti antanut Puolimatkalle tilaa selittää kantaansa, sekä yleisötilaisuudessa että lehdessään. Tuntuu kuitenkin siltä, että Skepsis on haluton perustelmaan julkisesti omaa kantaansa, omia perusteluitaan. Kun kyse on tieteen puolustamisesta, sen ei pitäisi olla vaikeaa eikä edes vastenmielistä. Kaukana ei ole ajatus, että asiaan liittyy muutakin antipatiaa, vaikka ei tarvitsisi, ja juuri tämä ylimääräinen antipatia tieteen ja luomisuskon välillä on harmillista. Richard Dawkins on siitä ehkä paras esimerkki.

Yleisesti voisi sanoa, että luonnontieteen puolella on varsin vähän teräviä tiedemiehiä, jotka kiihkottomasti ja viileästi osaisivat kohdata luomisuskoa silloin, kun he eivät luomisuskoa itse jaa. Tässä suhteessa haluan nostaa esillä professori Esko Valtaojan, jolla on ollut erinomaista pyrkimystä ja yritystä. Muutoin menestys on ollut tietääkseni huono. Kosmologi Kari Enqvistin kirjat ovat muutoin hienoja, mutta on harmillista lukea sivukaupalla ateistista maailmankatsomusta ja luomisuskon opponointia, joka ei oikeastaan mitenkään nouse aiempien sivujen hienosta kosmologisesta esityksestä. Yhteyttä ei synny, päin vastoin, ja juuri se lienee ollut tarkoituskin.

En moiti vain tieteentekijöitä. Vastaava ongelma löytyy luomisuskon kannattajien sisältä, kristityistä. Kristityillä on paikoin uskomaton into parjata tiedettä, sen välineitä ja metodeja, ja leimata kaikki tieteellinen tieto epävarmaksi, suhteelliseksi ja jopa vääräksi. Koska tieteen tulokset eivät ole aukottomia eivätkä valmiita, monen kristityn mielissä luomisusko on sen vuoksi aivan yhtä varteenotettava selitys, myös esim. kouluopetuksessa. Onkohan todella niin? Sellainen saa tieteentekijän varmasti hermostuksiin.

Tieteenfilosofia

Suomessa käytävä keskustelu keskittyy paljolti tieteenfilosofiaan ja siitä tehtäviin johtopäätöksiin. Älykkään suunnittelun kannattajien mielestä tiedolla pitää olla vahva ankkuri, jokin peruste, ennen kuin se voi olla luotettavaa. Kyse ei siten ole tieteellisistä havainnoista itsessään vaan siitä, kuinka voimme luottaa havaintoomme ja tehdä siitä oikeita johtopäätöksiä.

Tiede perustuu empiiriseen havainnointiin. 1800-luvulla syntynyt tieteenfilosofinen suuntaus, positivismi, korosti havaintoja huippuun asti. Tieteellisen tiedon tuli aina pyrkiä suoraan havaintoon. Se pyrki minimoimaan käsitteellisen teorianmuodostuksen. Positivismi ymmärsi myös itse havainnon varsin ongelmattomaksi, suoraksi ja itsestään selväksi. Ihminen ikään kuin näki asian juuri sellaisena kuin se oikasti ja itsessään on. Tieteenä pidettiin vain sitä, mitä voitiin havaita.

Positivismi raakasi pois kaiken metafysiikan, koska sitä voi havaita. Postivistinen tieteenihanne sopii parhaiten luonnontieteisiin, mutta toi valtavia haasteita kaikelle humanistiselle tieteelle, esim. historiatieteille, koska humanististen tieteiden havainnot ja empiriiset todisteet ovat kovin erilaisia kuin luonnontieteissä. Niitä ei useinkaan voi toistaa, ja ovat tulkinnanvaraisia. Loogisen empirismin mukaan sellaisesta, mistä ei ole empiiristä havaintoa tai ei perustu loogis-matemaattiseen analyysin, ei ole mielekästä edes puhua tieteen kentillä.

Tieteenfilosofia on kehittynyt. Positivismi on väistynyt. Nykyään tiedämme, että tiedettä ei voi tehdä suoraan. Mitään havaintoa ei tehdä puhtaasti. Ihmisellä on sekä havaintoa että johtopäätöksiä muokkaavia mielen ennakko-oletuksia jo ennen havaintoa. Ennakko-oletukset, mielen ajattelun kategoriat ja jo pelkästään kielelliset käsitteet värittävät sitä, mitä ihminen kokee havaitsevansa. Ihminen ei näe maitolasia suoraan, vaan mielensä tulkintakentän läpi. Maitolasi itsessään, sellaisena kuin se oikeasti on, on saavuttamaton. Sama koskee havainnosta tehtävää tulkintaa. Tieteessä on suostuttava siihen, että havainnon tekeminen on aina teoriapainotteista ja myös käsitteiden ohjaamaa.

Älykkään suunnittelun kannattajien tieteenfilosofinen perustelu seuraa siitä, että havainto on niin epävarmaa. Havainnolla ja tieteellä pitää olla jokin perustelu, ankkuri. Jumala voi olla tällainen ankkuri, koska Jumala ikään kuin takaa, että ihmiselle annettu järki voi tavoittaa maailman ja ymmärtää sitä. Jumala luojana takaa sen, että ihmisen ymmärrys ja havainto ovat samaa paria havaittavan todellisuuden kanssa. Siksi sellainen tiede, joka nojaa Luojan olemassaoloon, olisi tietoteoreettisesti parempaa kuin tiede, jossa Luojaa ei ole mukana. Älykäs suunnittelu edustaa eräänlaista foundationalistista tietoteoriaa.

Historiallisesti tarkastellen on varmaankin niin, että länsimaisen empiirisen tieteen lähtökohdat ovat lujasti kristillisessä luomisuskossa. Ihminen Jumalan kuvana, älyllisenä olentona, saa motivaation tutkia luontoa sellaisesta perusymmärryksestä käsin, että luontoa voi ymmärtää ja käsittää, ja että havainnoissa voi periaatteessa olla jotakin mieltä. On myös mielestäni totta, että täysin naturalistisen tieteen on tietoteoreettisesti varsin vaikea osoittaa pätevästi sitä, miksi havaintomme olisivat luotettavia.

Luonnontieteilijät ovat vastanneet, että Luojan edellyttäminen tieteentekoon, tai empiiristen havaintojen suhteellistaminen tieteen perusvälineenä, johtaisi modernin tieteen alasajoon, sen kaikkien periaatteiden hylkäämiseen. Olen siitä tieteen omasta itseymmärryksestä katsoen jokseenkin samaa mieltä. Tieteellä on tietoteoreettinen ongelma, mutta silti tiedettä on tehtävä. Humanistina olen oppinut siihen, tiede on hyvin arka tulkinnoille ja virheille. En kuitenkaan johda siitä ajatusta, että humanistinen tiede pitäisi lopettaa tai että sen tulokset olisivat täysin satunnaisia.

Näen tietynlaista samankaltaisuutta positivismissa ja Luojaan perustuvassa tietoteoriassa. Positivismi määritteli puhtaan havainnon, ja kutsui vain sitä tieteeksi. Älykäs suunnittelu määrittelee ankkuroidun tietoteorian, ja kutsuu vain sitä hyväksi tieteeksi, tai paremmaksi tieteeksi. Kummankin mukaan muu on epävarmaa, ja siksi oikeastaan huonoa tiedettä. Positivismi päätti lopettaa humanistiset tieteet, älykkään suunnittelun tietoteoria suhteellistaisi myös vastaavat luonnontieteet. Kyse on tieteen tulosten oikeellisuuden ja vahvuuden arvioinnista.

Nykyinen tiede on käytännönläheistä, pragmaattista. Sen taustalla, erityisesti luonnontieteiden taustalla on, karkeasti ottaen, pragmatistinen tieteenfilosfia ja koherenssiteoria. Sen voisi lujasti yksinkertaistaa näkemykseen, että ihmisillä nyt sattuu olemaan havaintoja, ja havainnoista on mahdollista tehdä järjellä päätelmiä. Päätelmät ovat sitä perempia, mitä käytännöllisempiä ne ovat, ts. mitä enemmän tieteellistä iloa niistä seuraa. Pragmatisti hyväksyy havainnon epävarmuuden ja teorian kahleen. Siitä huolimatta pragmatisti lähtee tuulimyllyjä päin ja tekee lisää havaintoja. Havaintoja ja tieteen tuloksia testataan, koetetaan uudelleen ja ne esitetään julkisesti arvioitavaksi. Kyse on siitä, että havainnoidaan niin kuin voidaan, eikä anneta vaikeuksien lannistaa. Epävarmuutta peitotaan sillä, että tiedeyhteisö koettelee havaintoja, ja havaintoja uusitaan.

Pragmatisti ei tarvitse tiedolleen oikeutusta. Tiede ei odota eikä kaipaa havainnolleen ankkuria. Sen pelisääntöjen mukaan havaitsijoita on paljon, havaintoja uusitaan ja niitä testataan ihmisten kesken. Paras selitys ja teoria jää voimaan, koska se selittää parhaiten ja on siinä merkityksessä käytännöllinen. Tiede on ikään kuin työpäivän jälkeen kotiin tuleva nälkäinen ihminen, joka katsoo pippuripihviä lautasellaan. Hän syö hyvillä mielin miettimättä sitä, kuinka hän voi olla varma siitä, että tällä kertaa pihvi maistuu hyvältä ja poistaa nälän. Foundationalisti tavallaan kieltäytyy syömästä, ellei hän saa ulkopuolisia takeita siitä, esim. kokin arvion tai laboratorion tuloksen, että ruoka on hyvää ja ravitsevaa, tai jollei sellaista taetta saa, voisi periaatteessa pitää pippuripihviä ja pettuleipää yhtä ravitsevana, ennen kuin saa asialle ulkopuolisen varmistuksen. Pragmatistille riittää, että nälkä lähti. Hän kysyy vielä kaveriltaan, että maistuiko se hyvältä pippuripihviltä ja tuliko masu täyteen.

Sattuman luonteesta

Tieteen teorioissa on paljon sattumaa. Elämässäkin on paljon sattumaa. Sattuma on luomisuskolle vähän vaikea pala. Aiemmassa kirjoituksessa olen pohtinut kristillisen kaitselmuksen merkitystä. Jumalan huolenpito, kaitselmus, edellyttää Jumalan aktiivista panosta tässä maailmassa. Kaitselmus koskee ihmisen lisäksi myös kedon kukkia ja taivaan lintuja. Kaitselmus ei tosin takaa onnellista elämää. Jeesuksen omien sanojen mukaan kukat menevät uuniin ja linnut uhriksi, mutta että ihmisistä pidetään parempaa huolta. Kaitselmuksella ei ymmärtääkseni ole koskaan tarkoitettu sitä, että ihmisille ei mitään sattuisi. Sellainen olisi kovin elämää pakoilevaa uskonnollista ajattelua. Kaitselmuksen vähimmäismääritelmä lienee, että Jumala vähintäänkin tietää tai sallii tapahtumat.

Onko sattumaa, että kattotiili lähtee irti, tai että ampiainen lentää suuhuni pyörälenkillä? Kysymyksen voi tehdä myös toisin päin: tarkoittiko joku niin, että tietyn kattotiilen piti lähteä irti, tai että ampiainen lentää suuhuni?

Mitä tarkoitetaan, että maanjäristys on sattumaa, tai rajuilma, tai kromosomien jakautuminen eri sukusoluihin meioosissa, tai kärpäsen joutuminen sammakon saaliiksi?

Sattumalla luultavasti tarkoitetaan ainakin sitä, että tapahtumalla ei ole erityistä merkitystä tai tarkoitusta, tai että sitä ei ole havaittavissa. Tapahtumaa ei ole ennalta päätetty, determinoitu, kulkemaan juuri sillä tavalla.

Jokaisella tapahtumalla on kuitenkin syynsä. Maanjäristyksen syy on maankuoren vulkaaninen paine tai mannerlaattojen liikunta. Kun maa järisee, se ei ole sattuma siinä merkityksessä, että maa voisi järistä noin vain missä vain. Jos olisimme voineet mitata vulkaanisen paineen ja maankuoren kestävyyden tietyllä alueella, ja jos olisimme voineet havainnoida paineen kasvua, olisimme tienneet, milloin ja missä maa järisee. Jos minä kaadun kynnykseen, se ei ole sattumaa siinä merkityksessä, että olisin noin vain kaatunut. Kun jalkani osuu kynnykseen, fysiikan lainalaisuudet pakottavat kehoni jatkamaan liikettä. Kun jalka osuu kynnykseen, tiedämme, mitä tapahtuu. Ihmiset eivät kaadu sattumalta, vaan siksi että jalka lipeää tai aivoihin ei riitä tarpeeksi verta. Rajumyrsky ei tule sattumalta, vaan siksi, että matalapaine kasvaa tarpeeksi suureksi. Sääennusteet osoittavat jo melko vahvasti, että sää ei ole sattumaa, vaan melko tarkastikin ennustettavaa. Jos ajattelemme jakautuvaa sukusolua, kromosomit irtautuvat tiettyyn suuntaan jonkin fysikaalisen syyn vuoksi, joka liittyy solussa liittyviin voimiin ja mekanismeihin. Emme toki pysty sitä aivan selittämään, emmekä varsinkaan ennustamaan yksittäisen kromosomin kulkua.

Yhteistä yllä mainituille tapahtumille on kuitenkin se, että niitä ei voida ennustaa. Niiden tapahtumista ei voida esittää selittävää teoriaa, joka kytkisi ennustettavasti tapahtuman tiettyyn aikaan ja paikkaan. Tapahtumilla on epäilemättä fysikaalinen syy, mutta ne ovat niin monimutkaisia, että ne eivät ole ennakoitavissa. Joku voisi toki mennä eduskuntatalon portaille ja tehdä tilastoanalyysin, montako prosenttia portailla kulkevista liukastuu helmikuun pakkasilla. On mahdollista tehdä tilastoa siitä, miten jokin joukko käyttäytyy, vaikka varsinaiset syyt jäävät selvittämättä.

Sattuma tarkoittaa mielestäni juuri sitä, että tapahtumat ovat ennakoitavuuden ulkopuolella. Tapahtumat ovat monimutkaisia, matemaattisesti jopa fraktaalisia tai kaoottisia. Sen sijaan en pidä mahdollisena sitä, että olisi paljonkaan fysikaalisen aidosti sattumanvaraisia tapahtumia; että salama vain leimahtaisi, että pyörremyrsky tulisi ilman matalapainetta, tai että kaataisin pyöräni ilman minkäänlaisen voiman vaikutusta. Puu ei kaadu ilman syytä, vaan joko tuulen, tulen, homesienen tai metsurin vaikutuksesta, ja painovoiman vuoksi. Jänis jää ketun saaliiksi, koska ei kyennyt juoksemaan lujempaa ja ketulla oli nälkä.

On kaiketi vain yksi sattuman kenttä, jota ehkä voidaan pitää aidosti sattumanvaraisena: kvanttifysikaaliset ilmiöt. Aineen perushiukkaset, kvantit, voivat saada erilaisia tiloja täysin sattumanvaraisesti. Tämä kvanttiporeilu on luultavasti muovannut varhaisessa maailmankaikkeudessamme aineen ja energian pieneen epäjärjestykseen, jonka johdosta maailmankaikkeudessa on aineen tihentymiä: galakseja ja tähtiä. Kuitenkin haluaisin ajatella, että kvantteihinkin saadaan vielä järjestystä, kunhan tiede etenee. Käsityksemme aineen perusolemuksesta on vasta alkutekijöissään. Odotan innokkaati, että Cernin uusi LHC-kiihdytin saadaan kunnolla käyntiin. [Katsokaa youtubesta Large Hadron rap. Parasta tieteen popularisointia aikoihin! Kesto 4.49 min.]

Ihmisen mieli ja mielihalut lienevät suurin sattuman kenttä. On se omituista, kun en itsekään vielä tiedä, mitä illalla haluan.

Sattuma on tieteen nimitys sille, että emme tiedä, tai että emme kykene ennustamaan tietyn tekijän tarkkaa tilaa. Sattuma on tieteen sisäinen aukkojen jumala. Sattuma pienenee sitä mukaa kun tieto lisääntyy. Jopa kaksoisrakokokeessa fotonin taipumiselle on syynsä, emme vain tiedä, mihin yksittäinen fotoni kulkee.

Tieteen keskeneräisyys ja usko

Tiede on kehittyvää ja tarkentuvaa. Se on myös maailmansisäistä: syitä etsitään tästä maailmasta, ei sen ulkopuolelta.

Varsin usein esitetään seuravanlainen ajatuskulku: koska tieteen tulokset ovat epävarmoja, joiltakin osin todentamattomia ja tiedeyhteisön kiistelemiä, ne voisi varsin helposti ohittaa. Tieteen epävarmuuden vuoksi uskonnollinen usko voidaan helposti tuoda sen rinnalle samalla viivalla olevaksi maailman selittäjäksi. Selkeimmillään ajatuskulku on sellainen, että koska evoluutioteoriassa on aukkoja, ja koska alkuräjähdyksen kulussa on vielä aukkoja, kyseessä on lupulta varsin uskonvarainen järjestelmä; sillä tavalla uskonvarainen, että Raamatun luomiskertomus voidaan samalla tavalla uskonvaraisena tuoda sen rinnalle maailmanselitykseksi. Yleensä tähän liittyy ajatus, että Raamatun luomiskertomus on paitsi maailmankatsomuksellinen selitys, myös luonnontieteellinen selitys maailmasta, ja Raamatun maailmankuva siirretään uskon osaksi. Laajimmillaan ajatellaan, että esim. koulussa pitäisi sen vuoksi esittää Raamatun luomiskertomus tieteellisen maailmankuvan rinnalla. Näitä kiistojahan on Yhdysvalloissa käyty paljon.

Pidän itse tällaista luonnontieteen ja luomisuskon rinnastamista vääränä ja vahingollisena. Jos on niin, että tieteellinen havainto on epäselvä ja siitä tehtävät johtopäätökset kiistanalaisia, kuinka siitä voisi tehdä sellaisen johtopäätöksen, että asia, jota ei voi luonnontieteellisesti millään tavalla havaita, olisi tieteen ohella samanlainen ja samalla tavalla rinnalle asetettava selitys. Kuinka puutteellista havaintoa voidaan rinnastaa havaitsemattomaan?

Uskon vakaasti, että Jumala on luonut maailman, mutta myönnän myös sen, että siitä ei voi olla luonnontieteellista, vääjäämätöntä todistetta. Itse asiassa uskon, että siitä ei edes voi olla muuta todistetta kuin että maailma on olemassa. Näemme todisteen joka päivä edessämme eikä muuta todistetta ole. Sen jälkeen voimme keskustella lähinnä siitä, millainen tämä maailmamme on ja kuinka se näyttää toimivan. Kun keskustellaan siitä, millainen maailma on, havainto on melko keskeinen asia! Havaintoihin perustuva selitys on ehdottomasti parempi kuin havaitsematon. Näin on siitä huolimatta, että havaintojen perusteella ei ole voitu asioita tyhjentävästi ja aukottomasti selittää. Tiede ei myöskään ole uskonvaraista siinä merkityksessä kuin luomisusko. Tieteellä on taustalla aina havaintonsa. Niin on tietysti luomisuskollakin, koska maailma on aina silmiemme edessä, mutta itse Jumala ei ole. Epätäydellisyys on huono peruste tuoda rinnalle sellaista, mikä ei istu lainkaan tieteen periaatteiden kentälle.

Toive tuoda luomisusko tieteen kentälle on myös kristinuskolle itselleen vahingollinen. Jos hyväksymme fysiikan tai biologian oppitunnille luomiskertomuksen, on sinne varmasti hyväksyttävä myös Kalevala, Gilgamesh ja Veda-kirjat. Jos hylkäämme havaintoihin perustuvan tieteen ja hyväksymme sen rinnalle havaintoihin perustumattomat, metafyysiset perusperiaatteet, avaamme kentän mille tahansa maailmankatsomukselliselle selitykselle. Kouluun toki kuuluu maailmankatsomuksellinen opetus, ainakin uskonnoista ja poliittisista järjestelmistä ja puolueista, mutta fysiikan ja kemian tunnille niitä ei pidä viedä.

Olen myös huolissani, mikäli luomiskertomusta ryhdytään pitämään oppikirjana lääketieteellisissä tiedekunnissa. Metafyysinen lääketiede ei loppuisi siihen. Lopputulos voisi olla, että saan vaivaani vaikka mitä näennäislääketieteellistä uskomushoitoa. Kun sairastun, haluan lääkäriltä empiirisesti koeteltua hoitoa. Kun kuolemansairaana kaipaan jotakin muuta, menen kirkkoon.

Jos tieteen rajanvetokriteerinä ei ole empiirinen havainto, on maailmankuvan ja maailmankatsomuksen ero hävitetty tavalla, joka on myös kristinuskolle tuhoisa. Sen jälkeen odotamme vain hindulaista opetusministeriä (mitä vastaan minulla ei nykyolosuhteissa ole tietenkään mitään!).

Luonnontieteilijöiden olisi syytä oppia keskustelmaan maailmankuvan ja maailmankatsomuksen rajapinnalla, ehkä myös näkemään entistä paremmin, milloin milläkin puolella kenttää ovat. Kristittyjen puolestaan olisi syytä ryhtyä kunnolla arvostamaan empiiristä tiedettä. Jos Jumala todella on luonut tämän maailman, se kestää minkä tahansa kriittisen tarkastelun.

i Héru as elye!

Henri

Luominen ja tiede (osa 2) - Aukkojen Jumala

Aukkojen Jumala

Tiede tutkii maailmankuvaa ja tarkentaa sitä. Uskonnot, myös kristinusko ja sen luomiskertomus, ovat maailmankatsomuksia. Luomiskertomuksen tarkoituksena ei ole antaa uutta maailmankuvaa vaan kertoa sen merkityksestä.

Jos näin on, mihin maailmankuva tarvitsee Jumalaa? Millaisen paikan Jumala saa, kun puhutaan maailmankuvasta? Onko olemassa jokin Jumalan paikka, joka kosmologin pitäisi ottaa huomioon?

Historian aikana jumalalle on annettu monia paikkoja maailmankuvassa. Ne ovat olleet asioita, joita ihminen ei ole ymmärtänyt. Jumala on ollut maailmankuvan aukkojen jumala. Jumalalla on haluttu selittää se, mitä ei vielä ole ymmärretty.

Aukkojen jumalasta on suuri määrä kertomuksia. Primitiiviset jumalat hallitsivat salamoita, myrskyjä ja säitä yleensä, nostattivat auringon taivaanrannasta ja pilvet taivaalle. Ireneos Lyonilainen, 100-luvun loppupuolen huomattavin kristitty teologi, mainitsee teoksessan Adversus haereses (Harhaoppeja vastaan) useita jumalallisia arvoituksia lähtien juuri pilvistä ja säistä. Nämä jumalalliset arvoitukset ovat sellaisia, jotka nykyään selviävät alakoulussa. Ireneoksen kunniaksi on sanottava, että hän ei niillä yrittänyt suoranaisesti todistaa Jumalan olemassaoloa, mutta käyttää niitä kyllä esimerkkinä Jumalan suuruudesta ja mahtavuudesta.

Aukkojen jumalassa on vakava ongelma. Kun maailmankuva tarkentuu, aukot pienenevät. Lopulta aukkoja ei ehkä ole. Jumalan olemassaolon perustetta ei voi rakentaa sen varaan, että emme tiedä tai ymmärrä jotakin, mitä tässä maailmassa tapahtuu. En usko, että koskaan täysin ymmärrämme esim. ihmisten käyttäytymistä, mutta jumalakuvan rakentaminen sen varaan ei ole viisasta.

Aukkojen pienemisessä ei ole suurtakaan ongelmaa. Luomiskertomuksen mukaan ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Luomiskertomus ei sitä täsmällisesti sano, mutta klassisen teologian mukaan tämä tarkoittaa ihmisen järkeä ja ymmärrystä. Äly ja järki, rationaalisuus, on ymmärretty luomisen lahjaksi, jota ihminen saa käyttää. Ihmisen tehtävä on viljellä ja varjella maata, ja ottaa se hallintaansa. Se että ihminen ymmärtää valtaansa annettua maata paremmin, ei ole luomiskertomuksen ajatuksille ongelma. Ymmärtämisen tarve mahtuu mainiosti kristilliseen maailmankatsomukseen.

Jumalan paikka

Jo luomiskertomus antaa Jumalalle paikan. Jumala on luoja, ei luotu. Luomiskertomus ei sano, missä tai millainen Jumala on, mutta ajatus "taivaasta" ei ole kaukana. On historiallisesti selvää, että Jumalan ajateltiin olevan taivaankannen yläpuolisten vesien yläpuolella, taivaiden taivaassa, tai nykykielellä sanoen: siellä viimeisen päälle taivaassa. Maailmankuvaa ajatellen se tarkoittaa, että Jumala on näkyvän maailman ulkopuolella.

Varhainen kristillinen teologia omaksui ympäröivien maailmankatsomusten käsitteitä selittämään, mitä Jumalasta pitäisi ajatella. Erityisesti platonismi ja uusplatonismi tarjosi hyvät välineet kuvata kristinuskon käsitystä Jumalasta. Näiden käsitteiden käyttöä on yhtäältä arvosteltu kristinuskon sisälläkin ja ajateltu kristinuskon hellenisoituneen, menettäneen oman todellisen luonteensa. Toisaalta, kristityt tekivät sen mitä kulloinkin piti tehdä: yrittivät selittää ajatuksiaan ympäröivään maailmankuvaan ja maailmankatsomukseen päin, niiden kielellä.

Justinos Marttyyri, Origenes, Athanasios Aleksandrialainen ja monet muut yhtyivät platonistiseen käsitykseen, että Jumala on kosmoksen ulkopuolella oleva ykseys. Jumala on tämän maailman ulkopuolella, saavuttamaton. Jumalan maailmasta ei ole tietä maailmaamme, eikä Jumalasta tarkasti ottaen voi tietää juuri mitään. Platonistiseen maailmankatsomukseen sisältyi ajatus kontemplatiivisesta, järjen mietiskelyn kautta syntyvästä yhteydestä todelliseen taivaalliseen Ideaan, mikä sopi kristilliseen käsitykseen meditaatiosta ja rukouksesta. Aristoteleen filosfia katkaisi platonismin kontemplatiivisen yhteyden. Näiden kahden koulukunnan eroa kuvaavat myös teologiassa käsitteet katafaattinen ja apofaattinen teologia. Katafaattisen teologian mukaan Jumalasta voidaan tietää "jotakin". Ihmisen ajatus voi ikään kuin liipata läheltä ja tavoittaa aavistuksen Jumalallisesta todellisuudesta. Apofaattisen teologian mukaan ihmisen mieli ei edes liippaa läheltä. Ainoa tiedon tie on Jumalan maailmasta tähän maailmaan. Yhteistä näille on kuitenkin se, että Jumalan maailma on selkeästi tästä maailmasta erillinen ja irrallinen. Jumala ei kuulu tähän maailmaan.

Nykyistä maailmankuvaa ajatellen tämä tarkoittaa sitä, Jumala on kosmoksen ulkopuolella. Sinne missä ja mitä Jumala on, ei ole tästä maailmasta juuri mitään tietä. Ainoa keino (ehkä) on järjellä ja mietiskelyllä tapahtuva meditatiivinen nojatuolimatka.

Tätä taustaa ajatellen on hämmentävää, että monet ateistiset argumentit perustuvat siihen, että Jumalaa ei voi nähdä eikä Jumalan olemassaoloa voida todistaa. Koska näin on, Jumalaa ei olisi olemassa. Todistamisen ja todentamisen vaatimus on tavanomainen tieteellinen keino. Tiede, maailmankuvan kehittyminen, perustuu osoittamiseen ja toistettavaan kokeelliseen todentamiseen.

Kuinka todennetaan ja todistetaan sellaista, josta jo periaatteessa ei voi saada mitään tietoa? Se että Jumalaa ei näy eikä kuulu, ei ole kristillisen käsityksen mukaan omituista, vaan juuri niin kuin sen pitääkin olla. Jos Jumala olisi tässä maailmassa, ja jos Jumalalla olisi muitakin luodun todellisuuden ominaisuuksia, hän ei olisi se mitä kristinuskossa kutsutaan jumalaksi. Jumala ei ole aurinko tai kuu, tai tähti, eikä mitään muutakaan luotua.

Jumala ei ylipäätään kuulu siihen kosmokseen, joka rakentuu aineesta, energiasta, ajasta ja tilasta.

Uskonnonfilosofiassa, joka on yliopistollinen filosofinen oppiaine ja jota tutkitaan myös teologisessa tiedekunnassa systemaattisen teologian oppiaineissa, tunnetaan uskonnollisten kysymysten todentamattomuuden periaate (ks. esim. perusoppikirja John Hick: Uskonnonfilosofia, 1963). Jumalakysymysten perusluonne on sellainen, että ne ovat todentamattomia. Tieteellisen teorian eräs perusvaatimus on, että teoria tulee myös periaatteessa olla osoitettavissa vääräksi, siis falsifioitavissa. Teoria, jota ei voi mitenkään kumota, ei ole tieteellinen teoria.

Kysymys uskonnollisesta uskosta ja erityisesti Jumalasta on filosofisesti sellainen, että mikään väite tai havainto ei kumoa uskoa. Toisaalta on sitten niinkin, että mikään vaite tai havainto ei myöskään todista uskoa tai uskon kohdetta toiselle ihmiselle. Jos uskon voisi kumota tai todistaa, kyse ei olisi uskonnosta vaan tieteestä. Uskonto ja tiede samastuisivat, ja puhuisimme kristintieteestä.

Jostakin syystä on niin, että tätä uskonnollisen uskon perusluonnetta on vaikea hyväksyä. Näyttää siltä, että ateistiset kosmologit haluaisivat edellyttää, että jos Jumala on olemassa, se täytyy olla laitettavissa koeputkeen. Saman päättelyn tekevät kristilliset kreationistit toisin päin: jos Jumala on luonut maailman, Jumalan osuus pitää olla kokein osoitettavissa.


Viimeinen aukko

On olemassa yksi maailmankuvan aukko, jonka jotenkin hyväksyn myös jumalakysymyksen yhteyteen: kysymys kaiken alkuperästä.

Luomiskertomus haluaa sanoa, että maailma on Jumalan luoma. Oli "aika", jolloin kosmosta ei ollut. Tämä eroaa jonkin verran kirjoittamisajankohdan ympäröivistä käsityksistä. Yleisen kreikkalaisen käsityksen mukaan maailma oli ikuinen ja oli ollut olemassa aina. Staattinen maailmankuva vaikutti vielä Einsteinin suhteellisuusteoriassa, kun hän teoreettisista syistä asetti yhtälöön kosmologisen vakion, jotta painovoima ei painaisi kosmosta kasaan. Vaste Edvin Hubblen havainnot etääntyvistä galakseista mursivat käsityksen staattisesta maailmankaikkeudesta.

Kysymys maailman alkuperästä on äärimmäisen haasteellinen ja siitä on puhuttava varoen, varsinkin uskonnollisen uskon näkökulmasta. Kun katolinen pappi, tähtitieteilijä Georges Lemaître 1932 ehdotti alkuräjähdysteoriaa, hän kirjoitti innoissaan paaville todistaneensa luomisen. Jälkeenpäin ajatellen hän ei tiukasti ottaen kyennyt todistamaan luomista, mutta alkuräjähdysteoria antaa meidän tuntemallemme kosmokselle alun. Oli "aika", jolloin kosmosta ei ollut, tai kaikki aine ja energia oli yhdessä pisteessä, singulariteettina.

Kosmologia pääsee teoreettisesti jo hyvin lähelle alkuräjähdyksen alkua. Ensimmäisen sekunnin aikana aineen ja energian perusvuorovaikutukset syntyvät: painovoima, sähkömagneettinen vuorovaikutus sekä heikko ja vahva ydinvuorovaikutus. Teoreettista tarkastelua rajoittaa Blanckin aika, sekunnin mitätön murto-osa. Sitä lähemmäs alkupistettä ei teoreettisesti päästä. Lähinnä voidaan arvata, että silloin perusvoimat olivat sulauteena yhteen, ei ollut lainkaan meidän tuntemiamme alkeishiukkasia, ja oli valtavan kuuma.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että luonnontieteellä ei olisi keinoja selittää singulariteettia. Vaikka niin on, uskon, että teoriat kehittyvät. Tietämättömyyden varaan ei kannata ripustautua.

Peruskysymys on silti yksinkertainen: miksi mitään on olemassa? Mikäli aineen ja energian häviämättömyys pitää paikkansa, ainetta ja energiaa ei meidän tuntemamme fysikaalisen kosmologian mukaan synny tyhjästä eikä häviä. Ainoa mahdollisuus on, että aine ja energia on aina ollut, tai että se on jotenkin omituisesti syntynyt, vastoin kaikkea tuntemaamme. On todennäköisempää, että mitään ei pitäisi olla olemassa, kuin että jotain on. Oleminen vaatii selityksen, ei olemattomuus. Näinhän Jumalastakin sanotaan.

Keskiaina koottiin seitsemän klassista jumalatodistusta. Ne eivät ole oikeita Jumalatodistuksia, eivätkä ne varsinaisesti todista mitään. Ns. kosmologisen jumalatodistuksen tai ensimmäisen syyn todistus esittää kuitenkin aivan oikean kysymyksen. Missä on kaiken alkusyy?

Mistä alkuräjähdyksen aine ja energia on peräisin?

Kosmos voisi olla sykkivä. Mikäli maailmankaikkudessa on riittävästi ainetta, painovoima jarruttaa laajenemista ja lopulta saa sen supistumaan kasaan. Tällöin voisi olla niin, että maailmankaukkeus syntyy, laajenee ja supistuu jälleen yhteen pisteeseen, räjähtääkseen jälleen uutena alkuräjähdyksenä uudeksi universumiksi, mutta entisin voimavaroin. Toki vielä jäisi kysymys, mistä sykkivä maailmankaikkeus on syntynyt. Edelleen olisi epäselvää, miksi mitään on olemassa. Tällä hetkellä myös näyttää siltä, että maailmankaikkeus ei ole sykkivä. Se ei tule luhistumaan kasaan.

On myös mahdollista, että ainetta syntyy spontaanisti. On ymmärtääkseni voitu osoittaa paitsi teoreettisesti myös kokeellisesti, että tyhjiössä voi syntyä aine-antiaine -pareja. Koska niiden energeettinen summa on nolla, se ei riko aineen ja energian häviämättömyyden lakia.

Spontaanin synnyn edessä on kaksi ongelmaa. Ensiksikin, se edellyttää avaruudellista tilaa, tyhjiötä. Pitää olla avaruudellinen tila, massan ja energian muodostama avaruus, jossa ilmiö on mahdollinen. Pitää siis olla jokin tila, jossa luonnon perusvuorovaikutukset voivat toimia. Spontaani materian synty edellyttää luonnonlakien olemassaoloa ja avaruutta, jossa ne ovat vaikuttamassa. Toiseksi, alkuräjähdyksen selittäminen spontaanilla synnyllä edellyttäisi, ei vain paria aine- antiainehiukkasen syntyä, vaan toistaiseksi käsittämättömän suuren aine-antiaine -räjähdyksen. Sen olisi myös pitänyt tapahtua tilassa, jossa tuntemaamme kosmosta ei oikeastaan ole olemassa. On toki mahdollista ajatella, että alkuräjähdys olisi tapahtunut jossakin tilassa, avaruudellisessa tyhjiössä. Siitä seuraisi, että jonkinlaisen alkuräjähdyksen pitäisi olla mahdollista juuri tälläkin hetkellä. Voisimme teoriassa odottaa, että universumissamme syntyy uusia alkuräjähdyksiä, ikään kuin uusi ilmapallo alkaisi kasvaa vanhan ja isomman sisällä.

Sykkivä maailmankaikkeus tai aineen spontaani syntyminen ei rauhoita järjellistä mieltäni, ainakaan nykytiedoin. Kosmoksen alkusyyn avain on tieteellisesti auki. Se on myös kristinuskon näkökulmasta mielenkiintoista.

Aukoton Jumala?

Mihin Jumalaa tarvitaan, ellei aukkojen paikkaamiseen?

Ilmeisen monet luonnontieteilijät ovat sitä mieltä, että koska maailmankuva ei tarvitse Jumalaa, ei Jumalaa tarvita muutenkaan. Luonnontieteilijät ovat oikeassa siinä, että maailmankuva ei millään välttämättömyydellä kaipaa Jumalaa luonnontieteellisten asioiden selittäjäksi. Monet luonnontieteilijät ovat kuitenkin tehneet vahvan ylitulkinnan tehdessään tästä johtopäätöksen, että Jumalan olemassaolo olisi sillä selitetty pois, tai jopa todistettu höpöhöpöksi.

Luomiskertomus on maailmankatsomuksellinen kertomus. Se kertoo, mikä on ihmisen tehtävä, paikka ja merkitys. Luomiskertomus on ikään kuin olemassa ihmisen elämää ja sen kysymyksiä varten. Toki kysymys kaiken alkuperästä on myös kosmologinen.

Kristinuskoon itseensä kuuluu vahva ymmärtämisen tarve. On luonnollista, että usko haluaa ymmärtää maailmaa. Kristinusko haluaa sanoa jotakin ihmisen elämästä, ja siksi ihmisen kysymykset tästä maailmasta ovat tärkeitä. Augustinus ilmaisi asian klassisella tavalla. Ihmisen usko etsii ymmärrystä (fides quarens intellectum). Usko ei jää sokeaksi luottamukseksi (Kierkegaard olisi tästä eri mieltä!), vaan se etsii välineitä ymmärtää uskoa, Jumalaa ja maailmaa. Usko haluaa pohtia! Ihmisen jumalaluottamuksesta on tie maailmankuvaan päin ja niiden välille syntyy yhteys. Järki kertoo ihmiselle, millä tavalla toimivan maailman Jumala on luonut.

Toisin päin ei ole välttämätöntä kulkea, mutta se on mahdollista. Järki voi ymmärtäessään kysyä, mitä tämä kaikki merkitsee. Jokainen antaa maailmalle jonkin syvemmän merkityksen. Tiede ei kumoa maailmankatsomuksia, vaan antaa niille tilaa.

i Héru as elye!

Henri